Sanotaan heti alkuun, että inhoan puhua painonhallinnasta paitsi henkilökohtaiststa syistä, mutta myös siksi, että en halua treggeröidä muita. Puhun siitä nyt silti kuitenkin, koska tein 2,5 vuotta sitten siihen liittyen niin merkittävän oivalluksen, että elämäni (ja kehoni) mullistui sen myötä totaalisesti.
Tämä oli oivallus, jonka olisin itse toivonut jonkun kertovan jo sille 13-vuotiaalle Virvelle, joka oli teini-ikään tullessaan varma, että on hyvä idea olla näkkäridieetillä tai syödä vain kolme hedelmää päivässä. Tämän yksinkertaisen asian ymmärtäminen kehoni toiminnasta olisi säästänyt minulta monet epätoivonhetket, ahdistukset, itkut ja toivottomuudet koskien kehoani, joka ei mielestäni totellut minua ollenkaan.

Kävin vaa’alla viimeksi 13 vuotta sitten ja olen tyytyväinen tietämättä tarkkaa painoani, koska olen ymmärtänyt, ettei se kerro paljoakaan siitä, mitä keholleni oikeasti kuuluu.
Olen 155 cm pitkä, joten muutamien kilojen painon vaihtelu voi näkyä kehossani helposti. Painan noin 50 kiloa, mutta paino voi heitellä suuntaan tai toiseen lukuisista asioista riippuen eikä minulle ole ollut siksi niinkään väliä, mitä lukua vaaka näyttää, vaan minua on kiinnostanut enemmän, että miltä minusta tuntuu (ja okei, miltä keho näyttää).
Lue myös: Tämän vuoksi vaaka ei kuulu minimalistiseen elämääni
Kun olin kevättalvella 2024 viettänyt reissuelämää noin puoli vuotta, tuntui minusta, ettei minun ollut hyvä olla kehossani. Puoli vuotta erilaisten ruokien intohimoista maistelua pitkin Kaakkois-Aasiaa oli epäilemättä saanut aikaan painon nousua ja tuntui, että vaatteet kiristivät ja kroppaa turvotti.
En ollut kiinnostunut kuitenkaan vain laihduttamaan, vaan halusin muokata kehon koostumusta: vähentää rasvaa ja kasvattaa lihasta.
Aloin kiinnittää enemmän huomiota siihen, että syön terveellisesti ja koska asuinkompleksissani oli kuntosali, aloin myös aktiivisesti käydä siellä. Omistauduin asialle useamman kuukauden ajan ja vaikka koin kuntoni kasvaneen ja tulleeni vahvemmaksi, en silti kokenut pienentyneeni yhtään.
En edelleenkään ollut kiinnostunut tietämään painoani, sillä lihas painaa enemmän kuin rasva ja varsinkin naisilla painoon vaikuttaa niin moni asia kuukautiskierron ajoituksesta siihen, koska on viimeksi käynyt vessassa, että kilogrammoissa esitetty tieto tuntui aivan turhalta.

Myönnän, että tuntui kuitenkin erittäin turhauttavalta, etten kokenut rasvan vähentyvän, vaikka koinkin tulleeni vahvemmaksi. Uskoin, että paino putoaa vain kalorivajeella ja kun on lyhyt, noin 50 kiloinen nainen, on riittävän pitkään jatkuvan kalorivajeen saaminen todella hankalaa: kokoiseni naisen tavallinen kalorinkulutus on päivässä vain noin 1400 kCal, mistä ei liiemmin nipistetä tekemättä elämää kurjaksi (tai lisäämällä liikunnalla kalorinkulutusta valtavasti, mikä kuitenkin yleensä myös lisäsi nälän tunnetta).
Tuntui ärsyttävältä, kun moni isompi, parituhatta kaloria päivässä tarvitseva kertoi, että “oli vain jättänyt pullat ja sipsit pois ja paino putosi ihan vahingossa”. Sellaisia vahinkoja ei todellakaan yleensä tapahdu pienemmässä kehossa!
Laskennallisesti ajatellaan, että 1 kg rasvaa vastaa n. 7700 kaloria. Jos siis kykenee jättämään kalorit päivittäin miinukselle 500 kalorin verran, putoaa paino viikossa noin puoli kiloa.
Minulle se olisi tarkoittanut, että minun olisi pitänyt joka päivä saada vain alle tuhat kaloria ja jos olisin halunnut pudottaa painoa vaikkapa viisi kiloa, olisi minun pitänyt jatkaa tätä 10 viikkoa. (Joka on siis aivan normaali tahti pudottaa painoa silloin, kun voi syödä mukavasti, mutta ei alle tuhannella kalorilla eläessä.)
En tiedä teistä, mutta jokainen voi miettiä, kuinka epärealistista on tavallisella ruokahalulla varustettuna (ja ruuasta pitävänä) ihmisenä kituuttaa päivästä toiseen alle tuhannella kalorilla – saatika sitten, että siihen kalorimäärään saisi myös aina ympättyä riittävästi proteiinia, rasvoja ja muita kehon tarvitsemia ravinteita.
Toki kalorivaje olisi voinut olla pienempikin, mikä olisi edes hieman realistisempaa, mutta tuntuisi edelleen elämää rajoittavalta ja tarkoittaisi, että viiden kilon painonpudotukseen menisi puolisen vuotta, mikä sekin kuulosti hyvin tuskaiselta ajalta rajoittaa kaloreita ja elää täydellisesti syöden, sillä tuossa kalorimäärässä ei silti olisi liiemmin tilaa millekään muulle kuin välttämättömille ravintoaineille.

Olin muutenkin jo nuoruudessani miettinyt aivan tarpeeksi kaloreita ja ruokaa, joten viimeinen asia, joita halusin tehdä, oli enää ikinä miettiä niitä. Olin jo 2013 vaa’alla viimeisen kerran käytyäni päättänyt, että en enää ikinä myöskään miettisi kaloreita.
Asiaan oli pakko olla jokin toinenkin lähestymistapa, joka ei tekisi pienen ihmisen elämästä helvettiä – enkä sitä paitsi muutenkaan halunnut varsinaisesti pudottaa painoa, vaan halusin vähentää kehoni rasvan määrää ja lisätä lihasmassaa. Heitto viidestä kilosta painossani oli se ja sama, mutta koin, että kehossani on taatusti ainakin se viisi kiloa ylimääräistä rasvaa, jonka sijaan ottaisin mieluummin viisi kiloa lihasta.
Olin tsiis yytyväinen arviolta noin 50 kilon painossani, mutta halusin sen vain koostuvan enemmän lihaksista kuin rasvasta, mikä tekisi kehostani paitsi vahvemman, mutta myös solakamman näköisen, sillä kilo lihasta menee kompaktimpaan tilaan kuin kilo rasvaa.
Oli myös selvää, ettei kiinteytyminen muutenkaan tapahdu niin, että vain kävisin salilla ja lihasten kasvattaminen muuttaisi taianomaisesti läskin lihakseksi. Lihaksen treenaaminen kasvattaa lihasta ja on oma erillinen prosessinsa sitten polttaa pois lihasten päällä olevaa rasvaa. (Toki lihasmassan lisääminen auttaa siinä, sillä mitä enemmän kehossa on lihasta, sitä enemmän energiaa keho kuluttaa.)

Aloin ahmia aiheesta tietoa ja maailmani mullistui totaalisesti, kun törmäsin faktaan, jota kukaan ei ollut koskaan ennen minulle kertonut ja johon liittyi yksi taikasana: insuliini.
Tuskailin nuorempana painoni kanssa paljonkin ja olin jatkuvalla laihdutuskuurilla. Halusin aina olla laihempi, kokeilin erilaisia laihdutuskuureja ja lopulta annoin aina periksi, koska kuten sanoin, on pienikokoisen ihmisen todella vaikeaa löytää pysyvä tapa rajoittaa kaloreitaan ja siitä seurasi joka kerta vain tilapäistä laihtumista, jota keho sitten kompensoi haluamalla syödä ravinnonpuutteeseen paljon lisää ja sen myötä paino sahasi aina edestakaisin muutaman kilon välillä.
Olin uskonut kun kaikkialla hoettiin, että avain painonhallintaan on pitää verensokeri tasaisena syömällä säännöllisesti pieniä aterioita, sillä muuten verensokeri laskisi liikaa ja siitä seuraisi halu syödä paljon. Söin aamiaisen, lounaan ja illallisen ja niiden välissä välipalat ja sitten vielä iltapalankin.
Tämän ohjeen noudattaminen oli tehnyt minusta ihmisen, joka täytyi saada säännöllisesti ruokaa, tai muuten minulle tulisi nälkäkiukku enkä koskaan kyseenalaistanut sitä, etteikö se olisi normaalia, sillä kaikillehan tuli sellainen. En ymmärtänyt, ettei yleisyys tarkoittanut samaa kuin normaali.
Kun sitten aloin lukea painonhallinnasta, törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni mieleni totaalisesti räjäyttäneeseen faktaan: kun verensokeri nousee, erittää keho insuliinia sen tasaamiseksi ja kun insuliini on kohollaan, ei keho voi juurikaan käyttää omia rasvavarastojaan.
Toisin sanoen sabotoin siis itse kehoni rasvanpolttoa pitämällä insuliinia lähes kokoajan hieman kohollaan sillä, että söin jatkuvasti ruokaa tai kevyitä välipaloja.
Jos siis jatkuvasti pidin verensokeriani (ja sen myötä insuliinia) kohollaan syömällä jotain muutaman tunnin välein sekä illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi herättyäni, ei ollut ihme, ettei kehoni voinut juurikaan polttaa energiaksi varastoimaansa rasvaa kuten sen kuuluisi voida tehdä.
Yksinkertaistettuna homma menee siis näin:
Kun syön, verensokeri nousee. Ruuan hiilihydraatit pilkkoutuvat glukoosiksi, joka imeytyy vereen. Hiilihydraatit nostavat verensokeria enemmän, proteiini hieman vähemmän ja rasva hyvin vähän.
Tämän seurauksena haima erittää insuliinia, joka toimii kehossa kuin avain: insuliini päästää sokerin verestä lihassoluihin ja maksaan sekä niiden varastotilan täytyttyä rasvasoluihin. Insuliini on siis varastointihormoni, joka käskee kehoa käyttämään saatavilla olevan sokerin ensin polttoaineena (lihaksista ja maksasta) ja kun se on kohollaan, pysyvät rasvasolut “lukittuna”, eli keho ei juurikaan ota energiaa niistä.
Ylimääräinen sokeri varastoituu maksaan ja lihaksiin glykogeeniksi ja loppu varastoituu sitten kehoon rasvaksi niihin hetkiin, kun ravintoa ei ole saatavilla ja keho taas tarvitsee energiaa.
Kun insuliinitaso siis on korkea, rasvasolut eivät juurikaan päästä rasvaa verenkiertoon poltettavaksi, eli keho käyttää silloin etupäässä polttoaineena saamansa ruokaa eikä omia rasvavarastojaan.
Kun ruokailusta on kulunut muutama tunti, on verensokeri ja insuliini laskenut, jolloin keho pystyy taas alkaa käyttää enemmän rasvavarastojaan, jotka ovat kehossa nimenomaan juuri niitä ajanjaksoja varten, kun ruokaa ei ole saatavilla (ja evoluution puolesta tällaisia ajanjaksoja on ollut paljon, koska jääkaappi ja supermarketit sekä ylipäätään jatkuva pääsy käsiksi ruokaan ovat historiallisesti ihmiselle melko uusi konsepti).
Jos ruokaa kuitenkin syödään muutaman tunnin välein, ei keho pääse niin usein käyttämään rasvavarastojaan. Jos tämän yhdistää kalorivajeeseen, seuraa ongelmia:
Kehon toiminnot tarvitsisivat energiaa (sanotaan vaikka sen 1400 kaloria), jota pitkin päivää vähitellen ripotellusta ruuasta on tullut noin 900 kalorin verran. Jos insuliini olisi matalalla, ei tämä olisi ongelma, sillä keho voisi ottaa rasvavarastoistaan ne tarvitsemansa 500 kaloria ja käyttää ne tarvitsemallaan tavalla.
Koska insuliini on kuitenkin kohollaan jatkuvan napostelun vuoksi, pysyvät rasvavarastot lukittuna, mutta keholla on edelleen tarve saada energiaa toimintoihinsa. Koska sitä ei tule ravinnosta eikä rasvavarastoista, ei keholla ole muita vaihtoehtoja kuin säästää toiminnoissaan, sillä jos ei ole polttoainetta, ei reaktioita voi tapahtua.
Tämä voi näkyä monilla tavoilla riippuen siitä, kuinka pitkäjaksoista kalorivajeessa eläminen on. Tyypillisesti olo voi olla voimaton ja päälle iskee nälkäkiukku, mutta pitkään jatkuessa keho voi joutua säästämään energiaa erilaissa toiminnoissa.

Tästä 2,5 vuoden takaisesta oivalluksesta alkoi aivan uudenlainen matka kehoni ymmärtämiseen.
Ensin opettelin syömään niin, että verensokerini pysyy tasaisempana. Tämä tarkoitti mm. välipaloista luopumista ja erilaisia niksejä siihen, kuinka vältyn verensokeripiikeiltä ilman, että joudun kuitenkaan kieltäytymään herkuista.
Sitten kiinnostuin paastorytmistä ja huomasin, kuinka paljon paremmin voin, kun syön kaikki päivän ateriani lyhyemmässä aikaikkunassa (tyypillisesti 4–6 tunnin aikana) ilman, että kuitenkaan annoin kellon määritellä, koska oli aika syödä. Tutustuin intuitiiviseen syömiseen ja kehoni kuunteluun, joka yhdessä muiden oppien kanssa toi minulle täydellisen ruokarauhan tarkoittaen, ettei minun enää ikinä tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa syömisestä.
Kun siirryin elämään paastorytmissä ja syömään intuitiivisesti, ymmärsin ettei minun ikinä tarvitsi laskea kaloreita (ja että ne ylipäätään olivat vain laskennallinen keksintö, joka ei tosielämässä kerro koko totuutta) tai kokea nälkäkiukkua, joka oli vain itseaiheutettu tila, joka kertoi, ettei aineenvaihduntani enää toiminut kuten sen kuului toimia (keho ei enää ns. osannut/pystynyt vaihtamaan tarvittaessa energianlähteeksi omia rasvavarastoja).
Muuttunut ateriarytmi normalisoin lisäksi kohonneen verenpaineeni, jota oltiin lähes 15 vuotta luultu vakavaksi sairaudeksi (IgA nefropatia, josta ei kuitenkaan koskaan oltu koepalaa, sillä oireet olivat niin lieviä ja verenpaine pysyi kurissa lääkkeillä), jonka minulle oltiin kerrottu todennäköisesti saavan lopulta aikaan munuaisten vajaatoiminnan ja dialyysihoidon tatpeen. Saatoin siis lähes 15 vuoden jälkeen lakata syömästä verenpainelääkkeitä, joita olin uskonut joutuvani syömään koko lopun elämääni.
Yli vuosikymmenen jatkuneet polvivaivani myös poistuivat, sillä olin tajunnut niiden johtuvan maidon aikaansaamasta tulehdusreaktiosta, jota ei kuitenkaan paastorytmissä eläessä enää syntynyt, koska keholla oli enemmän aikaa prosessoida tulehduksen aiheuttajia. (Lääkärit olivat vain antaneet minulle kortisonipiikkejä ja lähetteen fysioterapiaan todeten, että minulla on vain heikot polvet.)
Pääsin tämän kaiken vaikutuksesta myös eroon runsaista kuukautisista, jotka saivat aikaan matalaa ferritiiniä ja väsymystä. En ollut koskaan saanut niihin mitään oikeaa apua, sillä lääkärit olivat aina vain keskittyneet oireiden hoitamiseen, eivät juurisyyn etsimiseen ja poistamiseen.
Lisäksi kehoni tietysti kutistui ja kiinteytyi paljon – kaiken kaikkiaan elämänlaatuni parani siis kaikin puolin.
Moni asia, jotka olivat vaivanneet minua yli vuosikymmenen katosi täysin ihan vain sillä, että en varsinaisesti tehnyt mitään, vaan käytännössä jätin vain tekemättä (eli syömättä).
Samaan aikaan en koskaan ole enää kokenut, että kärsisin nälkää, että minun täytyisi miettiä mitä voin syödä (en tosiaan laske kaloreita tai rajoita mitään syömisiäni) ja oloni on kaiken tämän myötä energisempi ja jaksavampi kuin ennen.
(Välihuomautus: Korostan, että nämä ovat kaikki yksilöllisiä asioita ja omakohtaisia kokemuksia. En väitä, että paastorytmissä eläminen vaikuttaisi jokaiseen samalla tavalla, mutta samalla toki sanon, että ymmärrän nyt täysin, miksi ateriarytmin muutokset ovat vaikuttaneet kehooni näin.)

Kun vuonna 2024 siirryin elämään paastorytmissä, postasin siitä paljon Instagramiin ja moni muukin innostui aiheesta. Nuo vanhat jutut verensokerista, insuliinista, paastosta ja ruokarytmistä ovat edelleen tätä kirjoittaessani Instagram-profiilini highlighteissa, mutta minua on harmittanut, etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä kunnollisia artikkeleita, joita olisi helppoa linkittää kyselijöille.
Päätinkin, että nyt kun minulla taas on iloa kirjoittaa, on tämä aihe, josta haluan myös kirjoittaa täällä blogissani, joka on tätä nykyään toki melkoinen sekametelisoppa, mutta jota kuitenkin kirjoitan etupäässä omaksi ilokseni, mutta myös hyödyksi toisille.
Toivottavasti tulevista postauksista on siis hyötyä muillekin!



