En ole mikään erityisen musikaalinen ihminen. Sain hyvän todisteen tästä jo lapsena, kun en osannut laulaa Jaakko kultaa musiikkiluokan pääsykokeissa enkä päässyt sisään. Harmittelin asiaa, selittelin tapahtunutta kotona mahdollisella flunssan kähentämällä äänellä ja pian minulle järjestyi uusi tilaisuus yrittää – vanhempani olivat varmaankin kertoneet asiasta opettajalleni, jonka sydän heltyi.
Yritin pelata kakkoskerralla varman päälle ja laulaa pääsykokeen uusinnoissa Ukko Nooan. Senkään laulaminen ei tainnut sujua, sillä musiikkiluokan ovet eivät edelleenkään auenneet minulle.
Sittemmin olen hyväksynyt täysin sen, etten osaa laulaa. Huvittavaa kyllä, päädyin naimisiin monilahjakkaan muusikon kanssa, jolla on lähes absoluuttinen sävelkorva.
Olen vuosien varrella oppinut näkemään, kun hän kuulee jonkun soittavan tai laulavan nuotin vierestä. Hän ei sano sitä ääneen, mutta hänen spontaani, hallitsematon reaktionsa voi joskus muistuttaa äkillisen pääkivun tai pikemminkin vihlaisun oireita: hänen silmänsä menevät nopeasti hieman viiruun ja joskus toinen käsi voi kohota suojaavasti korvan päälle. Hän ei tarkoita sitä pahalla tai tee sitä ketään loukatakseen, mutta vaikuttaa, että nuotin vierestä kuuluva sävel oikeasti tekee pahaa tai jopa sattuu kuin liitutaulua raapivien kynsien ääni.
Lauleskelen uupuvista taidoistani huolimatta kotona neljän seinän sisällä kaikenlaista ja satuin joskus suhteemme alkuaikoina kysymään mieheltäni, vaivaako lauleskeluni häntä. Hän totesi hyvin rehellisesti, että ei oikeastaan, vaan hänestä se on jopa kiehtovaa. Röyhistin rintaani ylpeänä kysyen, mikä siitä tekee niin kiehtovaa.
Ehkä tämä lahjakas muusikko nyt olisi vihdoin kuullut sen, mitä muut eivät olleet kuulleet? Ehkä olikin vain ollut lapsuuden harhaluulo, etten osannut laulaa ja nykyään osasinkin?
”En ole koskaan kuullut kenenkään laulavan noin pieleen, mutta sä et jotenkin vain näytä edes välittävän siitä. Se on oikeastaan jotenkin kiehtovaa. En ole koskaan tuntenut ketään, joka laulaisi noin pieleen, koska olen aina vain ollut musikaalisten ihmisten ympäröimänä. Laula siis vain jatkossakin, tämä on kivaa vaihtelua!”
Vastaus oli ehkä aika tylyn kuuloinen, mutta en osannut ottaa sitä henkilökohtaisesti vaan lähinnä nauraa räkätin tasapuolisesti sekä hänen suoruudelleen että omalle surkeudelleni. Hän tiesi minun itsenikin tiedostavan, etten osaa laulaa nuotilleen eikä hän (sinisenä tyyppinä) tarkoittanut vastaustaan mitenkään loukkaavaksi, vaan faktat esittäväksi.
Minulle vastauksesta olisi tullut loukkaava vasta, jos hän olisi sanonut, etten saisi laulaa kotona.
En siis osaa laulaa, mutta laulan kotona silti. Minulle sävelellä ei kuitenkaan ole ihan niin paljon väliä kuin kappaleen sanoilla. Kuulen kyllä sävelen, fiilistelen sitäkin välillä ja pidän ”helposti kuunneltavasta musiikista”, mutta kaikkein tärkeintä kappaleissa minulle ovat niiden sanat.
Haluan aina kuulla ja lukea ne ja jos kappaleessa on hyvät sanat, voin luukuttaa kappaletta uudestaan ja uudestaan uppoutuen sen lyriikoihin. On kiehtovaa, että joku muu on osannut pukea sanoiksi ajatukseni ja rakastan sitä, kun kappale puhuu puolestani.
Olen koonnut Spotify-soittolistanikin niin, että monet niistä sopivat sanoituksien puolesta juuri johonkin tiettyyn tunnetilaan. Kerroin esimerkiksi eräässä vanhassa postauksessani tsemppibiiseistäni, joilla tsemppaan itseäni sitä tarvitessani.
En ollut pitkään aikaan kuullut uutta hyvää kappaletta, joka kolahtaisi minuun täysin. Vähän aikaa sitten olin Suomessa bussissa matkalla erääseen tapaamiseen ja Spotify-sovellukseni alkoi soittaa minulle itse luomaansa soittolistaa. Yhtäkkiä kuulin kappaleen, josta en päässyt yli.
Anna mennä lennä – Mikko Harju
On nähty monta kertaa miten paljon sanat satuttaa
Liian monta kaunista unelmaa poljettuna maahan
Ei kannata hyvää odottaa
Joskus pitää vaan mennä ja ottaa
Mikä tuntuu susta oikeelta
Älä pelkää muiden puheita
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä
Tää on maratoni, ei pikamatka
Vaik välil mennään tuhat lasissa
Mielenrauha on arvokkainta
Mitä voidaan täällä saavuttaa
Mä uskon itseeni, ihmisiin ja rakkauteen
Jokaisen askel maailmassa merkitsee
Jatketaan yhdessä kohti latvaa
Määränpää on aina matka
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Jos uskalletaan yrittää
Me voidaan tehdä ihmeitä
Voittajat kasvaa virheistä
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Anna mennä, lennä
Kuuntelin kappaleen varmaankin kymmeneen kertaan, sillä se tuntui sanovan kaiken sen, mitä halusin jonkun minulle juuri nyt sanovan.
Se kertoi, että on okei tavoitella juuri niitä juttuja, joista unelmoi ja kun vain antaa mennä, niin elämä kyllä kantaa. On ihan okei haaveilla juuri niin isoja asioita kuin haluaa eikä ole mikään pakko tyytyä vähempään.
Se muistutti, että rohkeus ei kulu käyttämällä, eli jos sitä oli, kannattaisi sitä käyttää. Sitä kyllä saa aina lisää.
Se myös kannusti, että jos tietää, mitä haluaa, on ihan turhaa odotella, että joku muu tarjoaa sitä – joskus se pitää vain ottaa muiden mielipiteitä ajattelematta jos se tuntuu itsestään oikealta.
Samalla kappale muistutti, ettei maaliin tarvitse päästä mahdollisimman nopeasti ja se oma henkinen hyvinvointi on tärkeää. Ja että jos vain uskaltaa yrittää, voi saada aikaan hienoja asioita eikä yrittämistä kannata pelätä, koska virheistähän vain oppii.
Kappaleen sanat saivat minut sekä mietteliääksi että antoivat samalla rohkaisua. Halusin jakaa ne täällä blogissa, sillä ehkä jonkun muunkin tarvitsee juuri nyt kuulla nämä samat sanat.
Ehkä ne voisivat olla se merkki, jota joku muukin on kaivannut ja jopa vähän odottanut?
Oletteko te kuulleet viimeaikoina kappaleita, jotka ovat koskettaneet erityisesti?
Olen kuullut radiosta parina aamuna vanhan Lou Reedin kappaleen ”Perfect day” ja jostakin syystä se on nyt kolahtanut kovasti. Tokihan se nyt on ollut tuttu ennestäänkin, mutta nyt sekä melodia että sanat ovat uponneet kovasti. Ehkäpä se viesti siitä, että ”perfect day” ei nyt vaadi kovin kummoisia asioita ja itsensä muistuttaminen elämän hyvistä asioista on ollut minulle ajankohtaista. Musiikilla on suuri voima <3
Oih, mä olen kanssa sellanen lyriikka fani ja helposti kuuntelen tiettyjä biisejä monta kertaa putkeen. Tästä tulee pitkä kommentti, koita kestää!
Mulle tää biisi on semmonen hengähdystauko suorittajalle:
Elias Gould – Loistava
”Aina pitäs olla vahva
Aina pitäs olla voimakas
Saanko luovuttaa jos kahvi loppuu
Nousta vasta huomenna
Ja olla viisas
Ihan vitun loistava
Ne sanoo että kaikkeen tottuu
Mut tsiigaa tätä hintalappuu”
Tästä biisistä mä ammennan voimaa olla pienentämättä itseäni, en niinkään että haluisin olla tahallani ilkeä toisille. Liian kiltille tytölle hyvä herättely.
Miley Cyrus – Mother’s Daughter:
”So-so, so don’t fuck with my freedom
I came back to get me some
I’m nasty, I’m evil
Must be something in the water or that I’m my mother’s daughter”
Ja tämä. Jokainen meistä on arvokas haavoista ja ruhjeistaan huolimatta.
Elokuvasta The Greatest Showman, Keala Settle – This is me:
”When the sharpest words wanna cut me down
I’m gonna send a flood, gonna drown them out
I am brave, I am bruised
I am who I’m meant to be, this is me”
Tämä on vähän vanhempi kappale, mutta jotain mitä kuuntelen niinä hetkinä kun epäilen itseäni (#huijarisyndrooma): Pauli Hanhiniemen Muutkin mokaa. Kertosäkeessä lauletaan: ”Tää ei oo ihan haudan vakavaa, muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.”
Sillä muistutan itselle, että on ok epäonnistua 🙂
Itsellä myös maailman surkein sävelkorva! Tuli niin omat lapsuusmuistot (ja traumat) tästä postauksesta mieleen. Ala-asteella luokanopettaja oli myös paikallisen kuoron johtaja ja vei aina silloista luokkaansa esiintymään vanhainkoteihin jne. ja kun olin lyhyt niin olin aina eturivissä. Siinä sitten hoilasin sydämeni pohjasta kunnes opettaja siirsi takariviin ja kehotti laulaan hiljempaa. Silloin ekan kerran tajusin että en ehkä olekaan Celine Dion 🙂 Nythän tää naurattaa mutta lapsena kaikki musiikkituntien laulukokeet oli ihan painajaista tuon open kommentin jälkeen. Muistan vieläkin kun oli maha kuralla monta viikkoa ennen kokeita. En vieläkään laula ikinä missään julkisesti, edes karaokessa. Ennemmin kävelen alasti Helsingin keskustassa kuin laulan. Tai toki kotona, mutta onneksi miehellä on yhtä huono ääni.
Joskus huono sävelkorva ja laulutaidottomuus harmitti tosi paljon. Olisin voinut antaa tyyliin toisen käteni pois, jos olisin saanut tilalle hyvän äänen.
Nykyään jos olen keikoilla tai katson kaverin kanssa jotain musaohjelmaa, niin kysyn aina kaverilta että onks tää hyvä laulaja 🙂 itse kuuntelen vain sanoja. En kuuntele musiikkiakaan ikinä spotifysta vaan aina youtubesta kun sieltä näkee lyricsien kanssa videot. Biisien sanoilla on iso merkitys mutta ne pitää nähdä kirjoitettuna.
Ja ihana kommentti mieheltäsi!
Tuo ensimmäinen kappale on täsmälleen omakin alakoulumuistoni opettajineen, hänen luomine kuoroineen, meidän kuoroesiintymisineen, laulukokeineen jne, paitsi että meidän opettaja ei onneksi kokenut tarpeelliseksi nolata ketään.
Mun ja muutaman muun yhtä ”lahjakkaan” äänialaksi tuli ns. kakkosäänet eli ne sellaiset, mitkä menee varsinaisesta pääsävelestä alaspäin, mitä ikinä lieneekään (altto?). Ihan hyvin toimi ja edelleen osaan vetää automaattisesti näitä alaääniä jonkun biisin mukana, vaikka ääni ja sävelkorva on edelleen yhtä huonoja kuin ennenkin.
Tuo opettajan rento asenne myös meihin epämusikaalisiin raakkujiin oli niin mahtavaa, ettei laulamisesta jäänyt traumaa. Kaikenkaikkiaan kouluajoilta jäi tosi kivoja muistoja tuosta opettajasta, kuoroesiintymisistä, kuorokavereista ja esiintymiseen liittyvästä pikkureissaamisesta. Meitä lähti aina bussilastillinen porukkaa matkaan ja reissut oli tosi hauskoja. Onkohan tämäntyyppistä toimintaa koulun puitteissa enää olemassakaan?
On tavallaan aika hurjaa olla ihan täpinöissään omista taiteellisista ambitioistaan, mutta olla silti kaikessa siihen liittyvässä kaamean huono. Musiikin kuuntelu hyvistä laitteista ja valokuvaus ovat ne jutut, joilla ruokin sisäistä taiteilijaani ja molemmista nautin todella paljon. Ei näköjään tarvitse olla taiteellisesti lahjakas nauttiakseen muiden tekemästä taiteesta tai harrastaakseen välinetaiteilua. Ainakin osaan antaa arvoa kaikille, jotka ovat lahjakkaita, se kun ei ole ollenkaan itsestäänselvää.
Battle Beast: Familiar Hell
”Is familiar hell better than unknown heaven?” Jos ei täysin vierasta rockahtavaa genreä, niin tämä biisi voi antaa voimaa muutoksiin.