Mitä nykyään teen töissä?

Blogiani seuranneet tietävät, että olen töissä Ruotsissa Suomen Elevenin maapäällikkönä, mutta en ole aikoihin kertonut blogissani tarkemmin, mitä varsinaisesti töissä teen. Tämä johtuu ehkä siitä, etten ole aina itsekään ollut täysin varma, mitä toimenkuvaani kuuluu. Tänään ajattelin kuitenkin hieman selventää työkuulumisiani.

Kun nelisen vuotta sitten pääsin töihin Elevenille, oli se unelmieni täyttymys. Aloitin työharjoittelijana, jonka ohjaaja oli harjoitteluni alkaessa lomalla, mutta koska en viihdy toimettomana, aloin ajankuluksi laatia Elevenille liiketoimintasuunnitelmaa Suomeen, kerroin pienellä toimistolla istuneelle silloiselle toimitusjohtajallemme, kuinka homman voisi hoitaa ja parissa viikossa minulle tarjottiin jo paikkaa Suomen maapäällikkönä, jonka vastuulla olisi hoitaa firma Suomeen.

Sitä ennen firma oli haaveillut Suomeen tulosta, mutta asialle ei oltu tehty mitään ja tulin innokkaan asenteeni kanssa paikalle oikeaan aikaan oikealla tarmolla. Parissa viikossa työharjoitteluni ohjaaja nosti hänkin kätensä ilmaan ja sanoi, että vastuu on nyt minulla eikä häntä tarvita. Se oli sekä imartelevaa että jännittävää, sillä kyseessä oli täysin uudenlainen juttu, jollaisesta minulla ei ollut mitään kokemusta.

Saamani työtarjous oli minulle unelmien täyttymys, jollaisesta olin vain osannut haaveilla salaa. Tuntui huikealta, että joku luotti minuun niin enkä todellakaan halunnut tuottaa pettymystä. Minua oli nimittäin oikeasti jännittänyt, kuinka voisin saada Ruotsissa hyvän työn, kun en puhunut kunnolla ruotsia. Olenkin kiitollinen silloiselle toimitusjohtajallemme, joka uskoi minuun.

Suomen Eleven tuntui kuin omalta vauvalta, sillä olin saanut vastata kaikesta itse. Sitä ei todellakaan tehty helpoksi ja homma tuntui aluksi jatkuvalta tuulimyllyjä vastaan taistelulta, kun eteen nousi kokoajan uusia ongelmia. Ruotsalaisten työkaverieni aika oli rajallinen ja jokaisen päivät täyttyivät tehtävistä, joita heidän piti tehdä, jotta Ruotsin Eleven pyöri. Vain harvalla oli siksi aikaa auttaa minua, mikä turhautti usein.

Joka päivä piti oppia olemaan hyvä uudessa asiassa ja olla jonkun uuden tilanteen mestari tai vähintään ainakin keskinkertainen osaaja. Vaikka konsepti olisi toimiva Ruotsissa, on brändin lokalisointi uuteen maahan aina iso haaste, sillä siihen liittyy niin paljon pieniä liikkuvia osia, joita ei ehkä tule ajatelleeksi. Haasteesta tekee erityisen vaativan varsinkin se, jos on todella yksin vastaamassa asioista. Ei ole ketään, jolle voi sanoa, ettei joku asia toimi, vaan täytyy itse keksiä, kuinka se saadaan toimimaan ja joko laittaa se itse toimimaan vai vaatia jotain muuta laittamaan se toimimaan. Ei voi vain vaikkapa sanoa, että hei, tuon valikon tekstit ovat väärällä kielellä ja pyytää jotain korjaamaan asia, vaan täytyy selvittää itse, mistä asian voi korjata ja tarvittaessa oppia ymmärtämään koodaamisesta sen verran, että asian voi kokeilun (ja mahdollisten virheiden) kautta saada itse korjattua.

Se tuntui ihan yrittäjän elämältä, mutta tietysti sillä erolla, että pelissä olivat jonkun muun rahat. Ehkä voisi siis sanoa, että se oli yrittäjän elämää ilman omaa taloudellista riskiä, mikä teki siitä vain parempaa. Ainakin se oli tehokkaampaa kuin yksikään yrittäjyyskurssi, jolle olisin voinut ilmoittautua.

Aluksi istuin jokaisella mahdollisella pallilla, mutta haasteista selviäminen tuntui palkitsevalta. Vastasin niin markkinointisuunnitelmasta, vaikuttajayhteistöistä, teksteistä sivustolle, uutiskirjeisiin, someen ja ihan mihin tahansa sekä asiakaspalvelusta ja jokaisen mahdollisen ongelman ratkaisusta Postista Klarnaan ja tai ihan mihin tahansa liittyen. Jos minulla oli ongelma, oli minun keksittävä, mistä saisin siihen vastauksen, koska ruotsalaiset työkaverini eivät todennäköisesti osanneet auttaa minua.

Jos Posti oli dumpannut jonkun hämärän varaston nurkkaan lavallisen paketteja ja asiakaspalveluun tulvi siksi viestejä, oli minun ongelmani selvittää asia. Jos etusivun bannerissa oli kirjoitusvirhe, täytyi minun hoitaa se. Jos myyntiin tuli uusi tuotemerkki sadalla tuotteella, täytyi minun hoitaa niihin kuvaukset. Oli ongelma mikä tahansa, oli se minun ongelmani ja minulla oli oltava siihen ratkaisu.

Joskus nauratti, kun joku soitti asiakaspalvelun puhelimeen ja vastasin siihen toisella nimelläni. Olisihan ollut kiusallista ja jopa vähän oudon kuvan yrityksestä antavaa näyttää avoimesti, että meillä on vain yksi ihminen töissä. Jos yritys ei kuitenkaan tuota liiemmin, ei siellä ole kannattavaa pitää enempää ihmisiä töissä. Välillä juttelin ihmisten kanssa, jotka olivat lukeneet ”sen teidän Virven blogista” jostakin tuotteesta ja kaipasivat suosituksia ja joskus taas joku tavoitteli maapäällikkömme Virveä. Koska olin jo vastannut asiakaspalvelun puhelimeen toisella nimelläni, en voinut tietenkään huikata, että oikeasti meitä on täällä vain yksi ihminen ja olin jo puhelimessa, vaan parasta oli vain pyytää soittajaa ottamaan Virveen yhteyttä sähköpostitse.

Ensimmäisenä vuonna ainoa apuni oli aluksi pari kuukautta tuotekuvauksien ja asiakaspalvelun kanssa auttanut tuttuni sekä järjestämäni firman ulkoiset kirjoittajat, joille olin saattanut lykätä hieman tuotekuvauksia kirjoitettaviksi, kun en itse millään ehtinyt kääntää kaikkia sivuston pariakymmentätuhatta tuotetta kaiken muun ohella. Senkin koordinointi vei hemmetisti aikaa, mutta sen kautta yhdestä kääntäjästä tuli lopulta ensimmäisen kesälomani tuuraaja ja sen myötä rakas työkaveri, jota ilman hommaa ei olisi todellakaan viety eteenpäin nykypisteeseen. Siitä lähtien tämä kollega on ollut tiimissäni ja olen siitä todella kiitollinen.

Minulla oli aluksi tulenpalava halu ottaa ohjat hieman kaikesta ja tietää, mitä kaikkialla tapahtuu. Olin kätännössä töissä kokoajan. Suomen Elevenin kasvaessa sain palkata meille uusia työntekijöitä ja sitä myötä onneksi pikkuhiljaa luopua omasta vastuustani. Aluksi se oli vaikeaa, mutta kun tietää palkanneensa huipputyyppejä, jotka täydentävät niitä omia heikkouksiaan on parasta, että antaa niiden tyyppien tehdä ja keskittyy vain olemaan avuksi silloin, kun niillä huipputyypeillä on tiellä esteitä, joiden raivaamisessa tarvitaan apua.

Olen itsenäinen puurtaja, mutta tiedostan, etten voi tehdä kaikkea yksin ja että parhaat jutut syntyvät tiimissä – kunhan ympärillä on loistava tiimi. Onkin inspiroivaa saada työskennellä sellaisten ihmisen kanssa, joiden taitoja voi katsoa ihaillen. Suomen tiimimme on todella itseohjautuva, mikä on minulle todella tärkeää, sillä olen halunnut palkata meille ihmisiä, jotka kertovat minulle, mitä heidän mielestään kannattaa tehdä eivätkä vain aina kysy, että mitä haluan heidän tekevän. Aina kaikki ei tietenkään ole täysin selvää ja joskus tekee hyvää yhdessä miettiä, mikä olisi parasta, mutta minusta on inspiroivinta työskennellä oma-alotteisten ihmisten parissa, joihin voin luottaa täysillä ja juuri sellaisen tiimin olen saanut.

Kun firmamme kasvoi Suomessa, kasvoi myös Suomen tiimimme koko. En rehellisesti sanottuna koskaan ajatellut itseäni kenenkään pomona, vaan vain tyyppinä, joka tykkäsi ottaa vetovastuuta, pistää lusikkansa vähän jokaiseen soppaan ja haalia meille töihin hyviä työntekijöitä. Viime vuoden lopulla minuun kuitenkin yhtäkkiä iski se, että olin oikeasti tiimini pomo ja ajatus siitä ei oikeastaan tuntunut hyvältä. Jostain syystä olin vedellyt pari vuotta ilman, että edes ajattelin itseäni kenenkään esimieheksi.

Inhoan tehdä asioita, joissa en ole kovin hyvä ja minusta tuntui, että en ole hyvä pomo. Koen, että minulle voi tulla puhumaan, jos jokin asia on pielessä ja autan erittäin mielelläni selvittämään, kuinka ongelma korjataan, mutta loppujen lopuksi suurin syy minulle mennä töihin on se, että saan keskittyä tekemään omia, minua inspiroivia juttuja, jotka vievät yritystä eteenpäin. En ollut se tyyppi, joka halusi miettiä, kuinka muut voisivat kurssittaa itseään kehittyäkseen lisää tai kuinka yhteisöllisyyttä voisi lisätä järjestämällä yhteistä puuhaa. Halusin mielummin käyttää työtuntini ihan varsinaisen työn tekemiseen ja toivoin, että jokainen kurssittaisi itse itseään halujensa mukaan ja vaatisi itse ongelmiinsa ratkaisuja, eli en ollut mielestäni erityinen esimies. Kuka tahansa voisi olla pomo, mutta minkälainen pomo tahansa ei olisi hyvä esimies ja mielummin en olisi esimies ollenkaan kuin olisin mielestäni huono esimies.

Haaveilin joskus nuorempana, että olisin kosmetiikkamyymälän esimies ja minulla olisi tiimi alaisia, mutta tajusin, etten itseasiassa enää keksinyt mitään syytä, miksi haluaisin asian olevan noin. Toki teki hyvää egolle ja ansioluettelolle olla pomo, mutta jos voin valita, voinko vain keskittyä omaan työhöni ja firman eteenpäin viemiseen vai käytänkö aikaa myös niihin muihin esimiehen tehtäviin yleiseen työhyvinvointiin liittyen, valitsen itsekkäästi mielummin ensimmäisen – varsinkin, kun olin valinnut tehdä vain kolmipäiväistä työviikkoa, jossa tunnit olivat kortilla. Olen epäsosiaalinen ja introvertti puurtaja ja pidän siitä.

Nostin siis kissan töissä pöydälle. Suomi-tiimimme ei täytynyt olla minun alaisuudessani oleva joukko eikä minulle tulisi paha mieli, jos eri tehtävissä olevat ihmiset ”otettaisiin minulta pois” ja hajautettaisiin toisiin tiimeihin – päin vastoin se voisi jopa parantaa asioita.

Pienen organisaatiokaavion jumppauksen jälkeen homma onnistui. Ihan helppoa se ei ollut, sillä Ruotsissa tittelit tuntuvat olevan tärkeitä ihmisille ja sain useaan kertaan sanoa, että minua voi kutsua vaikka talonmieheksi kunhan vain saan tulla töihin ja keskittyä niihin juttuihin, jotka kiinnostavat minua.

Muutoksen myötä koko yrityksemme organisaatiokaavio uudistu ja minulle tuli esimies, jolla oli vielä esimies, joka vastasi toimitusjohtajallemme. Oli hauskaa huomata, että vaatimani muutoksen voisi yleisesti ajatella alennuksena, mutta itse olin tilanteeseen aivan älyttömän tyytyväinen. Sain keskittyä siihen, mitä itse halusin tehdä ja jos minulla olisi ongelma, olisi esimieheni tai hänen esimiehensä autettava minua siinä, sillä se olisi myös heidän ongelmansa. Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa minulla oli joku, jolta saatoin oikeasti itse vaatia apua.

Uusi asetelma tuntui hyvältä ja otti harteiltani valtavan määrän taakkaa. Käytännössä mikään ei muuttunut, sillä vastuu Suomen yrityksen eteenpäinviennistä oli edelleen minulla, mutta en vain ollut enää kenenkään esimies, eli minun ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut mielestäni tarpeeksi hyvä esimies.

Siinä missä olin halunnut useita vuosia kokoajan enemmän, halusin nyt yhtäkkiä vain vähemmän. Olin saanut olla kokoamassa meille huipputyypeistä koostuvaa Suomi-tiimiä, jonka jokainen jäsen tuntui minusta aivan korvaamattomalta ja jonka työpanosta arvostin aivan älyttömästi. Tunsin suurta kiitollisuutta saada olla osana tällaista porukkaa, sillä vaikka en olisikaan enää esimies, olisi tuo tiimi silti ympärilläni aivan samalla tavalla.

Minusta mikään ei ole raskaampaa kuin tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, joiden työjälkeä seuratessa miettii, että pitäisi varmaan tehdä mielummin itse, kun lopputulos olisi parempi. Se on minun painajaiseni, sillä haluan olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka inspiroivat minua tekemisillään. (Tottakai jaan mielelläni omaa osaamistani muille, jos joku haluaa oppia jotain heille uutta, mutta se on jo eri juttu.)

Minä saan tehdä töitä tiimissä sellaisten ihmisten kanssa, että kun ehdotan heille jotakin, ovat he joko jo tietämättäni tehneet sen, koska olivat itse tajunneet jo saman tai tarttuvat ideaan innolla ja toteuttavat sen monta kertaa paremmin kuin itse koskaan edes osaisin. Toivon, että saan aina tehdä töitä sellaisten ihmisten ympäröimänä.

Keskityin töissä monta vuotta huolehtimaan, että kaikki pallot pysyvät ilmassa ja työnsin nokkani vähän kaikkialle. En siksi, että olisi halunnut puuttua muiden tiimiläisteni työntekoon vaan siksi, että halusin vain tietää, missä mennään. Viimeisen vuoden ja erityisesti viimeisen puolen vuoden ja ihan varsinkin viimeisten kuukausien ajan olen kuitenkin pitänyt nokkani tietoisesti pois muiden asioista ja se on tuntunut todella hyvältä. Isojen organisaatiomuutosten ansiosta myös monet aiemmin minulle ongelmia tuottaneet, Ruotsin puolelta alunperin lähtöisin olleet ongelmat ovat nekin ratkenneet, mikä sekin on helpottanut minua vetämään oman tonttini rajoja.

Otin puolisen vuotta sitten tavoitteekseni tehdä itsestäni täysin turhan tyypin päivittäisten asioiden rullaamisen kannalta ja on ollut ihanaa tajuta, että olen onnistunut siinä. Samalla olen opetellut ottamaan vapaa-aikaa, mikä puolestaan on sekin tehnyt hyvää omalle henkiselle hyvinvoinnilleni.

Kun on voinut luottaa, että kaikki päivittäisen asiat rullaavat ja olen saanut ulkoistettua itseni niistä täysin on ollut mahtavaa saada aikaa keksiä itselleen uusia projekteja, joihin voi laittaa virtaa. Nämä ovat juuri niitä juttuja, jotka auttavat viemään firmaa eteenpäin kiihtyvällä tahdilla. Useimmat niistä eivät näy julkisesti vielä aikoihin, mutta itselleni on tehnyt hyvää saada vapaus päättää, mitä haluan töissä tehdä ja keskittyä juuri siihen. Samalla se on kuitenkin ollut niin erilaista aiempaan verrattuna, että se on jopa hieman huvittanut.

Kun joku kysyy minulta, mitä itseasiassa töissä teen, en osaa vastata, sillä minulla ei liiemmin ole määrättyjä työtehtäviä. Seuraan myyntejä ja reagoin niihin milloin milläkin tavalla. Yhdellä viikolla koen yhden jutun hoitamisen tärkeäksi, toisella taas toisen. Pidän itseni puuhakkaana, keksin uusia juttuja ja yrityksemme kasvaa jatkuvasti, mutta silti minulla ei ollut edes laatia esimiehelleni listaa siitä, mitä työnkuvaani nykyään kuuluu. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olevan ongelmia asian kanssa, sillä erilaiset projektit vievät meitä eteenpäin ja kun kerron jälkikäteen, mitä olen tehnyt, ovat muutkin sitä mieltä, että ne ovat olleet hyödyllisiä.

On ollut mukavaa saada kulkea polku jokapaikan höylästä ja akuuttien kriisien ratkaisijasta nykyiseen pisteeseen. Toki olen edelleen se, jolta todennäköisimmin liikenee parhaiten aikaa tarttua niihin yllättäviin ongelmiin ja selvitellä niitä tai joka keskellä yötä korjailee akuutteja ongelmia, kun vaikkapa joku hintakampanja ei ole aktivoitunut suunnitellusti, mutta on myös ihanaa, että olen jo jonkin aikaa voinut itse päättää, mitä haluan töissä tehdä ja että siitä on vieläpä maksettu minulle. Harvalla muille töitä tekevällä on tämä mahdollisuus ja olen ollut tästä todella kiitollinen. Samalla kuitenkin tiedän, ettei se ole juttu, joka olisi vain annettu minulle, vaan olen tehnyt valtavasti töitä päästäkseni siihen pisteeseen.

Jos saan hyvän idean, voin tarttua siihen usein jopa täysin lupia kyselemättä – ja niitä ideoita minulla kyllä riittää loputtomasti. On mukavaa, kun ympärillä on luottavainen ilmapiiri ja ihmiset uskovat, että käytän aikani kannattaviin juttuihin ja pitävät minua aikaansaavana, business-mielisenä ihmisenä, jonka ideoihin voi luottaa. Kaikkein kiitollisin olen kuitenkin siitä, että olen löytänyt ympärilleni Suomi-tiimin, joka on mahdollistanut tämän kaiken. Ilman noita tyyppejä en todellakaan olisi tässä pisteessä.

Se kaikkein tärkein oppini tämän työn myötä onkin ollut juuri se, kuinka tärkeää on haalia ympärilleen ihmisiä, joiden tiedän olevan minua parempia lukemattomissa asioissa. Koulussa kilpailtiin, kuka oli paras jossakin ja kuka sai siitä parhaan numeron, mutta työpaikalla näytän mielelläni avoimesti heikkouteni löytääkseni jonkun, jolle ne samat asiat ovat vahvuuksia. Tuntuu hyvältä olla työssä, jossa ihmisten ei tarvitse kilpailla keskenään ja jokainen voi loistaa omalla tavallaan. Myös siksi minusta tuntui mahdottomalta olla niin loistavien tyyppien pomo, sillä näin itse meidät rivinä hyviä työntekijöitä, jotka kaikki veivät hommaa samalla tavalla eteenpäin enkä kokenyt kenekään edes tarvitsevan pomoa.

En siis varsinaisesti tiedä, mitä työssäni teen, mutta ainakin olen saanut vapauden tehdä toimenkuvasta sellaisen kuin itse haluan ja se on tuntunut hyvältä. Kun bonuksena on vielä parhaat työkaverit, ei paljon parempaa työtä voisi toivoa.

Oletteko te tyytyväisiä rooliinne työpaikallanne?