Onko soveliasta kertoa, että oma talous on hallussa?

Kun eilisessä blogipostauksessani puhuin rahasta, sain hyvän kommentin, joka avasi minusta loistavan keskustelun ja jonka inspiroimana haluan jatkaa rahakeskustelua – silläkin uhalla, että se ärsyttää monia.

Tuon ajatuksia herätelleen kommentin kirjoittaja totesi tiivistetysti, että hän on yksinhuoltaja ja muut aina olettavat, että hänellä tekee siksi tiukkaa rahasta, vaikka oikeasti ei tee, sillä hän käyttää rahansa fiksusti ja sijoittaa. Hän ei kuitenkaan kehtaa myöntää sitä, sillä hyvistä taloudenhallintakyvyistähän ei saa sanoa mitään, sillä se on muiden silmissä epäsopivaa leuhkimista, jota ei katsota hyvällä.

Kaikista muista taidoistaan taiteellisuudesta urheilullisuuteen ja musikaalisuuteen voi kyllä mainita helpostikin positiivisessa mielessä, mutta jostain syystä kyvystä hoitaa raha-asiansa hyvin halutaan vaieta. On helppoa sanoa, että olen aina ollut hyvä piirtämään, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että olen aina ollut hyvä rahan kanssa.

Tämä on tietysti järjellä ajateltuna täysin hullua, koska samaan aikaan lähes kaikki kuitenkin haaveilevat, että olisipa itsellään hyvä taloustilanne. Niin, että naapurit näkisivät kalliista autosta, isosta talosta ja hienoista vaatteista, että meillä menee hyvin, mutta silti niin, ettei siitä tarvitsisi koskaan ääneen oikeasti puhua. Tulkitkoot sanattomista merkeistä. 

Ja näinhän se on: jostain käsittämättömästä syystä emme uskalla kertoa, jos meillä on talous hallussa.

Lue myös: Näin paljon kulutan rahaa kuukaudessa

 Virve Fredman blogi raha

En minäkään ole kehdannut avoimesti huudella, että minulla on itseasiassa talous hyvin hallussa. Ennen Ruotsiin muuttoani olin yhdeksän vuoden työelämän aikana saanut  tileilleni kasaan parinkymmenen tonnin puskurin turvatakseni elämäni ja kaikki ne neljä vuotta, kun tein Ruotsissa päivätöitä säästin palkastani keskituloisena joka kuukausi keskimäärin tuhat euroa, jotta rahasta ei tarvitsisi huolehtia tai pitäisi miettiä, koska palkkapäivä on.

Periaatteessa nuo ovat asioita, joista pitäisi järjellä ajateltuna olla hemmetin ylpeä, sillä olen itse tehnyt töitä jokaisen euroni eteen ja säästänyt ne tunnollisesti. Silti se on asia, jota pitää salailla. Siitä ei sovi puhua, koska aina jollekin muulle tulee paha mieli, koska joku muu ei ole ollut keskituloinen, yhtä terve ja lapseton tai mitä tahansa sellaista, mitä juuri minä, kuitenkin varsin tavallinen ihminen olen ollut.

Ylpeä oman taloutensa hallitsemisesta ei myöskään saa olla (ääneen varsinkaan!), koska se on itsekästä, kun kyse on monien mielestä pitkälti kuitenkin vain siitä, että on sattunut olemaan onnea. Joo, tottakai onnella on ollut sijansa, kun esimerkiksi terveys on säilynyt eikä omaisuus ole palanut tulipalossa tai työpaikka mennyt alta.

Väitän silti, ettei keskituloinen kuitenkaan saa rahaa säästöön vain hyvällä onnella. Onni voi toki avata eteen mahdollisuuksia hyviin tilaisuuksiin, mutta niihin pitää ihan itse kuitenkin rohkeasti tarttua ja katsoa, mitä valinnoistaan seuraa sekä ennen kaikkea miettiä niitä omia valintojaan aktiivisesti.

Minä jopa kumitin tuon omia säästöjäni koskeneen kohdan pois tästä postauksesta useampaan kertaan, sillä mietin, onko okei myöntää, että talous on hallussa, vai onko se jälleen vain moukkamaista lesoilua? Ajattelevatko ihmiset, että kirjoitan sen, koska haluan kerskua sillä? Menetänkö lukijoita siksi, että joku pahoittaa tämän kertomisesta mielensä?

Järjellä sanottuna minusta on okei sanoa, että hallitsen talouteni hyvin ja säästän, mutta myönnän, että emmin paljon tunnustaa sitä julkisesti – ihan kuin kyseessä tosiaan olisi nolokin juttu!

Pahoitanko syvästi jonkun muun mielen sillä, että kerron säästäneeni vuodesta toiseen? Hitto, olen jopa mielummin kertonut blogissani ongelmistani sisään juttuneen kuukautiskupin kanssa kuin tunnustanut, että olen osannut säästää elämänlaadusta tinkimättä! Hullua, mutta täysin totta.

Lue myös: Kuukautiskuppi – yksi traumaattisimpia kokemuksiani

 Virve Fredman blogi raha

Mietin asiaa myös Instagram Stories -klipeissäni ja eräs seuraajani sanoi hyvin osuvasti, että ongelma on varmasti juuri siinä,  että Suomessa rakastetaan kehua sillä, kuinka huonosti menee. Tämä pitää täysin paikkansa.

Kun yksi kertoo, että liukastui aamulla, ei toinen sano, että oi voi,toivottavasti ei käynyt pahasti, vaan vastaa kertomalla, että hänpä liukastui kerran niin, että meni luita poikki. Se se vasta paha olikin!

Tai kun toinen sanoo, että omakotitalon sähkölasku yllätti ja teki budjettiin paria satasta isomman loven kuin oli budjetoinut, kertoo toinen, että hänpä sai kerran 500 euron puhelinlaskun Thaimaan lomansa jälkeen sen sijaan, että kysyisi, pärjääkö toinen nyt kuitenkin.

Me rakastamme kertoa, kuinka paskasti meillä menee eikä siitä käytöskoodista ole sopivaa poiketa – varsinkaan rahan kanssa.

Kel’ onni on, se onnen kätkeköön, kuuluu suomalainen sananlasku, jolle ruotsalaiset tuttuni eivät muuten voi lakata nauramasta – onhan se kieltämättä varsin huvittava elämänohje.

Tämän asenteen vuoksi rahasta on kuitenkin niin vaikeaa puhua. Minusta siitä olisi tärkeää puhua kaikilla tasoilla ja kaikilla tavoilla, mutta todella usein ongelmaksi tulee juuri se, että kun ”tavalliset” ihmiset kertovat ihan tavallisia juttuja rahasta ja siitä, kuinka heillä nyt sattuu olemaan vaikka 100 euroa laitettavaksi sijoituksiin kuukaudessa, on aina joku, joka ampuu keskustelun alas kertomalla, että hän on itse köyhä ja jos hänellä olisi tuon verran ylimääräistä, menisi se heti ruokaan ja lasten vaatteisiin.

Keskustelu on sillä tapettu. Kukaan ei halua puhua, sillä ei haluta pahoittaa sen ihmisen mieltä, joka ei ole samassa tilanteessa. Tulee huono omatunto siitä, että on se hiton satanen, kun toinen tuskailee ruokarahojen kanssa.

Oikeasti tuota keskustelua olisi todella tärkeää käydä, jotta sen satasen saisi vaikka sitten muiden inspiroimana sijoitettua fiksusti eikä sitä vain päätyisi shoppailemaan.

Toisaalta samaa tapahtuu myös toisinpäin. Joku kertoo, että nyt on taloudellisesti tiukkaa ja rahat todellakin kortilla, hyvä jos ruokaan riittävät. Taas joku tulee ”neuvomaan”, että voi kuule ota vähän lisätienestejä jakamalla lehtiä aamuyöllä ja vaihda halvempaan kahviin/leipään/puhelinliittymään niin sillä se sun ongelma ratkeaa!

Jälleen erittäin tärkeä keskustelu on ammuttu alas sellaisen ihmisen toimesta, jota itseään tilanne ei kosketa ollenkaan.

Molempien tilanteiden alku on ollut loistava keskustelunavaus tärkeistä asioista, jotka ovat toisen todellista elämää, vaikka eivät jokaisen elämää kosketakaan.

On älyttömän tärkeää puhua siitä, mihin pienen tai joskus vähän suuremmankin summan rahaa voi fiksusti sijoittaa ilman, että tarvitsee kokea syyllisyyttä asiasta siksi, ettei joku toinen voi tehdä niin.

Samalla tavalla on älyttömän tärkeää voida puhua siitä, että taloudellisesti tekee tiukkaa ilman, että joku tulee antamaan tyhjänpäiväisiä neuvoja oikeasti edes tietämättä, mihin rahat menevät. Tottakai on ihmisiä, joille muutos kauppalaskun rakenteeseen ja puhelinliittymään voivat tuoda yllättävänkin paljon rahaa käytettäväksi, mutta pelkkä suorasukainen tällaisten asioiden töksäytys hiljentää helposti vain hyvän keskustelun, jos ei edes viitsi kysyä, mistä tilanne oikeasti johtuu ja avata potentiaalisesti hyvää keskustelua. En lähde kiistämään, ettenkö varmasti itsekin olisi joskus ajattelemattomuuksissani syyllistynyt tähän.

Virve Fredman blogi raha

Oikeasti näitä eri summia tienaavien välisiä keskusteluja olisi supertärkeää käydä, sillä ne voivat herättää ihmisiä moniin asioihin. Enemmän tienaava voi vähemmän tienaavan kanssa käydystä keskustelusta inspiroituneena tajuta, että itseasiassa pienempikin ruokabudjetti riittää ja vähemmän tienaava saada vinkin, että jo 15 euron kuukausisäästäminen sijoittamalla on hyvä idea. Ajatuksia on hyvä vaihtaa.

Rahakeskustelut ovat kuitenkin aina pirun vaikeita ja pohdin tähän syytä erään tuttuni kanssa. Hän heitti ilmoille hyvän ajatuksen, jonka haluan itsekin lausua ääneen ja jättää palloteltavaksi:

Hän nimittäin esitti, että voisiko ongelma olla jälleen siinä, että meidän on niin vaikeaa asettua toisen asemaan ja tuntea empatiaa muita kohtaan? Kuten olen aiemminkin blogannut, näkee empatian puutteen todella selvästi esimerkiksi Facebookin kommenteissa.

Mitä tahansa joku muu kertookin, emme halua miettiä sitä ihmistä, joka on juuri siinä tilanteessa, vaan heitämme automaattisesti itsemme tuohon tilanteeseen ja lähestymme asiaa miettien, mitä toisen tilanne meille merkitsisi, vaikka sillä ei ole tuon taivaallista tekemistä meidän kanssamme.

Emme kysy toisilta kysymyksiä heidän tilanteestaan, vaan alamme kertoa tarinoita itsestämme. Olemme luonnostaan aika itsekeskeisiä ja tunnustan, että itse ainakin teen helposti juuri tätä, kun joku kertoo minulle jotakin.

Sitäpaitsi mitä empatiaa se toinen edes ansaitsisi: buuhuu, et tiedä, mihin laittaisit ylimääräiset rahat, onpas sulla hei kurjaa tai buuhuu, itsepä olet taloudellisen kuoppasi kaivanut. Juuri näin me usein ajattelemme, vaikka asiat eivät todellakaan ole näin mustavalkoisia. Tällaisia me silti usein olemme.

Lue myös: Onko Facebook ihmisten pahoinvoinnin syy vai seuraus?

Virve Fredman blogi raha

Tämä on minusta todella hauska aihe pohtia, sillä toiset eivät tosiaan uskalla kertoa, jos taloudellisesti menee huonosti, mutta toiset sitten taas eivät muiden painostuksen vuoksi uskalla ”tunnustaa” hyvääkään taloustilannetta ääneen.

Sitten on taas niitä, jotka kirjoittavat kirjoja rahasta, julistavat julkisesti kasvoillaan tavoittelevansa suurta omaisuutta tai jopa saavuttaneensa sen ja jopa laurisalovaaroja, jotka kertovat avoimesti aikovansa tienata miljoonan 500 päivässä ja raportoivat siitä. Minusta kaikki tarinat laidasta laitaan ovat yhtä kiinnostavia.

Vai onko tämä vain sukupuolijuttu, etteivät varsinkaan naiset halua puhua rahasta? Missä menee raja? Kenen seurassa rahasta saa puhua ja miten?

Minusta rahasta on aika hauskaa puhua, sillä kun hieman provosoi, saa ihmiset lopulta sanomaan, mitä he oikeasti ajattelevat ja se saa aikaan tärkeää keskustelua. Sen keskustelun ideana ei kuitenkaan ole selvittää, kuka on oikeassa ja kuka taas väärässä, vaan herätellä ihmisiä ajattelemaan itse omaa tilannettaan.

Kaikilla meistä on omanlaisensa tilanne ja jokainen määrittelee rahan arvon itselleen eri tavalla. Esimerkiksi minulle raha on väline taloudellisen turvan tunteeseen ja rentoon elämään, jossa ei tarvitse miettiä, että mistä saisi töitä.

Olin edellisessä, säästöpossuani kasvatteneessa työssä niin kauan kuin se tuntui motivoivalta ja nautin työn tuomista hyödyistä ja  kolmipäiväisen työviikon mahdollisuudesta, mutta kun en enää kokenut työtä mielekkääksi, saatoin lopettaa ja keksiä jotain muuta.

Elän pienellä budjetilla tuntien itseni onnelliseksi ja nautin siitä, että voin tehdä sen verran töitä kun haluan sellaisten juttujen parissa, jotka nyt kiinnostavat. En halua käyttää enemmän rahaa, sillä tunne taloudellisesta turvasta on minulle tavaroita, kalliimpaa ruokaa ja monia muita juttuja tärkeämpi.

Se, että minä teen näin ei kuitenkaan ole sama kuin että sanoisin, että kaikkien muidenkin tulisi elää näin. Itseasiassa ongelma syntyy juuri siitä, että muiden tarinoita ei lueta vain mielenkiintoisina esimerkkeinä, vaan verrataan niitä omaan tilanteeseen ja sitten aletaan raivota siitä, kuinka omaa elämää ei olisi mahdollista laittaa samaan muottiin ja kuinka kohtuutonta onkaan, että joku kehtaa kertoa oman tarinansa. Miksi?

Omaa elämäänsä ei kuitenkaan edes pidä yrittää laittaa toisen luomaan muottiin. Muiden tilanteista on kiinnostavaa kuulla ja niistä voi saada inspiraatiota mihin tahansa suuntaan, mutta kaikkein tärkeintä on miettiä, mitä ihan oikeasti itse haluaa ja mikä tekee itsensä onnelliseksi eikä vain elää elämäänsä muiden ihanteita peilaten ja mukaillen.

Uskon, että se on hyvin pitkälti onnellisen elämän salaisuus. Se, että joku on rahallisesti toista rikkaampi ei tee kenestäkään toista parempaa, sillä elämä on niin paljon muutakin kuin vain rahaa. Terveys on rikkaus. Sosiaaliset suhteet ovat rikkaus. Niin moni muukin asia rikastuttaa elämää kuin vain pelkkä raha, mutta rahasta on hemmetin tärkeää puhua!

Virve Fredman blogi raha

Kuulisin mielelläni lisää kommenttejanne aiheesta!

18 kommenttia artikkeliin ”Onko soveliasta kertoa, että oma talous on hallussa?”

  1. Samaistun tähän. Vaikenen aina kun ihmiset valittavat rahasta, tuloistaan yms. Koska oma taloudellinen tilanne on nyt ja ollut aiemminkin hyvä. Mutta en ole suuri tuloinen, nettopalkka on reilusti alle 2000€. Toisaalta olisi outoa että ei olisi säästöjä, tai esimerkiksi matkustellut lainkaan kun on tehnyt töitä jo 18 vuotiaasta asti ja olen nyt 37 vuotias. Jotenkin on vaan osannut elää niin että voi vaikka matkustaa. Tosin, lapsia ei ole, niin sekin on vaikuttava tekijä. Eli joo, se on noloa sanoa että ihan hyvin toimeentulen. Hämmentävää.

  2. Hei!
    Ihan huippuhyvä kirjoitus 🤩 Tästä aiheesta ei tosiaankaan voi puhua liikaa! Varsinkin uuden parisuhteen alussa on mielestäni tosi tärkeää ottaa raha-aihe esille. Mieheni kanssa taidettiin toisilla treffeillä puhua nämä asiat selviksi.
    Omassa ystäväpiirissäni puhun aina avoimesti kuinka paljon tienaan ja mihin olen sijoittanut. Tiedän etten tosiaankaan ole se parhaiten tienaava meidän porukassa, mutta luultavasti olen varakkain. Ja se johtuu vain siitä, että olen säästäväinen ja erittäin harkitseva kuluttaja.

  3. Ihmiset ei välttättä näe omia tai perheen kulutustapoja oikein. Mulla on tästä hyvä esimerkki.

    Mun eksä on samankaltaisesta perheestä kuin minä ja hän tiesi sen. Molempien vanhemmat on duunareita. Mun vanhemmat ei saaneet kotoaan mitään mukaansa, mutta tienasivat omat rahansa ja haalivat maallista omaisuutta, kuten oman talon ja pari mökkiä. Me ei matkusteltu, meillä ei ollut kalliita harrastuksia eikä hienoja merkkivaatteita. Me ei missään nimessä nähty nälkää ja olen esim. saanut valita omat vaatteeni – siinä tietyssä hintaluokassa. Lainaa maksettiin ahkerasti aikana, jolloin korot olivat 10%. Eksäni perhe taas asui vuokralla, ei kerännyt omaisuutta, matkusteli ja osti kalliita harrastusvarusteita (ennen esim. tietokone maksoi tuhansia markkoja).

    No minä sitten jossain vaiheessa aloin puhua eksälleni, että hänen kannattaisi hankkia oma asunto. Hän kimpaantui minulle, että ”ei kaikki ole samalla lailla kultalusikka suussa syntyneitä kuin sinä, että ei tässä niin vain asuntoja hankita”. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ai että kultalusikka, kun minä en saanut teininä edes Leviksiä, kun ne olivat liian kalliit. Vanhempani takasivat kyllä kesämökillään osan ensimmäisestä asunnostani, mutta tuo lusikkahomma oli kyllä aika paksua. Ei siinä, ei kultalusikoissa mitään vikaa ole, se ei vain ollut totta. Minun piti oikein tolkuttaa eksälle, että älä hyvä ihminen syytä minua siitä, minkälaisia valintoja vanhempasi ovat tehneet.

    Lopulta hän kyllä ymmärsi miten meillä on raha-asiat hoidettu ja mitä niistä minulle on opetettu, mutta jotenkin tuntui oudolta tuollainen syyllistäminen siitä, että hänellä ei ollut takaajaa. Hän sai asian kuulostamaan siltä kuin olisin saanut ensimmäisen asunnon lahjaksi. Mikä ois kyllä ollut tosi mahtavaa. Harmi vain että niin ei käynyt, vaan olen ottanut vanhemmistani mallia ja maksanut ahkerasti asuntolainaa.

    Niin, että ei sitä kaikki sillä lailla noin vain asuntoja ostele – tai sijoita tai säästä tai pihistä ruokaostoksissa tai jää pois päivätöistä. Katsos kun ”sinä et ymmärrä tavallisen ihmisen eli minun elämästä yhtään mitään, senkin lusikanhautoja!”

    • Tosi mielenkiintoista, kiitos kun jaoit! <3

      Kotoa saatu malli määrittelee kyllä tosiaan niin paljon sitä omaa suhtautumista rahaan, että siksikin raha-asioista on niin tärkeää keskustella, jotta saa muitakin malleja elämäänsä. Muuten tosiaan helposti ajattelee, että vain se kotoa tullut malli on oikea.

      Minulla oli tavalliset, keskituloiset vanhemmat, jotka myös ostivat asunnon silloin, kun laina-ajat olivat lyhyitä. Meillä ei kylvetty rahassa enkä saanut sitä mukaani kotoa muuttaessa, mutta samalla tavalla vanhemmat tosiaan kyllä kustansivat kotona asuessani harrastukset, matkat ja vaatteet – joskaan meilläkään ei niitä kalleimpia vaatteita kyllä saanut. Matkustelimme ja rahaa oli ihan hyvin, mutta keskituloisesti minusta – tai ainakin siltä vaikutti, sillä ei meillä siitä kauheasti puhuttu koskaan.

      Kun sain ekan työpaikan, oli vanhempieni ja veljeni minulle ensimmäisenä hokema juttu, että pitää heti avata ASP-tili, jotta voin saada joskus asuntolainan ja siihen valtion takauksen (siihen taisi tosin mennä parisen vuotta, että aloin oikeasti säästää sille...). Itseasiassa minulla on vieläkin ASP-tili turvana Suomessa auki, vaikkakaan siellä ei ole suurta summaa. Toivon, että pysyn mieheni kanssa yhdessä lopun elämääni enkä suunnittele muuttoa Suomeen, mutta olen varman päälle pelaaja. Mistäs sitä ikinä tietää, vaikka toinen kuolisi huomenna ja pitäisi hankkia Suomesta asunto olen kuitenkin vielä alle 39, eli siitä voi olla hyötyä. ASP-tilistäkään en kuitenkaan olisi varmasti tiennyt, jos en olisi saanut siihen kotoa opastusta heti, kun palkkaa alkoi tulla. 🙂

      • Voiko ASP-tiliä käyttää sijoitusasunnon ostoon Suomesta? Siis vaikka jo nyt tai siinä vaiheessa, kun ikä tulee vastaan. Vai pitääkö asunnon tulla omaan käyttöön?

          • Kiitos linkistä, tuli luettua ajatuksella alusta loppuun, koska kirjoitus on hyvä ja hyvin laadittu. Kuten kyseisessä jutussa sanotaan, ASP-asioita ei juuri julkisuudessa näe.

            Omaan asunnon hankintaan ASP ei liittynyt, joten vain tuo kirjainlyhenne on tuttu, ei itse asia 🙂

        • Pallonenälle: Pitää tulla omaan käyttöön. Hyvällä syyllä saa vuokrata pariksi vuodeksi ASP-laina-aikana. Ja lainan voi siirtää toiseen asuntoon (eli itse asunnon takaaman osuuden vakuudeksi vaihdetaan uusi asunto) jos vaikka joutuu muuttamaan. Jos uusi asunto on kalliimpi, erotuksena tarvittaessa otettava loppu laina on sitten ”tavallista” lainaa.

          Siihen en osaa ottaa kantaa, katsotaanko yhä ensiasunnon ostajaksi, jos on ulkomailla omistanut asunnon. Hyvä turva säästösumma silti on parempine korkoineen ja lisäkorkoineen. (Lisäkorotkaan eivät ole ihan satavarmat tässä tapauksessa.)

          https://www.valtiokonttori.fi/palvelu/asp-saastaminen-ja-asp-laina/

          • Kiitos selvennyksistä, Diileri!

            Tästä asiasta olisi hyvä olla julkisuudessa enemmänkin juttua. ASP ei varmaankaan ole tuttu kaikille nuorille aikuisille, vaikka olisi hyvä olla.

      • Joo, ja tämä olikin mielenkiintoista, sillä eksäni oli aika tarkka rahasta ja hyvätuloinen. Hänellä oli monta kymmentä tonnia säästössä siinä vaiheessa, kun ehdotin hänelle oman asunnon ostamista. Hän olisi varmasti saanut sillä katettua oman osuuden asunnon hinnasta. Hän ei vaan tajunnut sitä ja piti itsestään selvänä, että se ei ole mahdollista, koska hän ei ole kultalusikkalaisia.

        Mulla ei ollut ASP-tiliä tai vastaavaa, mutta mua on aina opastettu säästämään ja sanottu asunnosta, että oma on aina oma.

  4. Hyvä teksti!

    Itse olen aina tykännyt puhua rahasta avoimesti, mutta kotoa pois muutettuani opin nopeasti, etteivät muut juuri tykkää kuulla toisten rahakäytännöistä. Kuukausituloni ovat n. 660 € (josta 500 € opintorahaa ja asumistukea) ja jäljelle jää pakollisten menojen jälkeen n. 130 euroa, josta mahdollisimman suuren osan pistän säästöön matkustelua varten. Kesätyörahat pistän säästötilille odottamaan pahaa päivää, ja tällä tavoin olen saanut kerrytettyä noin neljän tonnin puskurirahaston. Yksi peruste tämän opiskelukaupungin valinnalle oli huomattavasti pääkaupunkiseutua edullisempi hintataso, ja sen ansiosta minun ei ole tarvinnut rahoittaa elämääni opintolainalla tai ympärivuotisella työnteolla. Olen kyllä nostanut kaikki opintolainat, mutta suunnittelen sijoittavani matalakorkoiset lainani mahdollisesti ensiasunnon ostoon.

    Olen saanut huomata, että on ihan jees kitata viikonlopusta toiseen opiskelijahintaista kaljaa ja valitella elämän kalleutta, mutta monen kanssaopiskelijani mielestä minulla ei opiskelijana saisi olla sellaista rahatilannetta, että pystyn reissaamaan ja säästämään. Samat tyypit naureskelevat “itsemurhayksiölleni” ymmärtämättä, että moisessa asuminen on ollut tietoinen valinta voidakseni käyttää rahaa minulle kämppää tärkeämpiin asioihin.

    Minusta tapani elää on mielenkiintoinen ja jakaisin mielelläni vinkkejä edulliseen reissaamiseen ja opiskelijabudjetilla säästämiseen, mutta olen saanut tuta, että muiden on huomattavasti helpompaa olettaa, että minulla vain on satumaisen hyvä tuuri. Tiedän, että elämä on kalliimpaa, jos on lapsia, lemmikkejä, vaikeuksia edullisen asunnon löytämisessä tai vaikkapa merkittäviä terveysongelmia, mutta en koe, että minun pitäisi hävetä siksi, ettei minulla ole mitään noista.

    Hauskaa on myös miettiä sitä, millaisiin asioihin opintotukea tai muitakaan valtion tukia ihmisten mielestä saa käyttää. Juurikin matkustelu nähdään usein ylimääräisenä luksuksena, mutta vaikkapa baareissa käyminen perusteltuna osana arkea. Pitäisikö tuki jättää nostamatta, jos se ei kokonaisuudessaan kulu päivästä toiseen selviytymiseen? Ehkä, mutta uskon eteneväni yhteiskuntakelpoiseksi veronmaksajaksi nopeammin, jos en vaihda tuilla elämistä työntekoon opintojen ohessa.

  5. Tää on hyvä kirjoitus ja oon miettiny itekin paljon näitä omia ajatuksia muiden taloudenhallinnasta. Ite oon aika tarkka taloudestani, mutta en ”euronkyttääjä”. Mulla olis ehkä varaa vähän hienompaan autoon tai merkkilaukkuihin, mutta en jotenkin raaski ostaa kun koen sen tuhlaamiseksi. Toisaalta täällä eletään vaan kerran ja pankkitilillä köllöttävät rahat ei hyödytä ketään ja toisaalta mulla on turvallisempi olo kun pankkitilillä on puskuria. Lunastin erossa vuosia sitten omakotitalon kokonaan itselleni ja sen lainaa on vielä 10 vuotta jäljellä. Pidän lyhennyksen järkevänä ettei talouteni romahda jos jäisin työttömäksi. Tällä korkotasolla koen sen järkeväksi. En ahdistu asuntolainasta, mutta en halua että se on pääroolissa arjen taloudenhallinnassa.

    Mietin aina ihmisiä joilla on kalliita autoja että miten niillä on varaa ja olen tullut lopputulokseen että ihmiset arvostaa eri asioita. Toisille on ihan ok ottaa iso asuntolaina, iso autolaina ja matkustaa velaksi. Elää ajattelematta huomista ja murehtia mahdollisia elämänmuutoksia vasta sitten jos ne tapahtuu. Itselleni ehkä pieni autolaina olis ok jonka maksais parissa vuodessa pois, mutta 25 tuhatta autolainaa olis jotenkin ihan mahdoton ajatus tai perheen lomamatkan maksu luotolla jonka lyhentää sitten matkan jälkeen pois. En voi ymmärtää, mutta toisaalta yritän ymmärtää että meitä on moneen junaan. Toisilla pahan päivän puskuri on 1000 euroa ja toisilla 10 000 euroa. Meillä on nykyisen avopuolison kanssa omat rahat ja arjen kulut jaetaan jotakuinkin tasan. Ei lasketa euroja eikä pidetä kirjaa ravintolalaskuista. Kumpikin sijoittaa ja käyttää omia rahojaan kuten haluaa.

    Suomalaisena toki joskus koen salaista vahingoniloa siitä että joltain leviää pesukone ja televisio yhtäaikaa ja joutuu turvautumaan kulutusluottoon kun ei ole puskuria ja rahat on käytetty johonkin auton kestokiiltosuperhypervahaukseen. Mutta ne hihitykset pidän vaan omana tietonani ja olen onnellinen omasta puskurirahastostani ja rupusesta Fordistani 😀

  6. Samaa ilmiötä olen huomannut terveellisten elämäntapojen noudattamisen kanssa. Ei ole ”ok” sanoa, että tulee oikeasti liikuttua tarpeeksi ja syötyä suht terveellisesti. Etenkin työpaikoilla tämä tuntuu olevan yleistä. Porukkaan kuuluakseen pitäisi valitella omia läskejä ja omaa saamattomuutta liikunnan suhteen ja pullasta kieltäytymistä pidetään lähes petturuutena 😀 Olen hieman pyöreä, mutta ihan sinut asian kanssa enkä jaksa jatkuvasti miettiä että pitäisi laihduttaa. Teen hyviä valintoja jotta voisin hyvin, en siksi että tavoittelisin laihtumista.

    Sama ilmiö siis kuin rahan kanssa: omista onnistumisista ei saisi olla ylpeä. Ehkä nämä ovat sellaisia asioita, mihin jokainen voi periaatteen tasolla itse vaikuttaa, joten siitä koetaan helposti syyllisyyttä tai huonommuutta jos ei itse onnistu. Piirtämistaitoa, musikaalisuutta tms taas pidetään helposti syntymässä saatuina lahjakkuuksina, joihin ei voi itse vaikuttaa.

    Mielenkiintoinen postaus ja aihe!

  7. Jäin miettimään noita esimerkkinä antamiasi kommentteja esim. jonkun toisen epäonneen. Varmasti olen itsekin toiminut noin – vastannut kertomalla, miten minullekin on käynyt samalla tavalla tai vaikkapa pahemmin.
    Lähtökohtaisesti en lainkaan pidä noita jotenkin sillä retosteluna, kuinka huonosti menee. Minusta ne ovat enemmänkin juuri sitä empatiaa ja vertaistukea – hei, et ole yksin, mullekin kävi noin. Oman tarinan kertominen ei tarkoita sitä, ettenkö myös kysyisi esim. että kävikö pahasti.
    Eri asia sitten ovat ne tyypit, jotka hakevat huomiota säälin kautta. Ne tyypit, joilla on aina vaikeaa ja asiat paskemmin kuin muilla.
    Mutta se on totta, että rahasta puhuminen ylipäätään on vaikeaa. Esim. palkkasummaa ei ole soveliasta kysyä jne.

  8. Talous ja raha on siitä mielenkiintoinen aihe, että siitä ei haluta/uskalleta puhua. Rahan merkitystä vähätellään, vaikka tosiasiassa elämiseen nyt vain sattuu tarvitsemaan rahaa.

    Ei sitä nuorena tajua, että kuinka paljon normaali elämään menee. (Tai ainakaan meikäläinen 30-v edelleen yllättyy jostain kuluista) Ja media tuo silmien eteen merkkilaukkuja ja sosiaalista hyväksyntää tuovia hilavitkuttimia, joita saisi luottokorttia vilauttamalla heti, nyt mulle.

    Yritä siinä sitten handlata hommat, kun oppia on tullut jokaiselle talousasioista eri kauhalla jaettuna 🙂

    Ihanaa, että aihe on nousemassa esiin, koska aihe koskettaa jokaista vauvasta vaariin. Kun talousymmärrys kasvaa, alkaa mielenkiinto asiaa kohtaan lisääntyä.

    Ja naisethan on tutkimusten mukaan parempia sijoittajia 😉

  9. Mun mielestä nämä rahakeskustelut on sellaisia vähän herkempiä aiheita (kuten esim. seksuaalisuus, jotkin aatteet, omaa taustaa koskevat herkemmät keskustelut). Niihin tarttee tarttee vähän tuntea keskustelukumppania ennen kuin lähtee avaamaan. Ihmisillä kun on helposti aika kärkeviä mielipiteitä, miltä haluaa ehkä suojata itseään. 🙂 Mulla ja puolisolla on tosi avoin rahasuhde, tiedetään kumpienkin tulot, menot & säästöt ja kummankin rahafilosofia. Samoin tiedän aika monelta työkaverilta ja kaverilta samat strategiset mitat ja ne tietää mun tulot.
    Mutten pienessä mielessänikään haluaisi avata tätä kaikille. Ihmiset ovat kokemukseni mukaan aika ajattelemattomia ja armottomia sanomisissaan, on sitten hyvä tai huono rahatilanne päällänsä.

  10. Kiitos näistä kirjoituksista! Tuntuu että raha-asioita pitäisi jotenkin salailla ja olisi sallitumpaa valittaa, että rahat on loppu.

Kommentointi on suljettu.