Vaatii rohkeutta uskaltaa olla huono

Kerroin aiemmin syksyllä, kuinka mahtava tilaisuus eteeni osui, kun minut valittiin yhdeksän muun kanssa mukaan Talk the Talk -esiintymisvalmennukseen.

Valmennus starttasi lähes kaksi kuukautta sitten sitten ja kuluneiden kuukausien aikana olen saanut tutustua yhdeksään muuhun  huikeaan valmennettavaan sekä päässyt oppimaan esiintymistaitoja ja puheen kirjoittamista päävalmentajiltamme näyttelijä Elina Aallolta ja kirjailija Joonas Konstigilta, jotka ovat rautaisia ammattilaisia.

Lisäksi seuraamme on joka viikko liittynyt ulkopuolinen mentori, joista jokaisella on vahva kokemus erilaisesta esiintymisestä.

Virve Fredman luonto

Olen päässyt kuulemaan viisaita sanoja filosofi Esa Saariselta, saanut mahtavaa valmennusta lavan haltuunottoon Kamilla Sultanovalta ja oppinut tarinoiden voimasta monimuotoisuuden tärkeydestä puhuvalta Sara Salmanilta.

Olen päässyt kuulemaan ideanikkari Saku Tuomisen ajatuksia, meditoinut Duudsonien Jarno Laasalan kanssa ja imenyt itselleni pohdittavaa niin ikään Duudsonien Hannu Pekalta.

Meille on ottanut kiireisestä aikataulustaan aikaa jopa entinen pääministerimme Jyrki Katainen. Olen myös päässyt tuntemaan sanojen supervoimaa huikealta Anna Perholta,  jonka kirjoissa kirjoitetut ja podcastissa lausutut sanat ovat olleet kuluneen vuoden aikana minulle todella merkityksellisiä.

Tänään illalla meille antaa vielä aikaansa todellinen suomalaisen TV-esiintymisen konkari, eli Vappu Pimiä.

Olemme myös järjestäneet valmennettavien kesken omia työpajoja, joissa olemme auttaneet toisiamme puheen rakentamisessa ja esittämisessä. Vaikka jokainen meistä valmennettavista on mukana oppilaana, ovat muut valmennettavat opettaneet minulle valtavasti.

Kulunut syksy on siis vetänyt minut äärimmäisen nöyräksi ja kiitolliseksi tämän huikean mahdollisuuden edessä, joka kohdalleni on sattunut. Valmennus järjestetään vapaaehtoisvoimin, joten tuntuu aivan uskomattomalta, että Talk the Talkin taustatiimi on niin pyyteettömästi järjestämässä tällaista ja että mentorit ovat antaneet meille aikaansa.

Virve Fredman luonto

Kaiken tämän saamani valmennuksen listaamisen jälkeen voisi siis olettaa, että minulla on lavalle mennessä nykyään varmempi olo kuin koskaan.

Tosiasiassa oloni on aivan päinvastainen. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä huonoksi esiintyjäksi kuin mitä juuri nyt tunnen.

Kuluneiden viikkojen aikana tuntemukseni ovat heitelleet jatkuvasti eri ääripäiden välillä. Olen pienten hetkien ajan tuntenut, että tiedän, mitä olen tekemässä ja tajunnut sitten, etten tiennytkään.

Olen ollut hetkellisesti innoissani ja sitten taas tajunnut, että en osaakaan.

Ennen kuin lähdin valmennukseen, nautin olla lavalla. Sinne meno jännitti sopivasti ja halusin sinne.

Kun kerroin lavalla kosmetiikasta, minulla oli mukava olo. En tarvinnut mukaani muistiinpanoja tai presentaatioita, sillä muistin kyllä, mistä halusin puhua.

Tykkään myös kirjoittaa ja leikkiä sanoilla, joten ajattelin, että oman puheenkin kirjoittaminen sujuisi helposti.

Kun vielä saisin valmennusta esiintymiseeni, olisi minulla varmasti aivan mahtava olo mennä lavalle jatkossa ehkä jopa uusien asioiden parissa.

Tarpeen ja halun ero minimalismi

Huvittavaa kyllä, mitä pidemmälle valmennus on edennyt, sitä huonommaksi olen itseni tuntenut. Olen saanut loistavaa valmennusta, joten vika ei ole siinä.

Tai ehkä sittenkin tavallaan on: se on saanut minut ajattelemaan, että minun pitäisi olla kaikkien niiden oppien myötä nyt paljon parempi kuin mitä koen olevani.

Jokaisen valmennuksen myötä olen löytänyt itsestäni heikkouksia, joita en ollut tajunnut minulla olevan tai joista olin ehkä tavallaan tiennyt, mutta joiden kohtaamista olin onnistunut välttämään.

Nyt ne ovat kuitenkin kaikki iskeytyneet vasten kasvojani yksi kerrallaan useita kertoja viikossa. Se on tietysti hyödyllistä ja auttaa kasvamaan ihmisenä ja oppimaan uutta, mutta se kivulias kasvun vaihe, jonka aikana ei aina ole edes varma, onko oikeasti tapahtumassa jotain positiivistakin, vetää mielen syviin vesiin.

Olen yrittänyt käsitellä tunnistamiani heikkouksia yksi kerrallaan aina niiden noustessa esiin, mutta homma on tuntunut samalta, kun pelaisin sitä klassista whack-a-mole-peliä, jossa esiin nousee kokoajan uusia myyriä, jotka pitää lyödä vasaralla piiloon.

Kun yhden saa käsiteltyä, nousee toinen esiin ja kun siitä toisesta pääsee eroon huomaa, että se ensimmäinen palasikin taas esiin.

Kaikki nämä heikkoudet eivät liity suoraan esiintymiseen, vaan enemmän minuun itseeni ihmisenä, mutta loppujen lopuksi yllättävän moni niistä heijastuu lopulta siihen, kuinka esiinnyn.

Tali-ihottuma kasvoilla Virve Fredman

Yritän aina hokea itselleni, että vertailu tappaa ilon ja ettei itseään siksi kannata verrata keneenkään toiseen – korkeintaan itseensä huomatakseen, että on kehittynyt. Toisinaan se on kuitenkin niin paljon helpompaa sanoa kuin toteuttaa käytännössä.

Olen saanut tämän syksyn aikana seurata yhdeksän muun puhujan matkaa ja myönnän, että olen helposti tuntenut alemmuutta, sillä he ovat huikeita ja olen nähnyt, kuinka he kehittyvät.

Tulen väkisinkin verranneeksi itseäni heihin ja petyn sen myötä itseeni, kun en näe itsessäni samanlaista kehityksen kaarta. Miksi minä muutun vain huonommaksi ja muut tulevat paremmiksi?

Tykkään kirjoittaa ja olen toki saanut siihen hyviä vinkkejä syksyn aikana, mutta sitten olen tajunnut, että on aivan eri asia kirjoittaa hyvä puhe kuin puhua hyvin. Ylipäätän on eri asia kirjoittaa hyvin kuin kirjoittaa hyvä puhe.

Olenkin toistuvasti alkanut epäillä taitojani kirjoittaa sekä tuntenut, että olen aivan surkea puhuja. Olen myös tajunnut, että vaikka arkiset keskusteluni ovatkin sujuneet onglmitta englanniksi, tuntuu puheen pitäminen englanniksi vaikeammalta.

Sanat ovat mielessä mössöä enkä useinkaan osaa väläyttää niitä nopeasti muotoon, joka summaisi ajatukseni täydellisesti.

Virve Fredman minimalismi opiskelijasolu

Valmennuksen alussa tunsin, että minun on älyttömän vaikeaa muistaa, mistä aion puhua ja stressasin suunnattomasti, kuinka muistaisin puheeni.

Monet lohduttivat, ettei minun tarvitsisi muistaa puhettani sanasta sanaan, vaan riittäisi, että minulla olisi mielessäni tukisanoja, joiden avulla sitten selittäisin asiat omin sanoin.

Kosmetiikasta puhuessani tämä toimi, mutta ei tätä puhetta pitäessäni. Puhe piti saada mahtumaan kuuteen minuuttiin, joten minun piti todellakin muistaa tarkasti, mitä halusin sanoa, sillä muuten hommasta ei tulisi mitään ja päätyisin lörpöttelemään turhuuksia.

Jos en tiennyt, mitä halusin sanoa, saatoin jäätyä täysin enkä pystynyt edes kertomaan, millä sanoilla puheeni alkaisi. Itseasiassa näin tapahtui välillä, vaikka olinkin suunnitellut, mitä halusin sanoa.

Saatoin olla täysin rento ennen muiden eteen astumista, mutta sillä hetkellä, kun seisoin siinä pelkästään tuttujen ihmisten ympäröimänä, jäädyin täysin, aloin silmin nähden täristä ja mieleni oli yhtä loputonta mustaa aukkoa, josta en saanut kaivetuksi yhtäkään sanaa.

Koinkin vähän aikaa sitten suuria ilon tunteita, kun tajusin, ettei puheeni muistaminen tuottanut minulle enää ongelmia. Ajattelin, että se oli minulle suuri voitto.

Sitten tajusin, että osasin kyllä puheeni, mutta en osannut pitää sitä. En löytänyt balanssia ja yritin aivan liikaa. Yritykseni pitää puhe meni liioitelluksi esiintymiseksi, joka näytti ja myös tuntui kiusalliselta.

Kun lopulta tajusin, että en ole esiintymässä, vaan vain kertomassa muille, mitä haluan sanoa, loksahtivat palaset hetkeksi paikoilleen. Puhe piti pitää, kuin juttelisi yleisölle.

Tein näin ja tunsin taas hetken tietäväni, mitä teen. Sitten kuitenkin tajusin, että olen puhuessani tylsä ja lattea. Olin minä, mutta en tuntenut silti oikeasti olleeni minä. Vai olinko? Ehkä olen oikeasti tylsä ja lattea, mutta yritän vain epätoivoisesti olla jotain muuta?

En osannut olla puhuessani eläväinen ilman, että homma meni överiksi näyttelemiseksi. Joko kiirehdin puhettani läpi suu vaahdossa selittäen tai hidastelin niin, että rytmistä tuli puuduttavan verkkainen. Joko toistin samoja pieniä eleitä jatkuvasti tai sitten kehonkieleni oli liioiteltua.

Siinä missä lavalla oli ennen ollut helppoa olla, on se nyt tuntunut vaikealta, sillä olen alkanut kiinnittää huomioita asioihin, joihin en olisi ennen kiinnittänyt huomiota. Nyt en enää edes tiedä, kuinka ja missä kohdassa minun pitäisi hengittää.

Ennen vain olin minä ja puhuin asiani.

Nyt taistelen mielessäni jatkuvasti ristiaallokossa, jossa toisaalta hoetaan, että ole vain edelleenkin sinä, mutta sitten toisaalta muistutetaan niin monesta tärkeästä teknisestä yksityiskohdasta kuten kehonkielestä, eleistä, äänen nopeudesta ja rytmistä, sanojen painotuksesta ja ties mistä muusta, että tunnen, etten vain osaa olla minä.

Tai mikä ehkä vielä pahempaa, että osaan  kyllä olla minä, mutta se minä on hävettävän huono.

Virve Fredman minimalismi opiskelijasolu

Olenkin koko tämän syksyn ajan saanut harjoitella olemaan huono. En tarkoita, ettenkö ennen olisi ollut useastikin huono jossakin, mutta en ole kokenut koskaan ennen olevani huono näin monessa asiassa yhtäaikaisesti ja saaneeni niistä jatkuvasti muistutuksia – tai varsinkaan asioissa, joissa olen luullut olevani ihan hyvä.

On toki tehnyt äärettömän hyvää olla jatkuvasti huono, sillä syksy on ollut täynnä mahtavia oppitunteja, jotka ovat auttaneet minua kasvamaan ihmisenä monella tapaa.

Ilman näitä kaikkia kokemuksia en olisi oppinut itsestäni todella montaa tärkeää asiaa, joten olen kiitollinen näistä oppitunneista siitäkin huolimatta, että ne saadessa on joka kerta tuntunut yhtä pahalta.

Nyt kun Talk the Talk -tapahtumaan on enää alle viikko aikaa, olisin kuitenkin mielessäni toivonut, että olisin jo voinut lakata tuntemasta itseni huonoksi.

Epävarmimpina hetkinä olen jopa löytänyt itseni miettimästä, että saisinpa ihan vain lievän koronan, jotta voisin skipata koko tapahtuman. Tiedän, että en halua sitä ihan oikeasti, mutta olen silti välillä saanut itseni kiinni näistä ajatuksista.

Meditaatio kuinka meditoitaan

Sen klassisen kaavan mukaan edetessä tämän postauksen pitäisi nyt loppua johonkin hienoon oivallukseen siitä hetkestä, kun tajuan, että en olekaan niin huono kuin luulen ja alan taikaiskusta tuntemaan itseni hyväksi. Edes johonkin kliseisiin sanoihin, jotka ovat niin korneja, että loppujen lopuksi niille on valmis nyökkäilemään kun tajuaa, että ne pitävätkin paikkansa.

En kuitenkaan usko, että elämä menee aina noin. Juuri nyt en todellakaan panisi pahitteeksi, jos joku napauttaisi minua taikasauvallaan ja toteaisi, että pim, olet hyvä puhuja, mutta todellisessa elämässä se ei vain yleensä tapahdu noin.

Yritän hokea itselleni, että kaikella on tarkoituksensa ja vaikka sitä ei juuri siinä hetkessä ymmärtäisikään, voi sen nähdä joskus myöhemmin.

Ehkä joku ehtii paikalle taikasauvansa kanssa ennen ensi maanantain tapahtumaa. Ehkä voi myös olla tarkoitus, että olen silloin huono ja tajuan vasta jälkikäteen, miksi oli hyvä, että olin tuossa tilanteessa niin huono.

Niin tai näin, mutta vaikka ei olekaan mukavaa tuntea olevansa huono, yritän silti ajatella, että vaikka en olisikaan valmennuksen loputtua huippupuhuja, olen ainakin edes hitusen rohkeampi uskallettuani olla huono.

Ehkä juuri se kokemuksen myötä saatu rohkeus onkin se asia, jonka vuoksi tämä kokemus on ollut niin hyvä?

Virve Fredman Finish Web Awards palkinto äänestä

Kaikki viisaat sanat ja kokemukset muiden edessä puhumisesta otetaan kiitollisina vastaan!

5 kommenttia artikkeliin ”Vaatii rohkeutta uskaltaa olla huono”

  1. Puhetaito on vaikea taito, koska siinä on niin monta ulottuvuutta.Lisäksi puhetaitoa ei tunneta, vaan ajatellaan että hyvä puhe on kuin armolahja tai sattuman kauppaa. Hyvä puhe ei ole, kuten usein luullaan, pelkästään asiantuntijuutta tai vastakohtana hurmaavaa persoonallisuutta. Höpöttely vain tuhlaa kuulijoiden aikaa.

    Siitä voit olla iloinen, että turhat illuusiot on nyt kuorittu pois, ja voit rakentaa osaamistasi realistisista lähtökohdista. Lisäksi olet saanut sellaista oppia, joka auttaa kehittymään jatkossakin. Opetan itse puhetaitoa ja esiintymistä, ja kuvaamasi tunteet ovat itselleni tuttuja, myös opiskelijoiden suusta kuultuina. Jatka siis puhumisen ja puheiden laatimisen harjoittelua, jotta saamasi koulutus hyödyttää sinua jatkossakin.

    Vastaa
  2. Jo se, että kyseenalaistat omat taitosi huippukoulutuksen jälkeen kertoo sen, että olet kehittynyt. Että uskaltaa sanoa ääneen sen mörön nimen. Jos kulkee pää taivaissa ja kuvittelee olevansa hyvä ilman että haastaa pahimman kilpailijansa JA arvostelijansa – eli isensä – kertoo että on kehittynyt. Onnea ja tsemppiä! =)

    Vastaa
  3. Hienoa pohdinta ja todellakin vaatii rohkeutta olla huono (tai tuntea itsensä huonoksi, itseäänhän ei pysty objektiivisesti arvioimaan). Mä aina ihmettelen ihmisiä, jotka hehkuttavat huikean mahtavaa elämäänsä mukavuusalueen ulkopuolella. Mun kokemuksen mukaan mukavuusalueen ulkopuolella on nimensä mukaisesti epämukavaa, pahan tuntuista eikä siellä todellakaan viihdy. Mun kokemuksen mukaan jokainen kerta kuitenkin kehittää, vaikka välillä positiivisen näkökulman pystyy löytämään vasta pitkän ajan jälkeen. Välillä oppii uusia taitoja ja välillä vaan oppii että pystyy elämään niikin epämiellyttävän kokemuksen läpi menemättä rikki. Ehkä sillä ei siis ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, oletko viikon päästä hyvä vai huono puhuja. Olet varmasti oppinut valmennuksen aikana paljon uutta ja saat tästä uuden kokemuksen, mikä on (mun mielestä) tärkeintä. Tsemppiä joka tapauksessa!

    Vastaa
  4. Virve,
    Minulle suurin oivallus puhujana on ollut se, että minun tehtäväni on kertoa ja antaa ihmisille jotain. Ihmiset eivät tule katsomaan kun minä esiinnyn, vaan hakemaan itselleen jotain… Heitä ei kiinnosta, miltä minusta tuntuu, vaan se, miltä heistä tuntuu!
    Tsemppiä!

    Vastaa

Jätä kommentti