6 kliseistä elämän oppituntia, jotka olen saanut

Vinkkasin pari päivää sitten korealaisen munkin Haemin Sunimin kirjasta Asioita, jotka huomaa vasta kun hidastaa. Tämä syksy on töiden loppumisesta ja erityisesti tuon kirjan kuuntelusta lähtien ollut täynnä juuri kirjan nimen mukaisia pieniä ja välillä aivan älyttömän kliseisiä asioita, jotka olen havahtunut huomaamaan nyt, kun on ollut aikaa hidastaa.

Olin esimerkiksi viime viikolla kävelyllä kotimme lähellä ja vaikka olen asunut siellä kohta viisi vuotta, en ole innostunut liiemmin kävelemään kotimme ympäristössä. Olen vain hokenut itselleni, ettei minulla ole aikaa ja valinnut yleensä aina lähteä kotoa eri paikkoihin bussilla, sillä bussi kuljettaa minut perille nopeimmin.

Kun nyt lähdin kävelylle, aloin huomata juttuja, jotka minun olisi varmasti pitänyt ennenkin nähdä, mutta en vain ollut tajunnut katsoa. Tajusin, että alue, jolla kotimme on, sijaitsee mäen päällä ja bussi, johon olin ennen lähes päivittäin mennyt, laskeutuu tuon mäen päältä alas, mutta nousee matkaa jatkaessaan jälleen uuden mäen päälle. Oliko tuo uusi mäki ollut tuossa muka aina ja miksi en ollut noilla sadoilla bussilla matkustamillani kerroilla tajunnut, että siinä on mäki? Mitä muuta minulta on jäänyt huomaamatta?

Totuus on, että paljonkin ja kun minulla on syksyn aikana ollut aikaa kiinnittää huomiota ympäristööni, olen saanut monta hyvää oppituntia elämästä. Useimmat niistä ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan jonkun kuluneen ajatusmallin ja hokeman konkreettisella tavalla, mikä on tuntunut välillä suorastaan naurettavan kliseiseltä, mutta ollut täydellinen herätys mielelleni.

Nämä kuusi juttua olen kuluneen syksyn aikana havahtunut huomaamaan:

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

1. Kaikki riippuu siitä, mistä kulmasta asiaa katsoo

Seisoin eräänä päivänä Pariisissa ja otin kännykkäni kameralla kuvaa sinisestä taivaasta ja edessäni näkyvistä rakennuksista, joiden yksityiskohdat viehättivät minua niin kovasti. Todellisuudessa kuvan ottaminen oli hieman haastavaa, sillä minulla oli päällä liukas, tuulelta hyvin suojaa tuova takki ja yritin pidellä olkapääni ja kaulani välissä pystyssä sateenvarjoa, joka toi minulle suojaa juuri ylläni olevalta sadekuurolta. Sitä kameraan vangittua aurinkoista kuvaa katsoessa ei kuitenkaan olisi edes voinut arvata, että se on otettu sateessa seisoessa.

Tämä oli juuri sellainen maailman kliseisin hetki kun tajusin konkreettisesti, että lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi ja kaikki vain riippuu siitä, miltä kannalta asioita katsoo. Minulla on ollut taipumusta olla se tyyppi, joka valittaa sateesta, mutta yritän parhaani mukaan tulla mielummin tyypiksi, joka huomaa auringonpaisteen tai edes jaksaa uskoa, että huomenna on parempi sää.

Minulla ei ole tavoite muuttua tekopirteäksi ”kaikki on ihanaa” -tyypiksi, vaan oppia vain näkemään, ettei realistisuus aina tarkoita negatiivisuutta ja sisäistää, että elämä on oikeasti mukavampaa, kun asioita ei lähesty ajatellen, että mitäs jos homma menee pieleen vaan uskaltaa ajatella, että asiat voivat oikeasti mennä ihan hyvin.

Tähän mennessä olen jo huomannut, kuinka paljon rauhallisempi ja parempi olo minulla on, kun olen yrittänyt olla positiivisempi, joten tuon sateisen – tai siis aurinkoisen hetken kannustamana olen yrittänyt löytää elämääni lisää positiivisuutta.

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

2. Sateen jälkeen paistaa aurinko

Sain nauttia pari ensimmäistä Pariisissa viettämääni viikkoa upeasta säästä, mutta kahdeksi viimeiseksi viikoksi säät viilenivät. Monina päivinä kannoin mukanani sekä aurinkolaseja että sateenvarjoa ja vuorottelin niiden käytön kanssa – joskus jopa kuljin aurinkolasit päässä sateenvarjon alla, koska päälläni oli sadepilvi, mutta muualla paistoi aurinko. Sitähän se elämä kuitenkin on, valojen ja varjojen vaihtelua.

Yhtenä päivänä kävelin kaupungilla ja sadekuuron iskettyä päälle juoksin sisään kohdalle sattumalta osuneeseen, ovet auki kaikki sisään toivottaneeseen kauniiseen kirkkoon, jota ihastelin pahimman kuuron ajan. En olisi tullut menneeksi kirkkoon ilman sadekuuroa, joten jo se oli hyvä asia. Kun sitten sateen loputtua astuin ulos kirkosta kadulle, näin siellä pitkästä aikaa aivan upean sateenkaaren. Samanlainen sateenkaari seurasi myös eräänä toisena päivänä sadekuuroa ja silloin sateenkaari päättyi kauniisti Notre Dameen.

Hymähtelin mielessäni miettien, että tajuan jälleen yhden kliseisen sanonnan ihan vähän paremmin. Sateen jälkeen todellakin paistaa aurinko ja ilman noita sadekuuroja ei olisi taivaalla näkynyt upeita sateenkaaria enkä olisi tehnyt jotain hyväksi osoittautunutta, mutta minulle vähän vierasta, eli mennyt sisään sateelta suojaa antaneeseen upeaan kirkkoon.

Ehkä välillä siis pitää vähän sataa, jotta ne hyvät hetket korostuvat erityisesti. Koska sitäpaitsi olin viimeksi edes nähnyt satenkaaren?

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

3. Mielen voi nollata koska tahansa ja kyse on vain omasta asenteesta

Oli viimeinen sunnuntaini Pariisissa ja koska sattui myös olemaan kuun ensimmäinen sunnuntai, jona osa Pariisin museoista avaa ovensa vierailijoille ilmaiseksi, päätin käydä reissullani edes yhdessä museossa. Nukuin edellisenä yönä hieman huonosti ja nousin ylös vain muutaman tunnin yöunien jälkeen.

Kun kävelin museolle, alkoi taivaalta kuitenkin tihkua jälleen vettä ja vaikka olin yrittänyt saapua museolle ajoissa, en tosiaankaan ollut ainoa, jolla oli ollut sama suunnitelma. Museon ulkopuolella kiemurteli pitkä jono sateenvarjojen alla seisovia ihmisiä eikä korttelin taakse jatkuvan muodostelman hännille liittyminen tuona sateisena aamuna houkutellut yhtään.

Käännyin kannoillani ja kävelin takaisin majapaikalleni, mutta sade ja vesilammikot kastelivat kenkäni läpimäriksi ja tunsin jokaisella askeleella, kuinka vesi tursusi varpaideni välistä. Onnekseni olin ottanut matkalle mukaan hiustenkuivaajan, joten kuivattelin sillä ainoita kenkiäni majapaikkani pienessä huoneessa ja mietin, että tästä ei varmastikaan tulisi hyvä päivä.

Olin ollut pienessä huoneessani ehkä tunnin, kun lähellä olevan kirkon kellot alkoivat soida. Tavallisesti ne soivat päiväsaikaan tasatunnein sekä kumauttivat lyhyesti puolituntisten merkiksi, mutta nyt ne vain soivat, soivat ja soivat. Huoneeni ikkunasta näkyi vain harmaata taivasta ja pieni sisäpiha ja jotenkin taustalla loputtomasti kaikuvat kirkonkellot toivat maisemaan suoranaisen tuomiopäivän tunnelman.

Kellot olivat alkaneet soida hieman hassuun aikaan ja kun sointi vain jatkui, kuvasin sitä Instagram Stories -klippeihini asialle hieman naureskellen. Olin sen jälkeen sulkenut Instagramin ja laskenut puhelimen käsistäni, kun kellot kuitenkin yhtäkkiä alkoivat kuulua paitsi ulkoa, mutta myös todella yllättäen puhelimestani ja minun oli käynnistettävä ja suljettava Instagram uudestaan, jotta sointi puhelimestani lakkaisi. Kun kirkon kellot kuitenkin vain jatkoivat soimista ulkona päätin, että minun olisi mentävä läheiseen kirkkoon katsomaan, mitä ihmettä siellä tapahtuu – ehkä tämä oli nyt merkki jostain! 

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

Lähikirkko oli upea ja kun saavuin sinne, soivat sen urut upeasti ja minulla meni kylmät väreet pitkin ihoa. Onneksi tulin.

Kun messu ja urkukonsertti olivat loppuneet, ihastelin kirkkoa hetken ja astuin sitten ulos. Sadesää oli tipotiessään ja ulkona oli mitä kaunein auringonpaiste. Olin ehtinyt majapaikallani ollessa kuivata föönillä kenkäni eikä kello ollut vielä edes puolta päivää, joten minulla oli edessäni kokonainen kaunis päivä Pariisissa.

Vielä hetki sitten olin miettinyt, että tästä tulee varmasti kökkö päivä, kun heräsin turhaan aikaisin muutaman tunnin yöunilla ja kenkänikin kastuivat. Nuo kumahdelleet kellot saivat minut kuitenkin muistamaan, että voisin aloittaa päivän aivan uudelleen paremmalla jalalla ja päädyin tekemään niin.

Lopulta tuosta päivästä tuli yksi ihanimmista päivistä, jotka mieleeni Pariisista jäivät – ja hieman ironisesti sen päivän parasta antia oli mm. Ruotsi-instituutti, joka kohdalleni sattumalta osui ja jonka näyttelyyn sitten spontaanisti marssin sisään, vaikka nimenomaan olin lähtenyt Pariisiin pakoon Ruotsia.

Ehkä voisin jatkossakin yrittää muistaa, ettei vaikkapa huonosti alkanut aamu tarkoita, huonoa päivää ja osata olla vellomatta niissä ”siis tää on ollut ihan hirveä päivä ja kokoajan vaan pahenee” -fiiliksissä?

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

4. Elämä on kuin Muuttuva labyrintti -peli

Tulin viime viikolla Suomeen ja viivyin kerrankin täällä vähän pidempään, jotta ehdin nähdä ihmisiä. Yksi reissuni parhaita juttuja oli saada viettää aikaa ystäväni ja kummityttöni kanssa, joita olen nähnyt ihan liian vähän viime vuosina.

Kummityttö haastoi meidät kaikki pelaamaan Muuttuvaa labyrinttia, joka oli yksi lapsuuteni suosikkipelejä. Vaikka pidin siitä lapsena, löysi peli näin aikuisiällä ihan uuden merkityksen ja sai minut pitämään siitä entistä enemmän.

Muuttuva labyrintti -pelissä jokainen pelaaja yrittää päästä labyrintissa etsimänsä aarteen luokse, mutta koska jokaisen pelaajan tulee vuorollaan liikuttaa labyrintin osia, voi se hankaloittaa oman aarteen luokse pääsyä. Katsoin silmät kiiluen aarretta, jota kohti olin menossa ja älähdin tuskasta, kun ystäväni mies siirsi juuri sitä väärää palaa ja vei aarteen hetkellisesti ulottumattomiini. Kartoitin tilannetta harmissani hetken, keksin kuinka korjaan ongelman ja pääsin aarteeni luokse riemuiten siitä, että olin keksinyt tavan ratkaista syntynyt ongelma.

”Mikä ongelma sulla muka edes oli, sähän olisit kokoajan päässy tota toistakin kautta!” huudahti tilannetta seurannut ystäväni vähän huvittuneena. No pirulainen, niinpä olisinkin ja juuri tällaista Muuttuvaa labyrinttia se elämä taitaa ollakin, mutta sitä vain on usein lukinnut katseensa niin vahvasti siihen yhteen ja ainoaan reittiin, jonka kautta uskoo oman aarteensa luokse pääsevän, että ei edes osaa avoimin mielin katsoa, mitä muita vaihtoehtoja olisikaan olemassa.

Yhtäkkiä koko Muuttuva labyrintti muuttui oppitunniksi elämästä ja peli sai aivan uuden, filosofisemman näkökannan. Samalla myös omasta elämästä tuli hitusen helpompaa kun tajusin, että vaikka kaikki ei menisi omien suunnitelmien mukaan ja välillä olisi umpikujassa, voi uusia reittejä aina löytyä. Joskus ne pitää tehdä itse, mutta välillä joku muu saattaa avata ne eteemme ihan yllättäen – ja joskus ne ovat olleet edessämme kokoajan, mutta niitä ei ole vain itse osannut nähdä.

 Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

5. Pienet asiat tuovat arkeen iloa

Elämä on todella täynnä sellaisia pieniä asioita, jotka tekevät iloisiksi ja useimmat niistä ovat juttuja, joita toiset meille tekevät. Kun itselleen tehdään niitä pieniä juttuja muistaa, miten kiva fiilis niistä tulee ja se taas saa muistamaan, kuinka tärkeää sellaisia asioita on tehdä toisille.

Rakastan berliininmunkkeja, mutta niitä ei liiemmin saa Ruotsista, joten ystäväni oli muistanut asian ja kun menin Suomessa ollessani käymään hänen luonaan, odotti siellä kahvin kaverina berliininmunkki. Kotona käydessä äiti puolestaan aina kysyy, että mitä ruokaa haluaisin heidän tuovan kaupasta ja tekee aina hyvää kotiruokaa. Iskä taas tietää, että voisin ihan hyvin tulla asemalta bussilla, mutta hakee silti sieltä autolla, jotta en joudu seisomaan yksin myöhään Korson pimeydessä bussia odottamassa.

Joskus ne pienet jutut voivat myös olla niitä, joita voi tehdä itselleen, jotta oma arki on vähän parempaa. Pariisissa ollessa yksi arkeni parhaista asioista oli hakea aamiaiseksi croisantti tai herkullinen pain au chocolat ja istua siitä ja kahvista nauttien Pont de Arts -sillan penkillä maisemia ja ohikulkijoita katsellen. Muistan nuo hetket varmaan lopun elämääni.

Kun palasin kotiin Ruotsiin mietin noita hetkiä kaiholla. Sitten tajusin, ettei niiden hetkien tarvinnut loppua, vaikka maisemat vaihtuivatkin. Lähdin kävelylle hieman pidemmällä sijainneeseen ruokakauppaan, ostin sieltä pain au chocolat -leivoksen ja nautin siitä kauniin syksyisessä maisemassa raikasta ilmaa hengitellen.

Omasta tai toisen arjesta voi tehdä paremman niin pienillä asioilla. Sitäpaitsi syksyinen Tukholmakin on aika nätti paikka – ainakin kun ei sada.

 Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

6. Uusien asioiden oppiminen on ihanaa ja voimaannuttavaa

Olen nauttinut jo monta vuotta siitä, kuinka hyvää kahvia mies on minulle kotona tehnyt enkä ole opetellut itse tekemään sitä, sillä espressokoneen käyttö on vaikuttanut liian monimutkaiselta. En ole pitänyt itsestäänselvyytenä, että mies laittaa kahvini ja hän on tehnyt sen mielellään. Vastavuoroisesti olen sitten itse tehnyt sillä aikaa meille molemmille vaikkapa aamiaista.

Olen ollut kiitollinen saamastani hyvästä palvelusta ja koska mies ei ole koskaan valittanut asiasta, vaan päin vastoin aina kysynyt, haluaisinko kahvia, en ole kokenut tarpeelliseksi opetella espressokoneen käyttöä. Pahimmassa tapauksessahan tuo hyvä palvelu voisi vaikka loppua ja olisin kohta itse se, joka tekee molempien kahvit!

Pariisista palattuani päätin kuitenkin, että minun on nyt aika oppia tekemään kahvia, sillä miehellä olisi säännöllisesti työkeikkoja ja jos hän ei olisi kotona, en minäkään saisi kahvia. Tartuin siis niin sanotusti härkää sarvista ja pyysin miestäni opettamaan laitteen tekniset salat.

Muutaman vähän huonomman kupillisen jälkeen aloin päästä jyvälle siitä, kuinka tiukkaan vastajauhetut kahvinporot pitää laitteeseen pressata, en enää tuskaillut vekottimen puhdistamisen kanssa ja nautin vain siitä, että osasin tehdä kahvit – vaikka meille molemmille.

Yhtäkkiä minua alkoi suorastaan huvittaa, että olin lähes viisi vuotta ajatellut, etten itse halua opetella keittämään kahvia, kun mies sen aina niin hyvin teki eikä koskaan nurissut siitä. Olin käytännössä itse valinnut olla salaa mielessäni pettynyt, etten saisi aina halutessani kahvia, jos mies on joskus työkeikoilla ja tyytynyt sen sijaan ihanien lattekahvien sijaan pikakahviin.

Miksi ihmeessä en ollut ennen opetellut tekemään omaa kahviani vaan valinnut mahdollisuuden tuntea pettymystä? Kun vielä huomasin, ettei sen tekemisen oppiminen tarkoittanut, että mies käskisi minun jatkossa tehdä omat kahvini tuntui minusta itseasiassa vielä entistä ihanammalta nähdä, että hän silti teki usein kahvini, vaikka tiesi minun voivan tehdä sen itsekin, koin oman käytökseni entistäkin huvittavampana.

Päätin, että en enää jatkossa halunnut, että meillä on kotona mitään sellaisia juttuja, jotka antaisin aina mieheni tehdä vain ”koska hän tekee sen niin hyvin etten edes viitsi opetella”. Tuntuu jopa suorastaan voimauttavalta opetella itse tekemään uusia asioita ja vaikka ne osaa tehdä, ei se silti tarkoita, että ne pitäisi sen myötä itse aina tehdä. Usein se voimauttava olo syntyy siitä, että tietää voivansa tarvittaessa tehdä asian itse ja vielä enemmän rakastetulta tuntuu, kun toinen tekee puolestani asian, jonka hän tietää minun ihan hyvin voivan itsekin tehdä.

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

Kaikki nämä ovat olleet juuri sellaisia ihania pieniä asioita, joita olen tajunnut pysähtyä havainnoimaan vasta nyt, kun elämäntahti on hidastunut ja olen kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin. Hassua on, että ne yksityiskohdat ovat lähes poikkeuksetta olleet aina läsnä, mutta en vain ole tajunnut niitä.

Vaikka olenkin saanut arkeeni viimeaikoina paljon inspiraatiota kirjoista, on yksi parhaista jutuista ollut se, että olen opetellut olemaan täysin rauhassa omien ajatuksieni kanssa. Kuuntelen mielelläni äänikirjoja, katson hyviä YouTube-videoita, käyn opettavaisia LinkedIn Learning -kursseja ja yritän jatkuvasti tankata mieleeni uusia juttuja, mutta mielelleni on tehnyt erityisen hyvää vain antaa ajatuksieni kulkea rauhassa.

Pariisissa ollessani pidin päiviä, joina en kuunnellut tai katsonut puhelimestani mitään mieltäni harhauttavaa (edes musiikkia), vaan pakotin itseni olemaan koko päivän yksin omien ajatuksieni kanssa ja havainnoin ympäristöä. Joskus se voi tuntua tylsältä, mutta kun mielen vain antoi olla, saattoi välillä itsekin yllättyä siitä, millaisia juttuja pintaan nousee ja miten hyvää inspiraatiota ja ideoita niistä saa. Jotenkin ne ajatukset vaan löytävät paikkansa kuin itsestään.

Joinakin tuollaisina päivinä minulla piti olla kokoajan kännykän muistiinpanosovellus sen vuoksi ulottuvillani, että saan kirjattua siihen äkkiä ylös ideat, jotka syntyivät, kun mieleni sai olla täysin rauhassa ja pohtia juuri näitä ympäristön sille antamia vihjeitä, joihin en olisi tajunnut muuten tarttua.

En haluasi kuulostaa kliseiseltä hihhulilta, mutta uskon, että monille muillekin tekisi hyvää pakottaa itsensä olemaan päivä omien ajatuksien kanssa ilman mieltä harhauttavia virikkeitä ja miettiä, mitä itselleen kuuluu, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu ja onko jotain todella tärkeää sekä kenties jopa hyvinkin inspiroivaa jäänyt aiemmin huomaamatta, kun arki on hoitunut automaattivaihteet päällä.

Virve Fredman Ostolakossa Elämän kliseiset oppitunnit

Onko joku muu tehnyt viimeaikoina vastaavia huomioita?

 

2 kommenttia artikkeliin ”6 kliseistä elämän oppituntia, jotka olen saanut”

  1. Hyviä ajatuksia! ”Kännykkälakko” kuulostaa haastavalta, mutta taidanpa kokeilla huomenna ja käyttää kännyyn selailuajan vaikkapa urheiluun 🙂

    Vastaa
    • Mä en ole osannut olla täydellisessä lakossa, mutta Pariisissa pidin puhelinta paljon lentotilassa ja otin esiin vain tietoisesti kun halusin tehdä sillä jotain enkä kokoajan plärännyt. Sieltä palattua oli sitten jo helpompi kotonakin jättää sitä sivuun ja ilmeisesti siellä se onnistui hyvin, kun mieskin oikein kommentoi, kuinka paljon vähemmän sitä käytin.

      Nyt toki Suomessa ollessa olen kyllä yksin kaupungilla tai julkisilla kulkiessa sitä plärännyt, mutta kotona vähemmän ja on ollut ihanaa. 🙂

      Vastaa

Jätä kommentti