Miksi on niin vaikeaa ottaa rennosti?

Kerroin edellisessä postauksessani viehättyneeni ajatuksesta, että kaupunki olisi olohuoneeni ja pyrkisin parhaani mukaan tekemään asioita mahdollismman paljon kodin ulkopuolella. Kotona pienessä Ruotsin Nackassa se ei noin vain onnistuisi, mutta Pariisin kaltainen suurkaupunki vaikutti paikalta, joka sopisi täydellisesti tähän kokeiluun.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Olen nyt kolmen päivän ajan lähestynyt Pariisia tällä ajatuksella ja saatoin heti huomata, ettei lähestymistapani ollut millään tavalla uniikki tai harvinaislaatuinen. Koko Pariisi tuntuu nimittäin olevan täynnä ihmisiä, jotka pitävät tätä syksyisen aurinkoista (ja välillä vähän myös pilvistä, mutta silti melko lämmintä) kaupunkia olohuoneenaan. Sään ei edes tarvitse olla lämmin ja aurinkoinen, jotta ihmiset heittäytyvät nauttimaan elämästä. 

Minusta onkin alkanut tuntua, että pariisilaisilla on aivan omanlainen taitonsa elää hetkessä ja pysähtyä nauttimaan arjesta.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Tuntuu, että minne tahansa katseeni kohdistankin, näen jonkun loikoilemassa siellä kuin kotonaan – ei nyt ihan jatkuvasti tietenkään aivan kirjaimellisesti, mutta aivan eri tavalla kuin vaikkapa Helsingissä tai Tukholmassa. Usein kuitenkin myös ihan kirjaimellisesti loikoilemassa.

Toki Pariisin vielä melko lämmin syyssää sallii sen myös hieman Pohjoismaita paremmin, mutta täytyy silti sanoa, etten edes kesällä ole nähnyt skandien käyttäytyvän näin tässä mittakaavassa. Suomessa tai Ruotsissa tällainen sinne tänne rennosti heittäytyminen tuntuisi täysin vieraalta, mutta täällä se näyttää olevan hyvinkin luontevaa.

Kaupungin voi siis ajatella omaksi olohuoneekseen ilman, että siinä on mitään outoa. Olen vain sattunut itse elämään väärissä kaupungeissa.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Pariisissa on ensinnäkin paljon puistoja ja viheralueita, joista paikalliset näyttävät ottavan ilon irti. Niihin ei mennä vain etukäteen suunnitellulle viikonloppupiknikille, vaan niiden nurmikoille ja penkeille näytetään hyvinkin spontaanisti istuttavan ihan vain hengähtämään tai jopa torkahtamaan.

Pitkin Pariisia näkyy ylipäätään olevan minusta jopa yllättävän paljon penkkejä, jotka kutsuvat istumaan, kuuntelemaan omaa oloaan ja tarkkailemaan ympäristöä. Tuntuu, että niitä on sellaisillakin paikoilla tien vieressä, etten edes osaisi olettaa jonkun haluavan istahtaa siihen.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Pariisin puistoissa on lisäksi runsaasti tuoleja, joille voi spontaanisti istua hengähtämään yksin tai yhdessä muiden kanssa tai sitten ihan suunnitellusti kirjan ja eväiden varustamana.

Paitsi että ihmisten istuvat penkeillä ja makailevat puistojen nurmikoilla, tuntuvat monet tekevät näitä samoja juttuja ympäri kaupunkia monissa muissakin paikoissa. Seine-joen rantaa reunustavilla kivetyksillä istuu ja makaa ihmisiä kuin heillä ei olisi elämässään huolen häivää. 

Miksi en ollut koskaan tajunnut, että ranskalaiset osaavat olla näin huolettomia?  Vai onko  monilla ihmisillä sittenkin nimenomaan niin paljon huolia, että niitä on välttämätöntä pysähtyä pohtimaan milloin missäkin?

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Puistoissa näkee salaattia, leivoksia tai patonkia eväspalaksi nauttivia ranskalaisia, jotka näyttävät viettävän ruokahetken juuri sillä paikalla juuri siksi, että he haluavat nauttia kaupungista eivätkä vain siksi, että heillä on niin kiire, että heidän on vain äkkiä haukattava jotain lennosta.

Pariisissa ei myöskään näe paikasta toiseen ryntäileviä take away -kahvin juojia samalla tavalla kuin vaikkapa Soulissa vilkkuu kaikkialla. Ranskalaiset eivät nimittäin juoksentele erilaisten makusiirappikahvien ja lattejen täyttämien korkeiden pahvimukien kanssa ympäri kaupunkia, vaan nauttivat kahvinsa mustana ja vahvana espressona pikkuriikkisistä kupeista, jotka siemaillaan kadunvarsien lukuisissa kahviloissa.

Jo pelkkä ajatus pahvista miniatyyrikuppia ympäriinsä kantavasta ranskalaisesta naurattaisi hieman.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Tajusinkin, että täällä on jopa hieman hankalaa ajatella tekevänsä töitä kahvilasta, jonka pöydän voisi varata itselleen tarvitsemakseen ajaksi ihan vain siemailemalla valtavaa kahvikupillista hitaasti. Täältä ei nimittäin näytä saavan valtavia kahvikupillisia muualta kuin Starbucksin kaltaisista kansainvälisistä ketjukahviloista.

Ylipäätään tässä suuressa kaupungissa ei päällisin puolin näytä ihmisillä olevan ollenkaan sellainen kiire, etteivätkö he ehtisi aina pysähtyä kahville. Se tuntuu jollakin tavalla hyvin piristävältä, mutta saa minut silti epäilemään, onko kyse vain ulkopuolisen näkemästä illuusiosta. En kuitenkaan tunne yhtäkään ranskalaista, jolta voisin vahvistaa tämän olettamukseni, joka perustuu vain kaupungilla kävellessäni tekemiini havaintoihini.

Voiko eurooppalaisessa miljoonakaupungissa oikeasti olla näin rentoa elämää?

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Olen itse ollut ehkä niin tottunut kiireiseen elämäntyyliin, että tällainen tapa elää rennosti, mutta silti valloittavan suurkaupungin sykkeestä nauttien kiehtoo minua jotenkin. Tämä on juuri sellainen elämäntapa, josta itse kaupunki-ihmisenä, mutta nykyään käsijarrua elämän vauhdissa yhä enemmän päälle kiskovana  nautin. Onhan sitä paitsi Champs-Élysées’n Sephorakin auki joka päivä puolille öin!

Olenkin täällä ollessani joutunut jopa tajuamaan, kuinka vaikeaa minun on osata ottaa todella rennosti. Olen vuorotellen yrittänyt pakottaa itseäni olemaan rento ja huoleton ja sitten jälleen taas huomauttanut itselleni, etten voi pakottaa itseäni rentouteen, sillä rentous tulee juuri siitä, että vain on eikä pakota itseään mihinkään.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Olen käynyt meditointia ja mielen tutkimista rakastavan mieheni kanssa useita keskusteluja tästä aiheesta. Hän kertoo minulle usein nautinnollisista hetkistään, joina hän ei ajattele mitään ja kuinka hyvältä sellaiset hetket tuntuvat minun yrittäessäni käsittää, että mitä siellä mielessä sitten muka liikkuu, kun en ajattele mitään.

Hänellä tuntuu olevan korvien välissä joku ihan erityinen salaisuus ja onnelliseksi tekemä lähestymistapa, jota en vain osaa itse vielä kaikessa kärsimättömyydessäni löytää.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Minua tällainen rento, hetkeen heittäytyvä elämä tuntuu jollain tapaa kiehtovan, mutta samalla myös ahdistavan. Olen armoton suorittaja, jolla on oltava kokoajan menossa joku projekti ja nyt yritän iskostaa päähäni ajatuksen siitä, että voisin yrittää olla tämän kuukauden ilman mitään mielen valtaavaa projektia ja yrittää vain nauttia olemisesta. Ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Se tuntuu samaan aikaan sekä hyvältä että kamalalta. Rentoutuminen on tehtävänä ahdistava, sillä siinä onnistumista ei voi mitata numeroilla.

Samasta syystä esimerkiksi joogaaminen on minulle hankalaa. Jos teen jotain, haluan voida mitata onnistumistani ja tuntea tulevani siinä paremmaksi. Kun joogatessa sitten kuulen jonkun hokevan, että liikkeitä tehdään vain omaa hyvinvointia ajatellen ja kehon tuntemuksia sillä hetkellä kuunnellen eikä kyse ole kilpailusta kenenkään (ei edes itsensä) kanssa, tuntuu koko homma välittömästi äärettömän turhauttavalta ja jopa turhalta. Tottakai minun on oltava parempi ja notkeampi kuin eilen, juuri siksihän minä joogaan!

(Sanomattakin lienee selvää, että en joogaa.)

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Olen siis naurettavuuteen asti pakonomainen suorittaja ja juuri noista piirteistä tahtoisin päästä eroon. Uskon, että elämä tuntuisi paljon helpommalta ja jopa paremmalta, kun kaikki ei olisi kilpailua itsensä kanssa eikä kaikessa olisi kyse suorittamisesta.

Olen yrittänyt täällä Pariisissa ollessani ohjelmoida mieltäni rentouteen vaihtamalla esimerkiksi nappikuulokkeisiini kuunneltavaksi pelkkää hömppää. 16 tunnin kuuntelurupeama  Ökyrikkaita aasialaisia äänikirjana samalla kun kuljeskelen pitkin Pariisin katuja on tuntunut kivalta vaihtelulta sille, että kuulokkeista kuuluisi jatkuvasti joku uusia taitoja ja ajattelumalleja opettava podcast tai tositapahtumiin perustuva, hieman jopa karu äänikirja.

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

On ollut ihanaa kulkea pitkin kaupungin katuja ja istua sitten alas kirjoittamaan silloin, kun siltä tuntuu. Tänään olen ehtinyt istua kauniilla Pont de Arts -sillalla, Louvren edustan penkeillä, Jardin des Tuleries -puiston suihkulähteitä ympäröivillä tuoleilla sekä Musée de l’Orangerie -museon edustan penkeillä, jotka katselevat kohti Fontaines de la Concorde -suihkulähdettä ja Eiffel-tornia.

Nyt viimeistelen postausta istuen keskellä kaupunkia yhtäkkiä eteeni avautuneen city-Ikean, kahvilassa, jossa nautin ranskalaisten vähän liian rapeaksi paahtamaa ruotsalaista kanelipullaa ja kahvia. Vietän siis täydellistä ruotsalaista fika-hetkeä keskellä sykkivää Pariisia.

Teoriassa päiväni on ollut ihanan rento, mutta en silti ole päässyt eroon alitajuntaani nakertavasta kysymyksestä: Mitä olet saavuttanut tänään?

Ostolakossa Pariisi Virve Fredman

Oletteko te hyviä nauttimaan hetkestä ja rentoutumaan?

 

 

16 kommenttia artikkeliin ”Miksi on niin vaikeaa ottaa rennosti?”

  1. Take away -kulttuuria ja kiirettä koskevista havainnoistasi tuli hieman mieleen parikin ranskalaista elämäntapaa käsittelevää kirjaa, jotka voisivat olla myös mielenkiintoista kuunneltavaa matkallasi. ”Ranskattaret eivät liho” ja ”Kuinka kasvattaa bebe” voivat säikäyttää nimillään, mutta niissä on hauskaa vertailua erityisesti jenkkien ja ranskalaisten välillä ja ainakin voit omilla silmilläsi nyt havainnoida, pitävätkö kirjojen väitteet paikkansa 🙂

    Vastaa
    • Kiitos vinkeistä! Mietinkin itseasiassa juuri tänään, että pitäisi ottaa kuunteluun tuo ”Ranskattaret eivät liho”, jotta voisin vertailla todenperäisyyksiä. En tosin millään saanut kirjan nimeä mieleeni, joten kiitos, kun sopivasti sanoit sen ja vinkkasit vielä tuosta toisestakin. 🙂

      Vastaa
  2. Niin no.. Mä olen aina kateellisena lukenut sun juttuja, kun saat niin älyttömästi aikaan ja koko ajan jaksat tehdä ja innostua uudesta. Kun itse kaikista mieluiten vain olen ja, kai voi sanoa myös, että ’nautin hetkestä’. Eli toivoisin olevani vähän huonompi rentoutumaan :’D

    Vastaa
    • Mitenköhän me saisimme keksittyä jonkun täydellisen tasapainontilan, jossa voitaisiin saada molemmilta ne parhaat puolet yhdistymään? 😀

      Vastaa
  3. Teksti oli kuin minun suustani! Nyt kun mulla on enemmän aikaa kotona ja vähemmän töitä, luulisi että kotona haluaisi rentoutua ja vaan olla! Mutta kun on kyse minusta, se ei vaan onnistu…mä en pysty edes katsomaan telkkaria ilman että on pakko tehdä samalla jotain. Lakata kynsiä, räplätä puhelinta, pyyhkiä pölyjä, järjestellä…eilenkin toivoin että olisin oikeasti niin kipeä että en jaksaisi muutakuin maata sängyssä ja vaan olla.
    Mies luulee että minun päivät on nyt helpompia. No onhan ne tavallaan mutta kyllä ne ihan työntäyteisiä ovat, keksin kyllä kotona koko ajan puuhaa. Minähän kävin joogassa pitkäänkin mutta en päässyt siihen sisälle. 1,5 tunnin jooga oli minulle liian pitkä aika, mietin vaan koko ajan mitä hommia on kotona tekemättä ja kyttäsin kelloa koko ajan…Muut kehuivat miten ihanaa on olla vaan joogassa ja mä olin sillee ööööhh…

    On siis hyvä taito oppia vaan olemaan ja nyt tätä tekstiäsi lukiessa huomata että en sitä näköjään minäkään osaa vaan olla 🙂

    Vastaa
    • Tuo on kyllä tuttu fiilis, että joskus ihan toivoisi, että olisi vain niin kipeä, että ei jaksaisi kuin vain maata sängyssä ja sen myötä olisi pakotettu ottamaan rennosti. 😀

      Täällä Pariisissa on tullut harjoiteltua nyt tuota ”vain olemista” ja se on tosiaan kyllä haastava taito oppia! Treenatessa menee varmasti vielä piiiitkään. 🙂

      Vastaa
  4. Mies just nauroi mulle, kun saim hetken omaa rentoutumisaikaa k hehkutin miten mieli lepäs. Kysy mitä sit tein.. Noh Kuuntelin noprutettuna äänikirjaa kävellessäni metsärinteitä ylös alas ja luin samalla tietoiskutekstejä ko. paikasta. Mun mieli lepää, kun sillä on ärsyketulva 😅 usein myös kuuntelen luentoja kävelyllä tai siivotessa

    Vastaa
  5. Huomaatko, että vaikka vaihdoit kuulokkeisiin ”pelkkää hömppää” ajatellen että se olisi rentouttavampaa kuin kuiva fakta, teet silti kahta asiaa yhtäaikaa. 16 tunnin kuuntelurupeama on suorittamista, ihan sama mitä kuuntelet. Mitä jos ottaisit ne kuulokkeet pois korvilta ja nauttisit Pariisista kaikilla aisteillasi, keskittyisit yhteen asiaan kerralla. Kokeile pysytkö siihen.

    Vastaa
    • Mietin tätä itseasiassa tänään juuri ja olen yrittänyt enemmän kävellä pitkin kaupunkia ilman, että kuuntelen mitään. Suuren osan aikaa tein sitä toki muutenkin, mutta tänään oikein tietoisesti yritän vain olla hetkessä ja aistia kaupunkia kaikilla aisteilla. 🙂

      Vastaa
  6. Meditointi on itse asiassa aika haasteellista. Moni ei pysty hiljentämään mieltä edes viideksi minuutiksi. Jos joogassa haluaa nähdä kehittymisensä, niin voi ottaa itsestään kuvia säännöllisesti eri asanoissa ja kyllä varmasti näkee itsekin kehitystä. Se on että antaa pään olla aina täynnä ja vauhdissa on se helppo tie. Meditointi on kaikkea muuta kuin laiskuutta. Syvemmillä tasoilla se on henkistä huippu-urheilua. Mielentyyneys lähes kaikissa tilanteissa on ihmiselle todella suuri saavutus.

    Vastaa
  7. Täälläkin yksi jonka on vaikeaa rentoutua! Mulla on yleensä viikonloput täysin vapaata, mutta tuntuu että täytyy saada jotain aikaiseksi. Yleensä alkaa ahdistaa illalla että eikä, en edes silittäny paitoja, en siivonnut jääkaappia, en imuroinu… Koitan vaan sanoo itselleni että jos mun miestä ei haittaa imuroimatta jättäminen, tiskit, yms., ei muakaan haittaa. Ei kodin tarvi olla putipuhdas ja mun ei tartte suorittaa koko ajan.

    Vastaa
    • Kiva kuulla muista samanhenkisistä. Ehkä mekin vielä joskus opimme ottamaan rennommin! 🙂 Minulle siivoaminen ei tosin tuo koskaan painetta, eli nuo kaikki kuvailemasi asiat jäävät täysin huoletta tekemättä… mikä ei tosin ole aina niin positiivinen juttu! 😀

      Vastaa
  8. Mielenkiintoinen teksti. Mun on taas puolestaan tosi vaikea sisäistää, että joku oikeasti elää koko ajan tuollaisessa henkisessä paineessa. Tai että kaikki tekeminen on suorittamista. Miksi? Mulla on tosi harvoin kiire tai ainakaan tunne kiireestä.

    En edes muista, milloin olisin viimeksi esimerkiksi hermostunut tai suuttunut. En varmaan vuosiin.

    Mulla on tosi hektinen ja stressaava työ, mutta se on vahvasti sidottu työpaikallani sijaitsevaan tietotekniikkaan. Mun on periaatteessa mahdotonta (tai ainakin se olisi hyvin monella tapaa erittäin laitonta) viedä töitä kotiin. Hoidan mun oman vuoron, oman tiimini kanssa ja siirrän viestikapulan seuraavalle, minkä jälkeen mikään ei enää ole mun ongelma. Ei siksi, ettei mua kiinnostaisi, vaan enemmänkin siksi, etten yksinkertaisesti pysty tekemään mitään vaikka haluaisin.

    Kai mun elämä on sitten jonkinlainen Huvikumpu. Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Ei se haittaa mua yhtään. Tai kai joku asia joskus haittaa. Mut sillekin täytyy sitten tehdä jotain. Jos ei tee, on se oma päätös. Turha ainakaan valittaa tai murehtia asiaa, mille on itse päättänyt olla tekemättä mitään. Taas sellaiset asiat, mihin ei voi vaikuttaa, täytyy vain hyväksyä.

    Ehkä en sitten saavuta tarpeeksi elämässäni (tarpeeksi kenelle? Teen kuitenkin aika paljon sellaista, mitä itse haluan) tai etene mihinkään (mihin pitäisi?). Oon ilmeisesti jonkin sortin luuseri (mua ei hetkauta tippaakaan, jos joku ajattelee niin)

    Mä osaan ammatillisesti aika paljon ja teen paljon töitä. En halua edetä työelämässä enää minnekään, koska en ole valmis uhraamaan enää yhtään enempää aikaa työlle. Harrastan ihan normaalisti ja aika paljon. Enkä juuri koskaan vaan makaa toimettomana kotona sohvalla enkä edes omista tv:ta. Johonkin mun aika sit vissiin menee ja ihan kaikkea ei aina ehdi. Teen niitä asioita sitten seuraavana päivänä, kun ehdin.

    Vastaa

Jätä kommentti