Näin kirjani syntyi

Siitä asti kun opin kirjoittamaan, on haaveenani aina ollut kirjoittaa oma kirja. Lapsena se tarkoitti vain sitä, että kirjoittaisin tarinan, joka olisi kovien kansien välissä samalla tavalla kuin kirjaston satukirjat, mutta teini-iässä haave kääntyi satuilusta runoilun kautta faktojen puolelle. Aloin yläasteella koota mappiin kosmetiikkaan liittyviä lehtileikkeitä ja haaveilin, että kirjoittaisin vielä joskus kauneudenhoitoon liittyvän kirjan, jonka ihmiset lukisivat, koska luottaisivat tietooni.

Vuosien varrella haave oli aina läsnä mielessäni, mutta haki sitä oikeaa muotoaan. Kaikki kirjat tuntuivat olevan jo kirjoitettuja enkä kokenut, että minulla oli kauneudenhoidosta mitään uutta sanottavaa. Luonnostelin pariinkin kertaan tekstejä, mutta ne eivät vain toimineet. Joku oli jo sanonut sen kaiken, mitä itse osasin sanoa ja varmasti vielä minua paremmin. Meni siis pitkään, että sopiva aihe löytyi.

Olen kuullut puolitutulta heiton siitä, että ”tottakai ne nyt olivat kustanusyhtiössä kiinnostuneita julkaisemaan kirjasi, olethan sentään iso bloggaaja” enkä yhtään epäile, etteikö moni varmasti ajattelisi juuri näin. Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt ja koska moni on ollut kiinnostunut kuulemaan, kuinka projekti eteni ja kuinka kirja syntyi, niin voin ihan hyvin olla siitä täysin avoin ja rehellinen.

Kerroin jo aiemmin, kuinka idea kirjaan syntyi yhden ikävän työpäivän lopputulemana aivan sattumalta. Yhtäkkiä oli vain itsestäänselvää, että tottakai minun tulisi kirjoittaa kirjani nimenomaan korealaisesta kosmetiikasta. Parin itsesäälissä pyörityn tunnin ja viinilasin jälkeen se iski kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Aloin siltä seisomalta näpytellä kasaan luonnosviestiä kirjan ideasta ja päätin, että lähestyn kustantajia sen kautta heti enkä sitten joskus, sillä seuraavana päivänä parin viinilasin tuoma itsevarmuus voisi jo olla kaikonnut. Sitäpaitsi jos kukaan ei pitäisi ideasta, en ainakaan tuhlaisi aikaani kirjoittamalla jotain, mitä kukaan ei haluaisi.

Tottakai olisi ihanaa voida kertoa, että lähestyin vain yhtä kustantamoa ja he sanoivat samantien tahdon. Ihan niin se tarina ei kuitenkaan mennyt, vaikka sainkin melkoisen pikavoiton. Lähetin viestin ennen puolta yötä muutamaan eri kustantamoon ja jäin odottelemaan vastausta. Joku kustantamo lähetti heti automaattisen vastauksen, jossa kiitettiin yhteydenotosta ja luvattiin mahdollisesti palata asiaan. Muutamilta kustantamoilta vastaava copypaste-viesti tuli sitten parin päivän viiveellä.

Kun aamulla avasin sähköpostini, oli yllätykseni kuitenkin aikamoinen, kun WSOY:n suunnalta oli heti tullut kiinnostunut vastaus ja lupaus yhdistää minut eteenpäin henkilölle, jonka kanssa voin jatkaa keskustelua. Olin aivan onneni kukkuloilla enkä voinut uskoa sitä todeksi. Aloitin keskustelun mahdollisesta kirjasta, josta ei ollut vielä valmiina yhtäkään lukua tai edes kunnollista luonnosta sisällöstä. Aihe vaikutti kustannusyhtiöstä kiinnostavalta, mutta kosmetiikka-alan ulkopuolisen oli tietysti vielä reilu vuosi sitten haastavahkoa nähdä, kuinka suurella ryminällä korealainen kosmetiikka olisi tulossa, joten kustantajakaan ei halunnut ottaa riskejä.

Hommalle näytettiin vihreää valoa, mutta yhdellä ehdolla: koska kerran olen töissä Suomen laajimman korealaisen kosmetiikan valikoimaa tarjoavassa kosmetiikan verkkokaupassa, joka on myös kiinnostunut myymään kirjaa, niin kirja voitaisiin julkaista, mutta sillä ehdolla, että ostaisimme sitä sisään parituhatta kappaletta.

Siinä sitä sitten oltiin. Olisi olut ihan mahdoton ajatus saada yrityksemme ja sijoittajamme uskomaan, että on kannattavaa investoida useampi kymppitonni rahaa johonkin, mitä ei ole vielä edes olemassa ja jonka sisältöä ruotsalainen sijoitusyhtiömme tai emoyhtiömme ei ymmärtäisi, vaikka se olisikin olemassa. Vaikka olenkin monesti saanut huomata, että meillä ollaan töissä valmiita antamaan minulle vapaita käsiä juttuihin, joista innostun, niin ihan näin antavaisia meilläkään ei oltaisi. Toisaalta sitten tajusin, etten edes halunnut työnantajani sijoittavan kirjaan ja korjaavan välistä jälleenmyyjän osuutta, jos kerran itse kirjan kirjoitan.

Mietin, olisinko hullu, jos ostaisin kirjat itse sisään ja neuvottelisin luvan vain myydä ne Elevenin kautta. Toisaalta hullu ei ole se, joka kysyy ja jos ei pyydä, ei voi myöskään saada, joten ei muuta kuin neuvottelemaan. Kiitos reilun ja kannustavan toimitusjohtamme, meni ehdotukseni läpi ja punnittavana olisi vain yksi päätös: uskonko itseeni niin paljon, että olen valmis investoimaan kymppitonneja omaan kirjaani ja luottamaan, että kirjoittamani kirja tulisi myymään?

Päätin uskoa ja allekirjoitin sekä kustannussopimuksen että jälleenmyyntisopimuksen.

Samalla nousi esiin myös mahdollisuus julkaista kirja ruotsiksi, mutta sekin edellytti, että ostaisimme kirjaa itse meille sisään. Ajatus oli houkutteleva, mutta siinä vaiheessa taloudellinen itsesuojeluvaistoni otti tilanteesta kopin ja totesi, etten lähde laittamaan omaisuuttani kiinni kirjaan markkinoilla, joilla minua ei tunneta ja joilla en kykenisi samalla tavalla edistämään sen myyntiä kuin Suomessa. Tilanne pitäisi laittaa täysin Herran haltuun ja siihen riskiin en ollut valmis. Suomessa minut sentään tunnetaan korealaisen kosmetiikan intoilijana, joten kirjalla on mahdollisuuksia myydä, mutta Ruotsissa en ole kukaan, koska minulla ei ole miljoonaa Instagram-seuraajaa, joten minulla ei todellakaan ollut varmuutta laittaa hommaan kiinni rahojani.

Lähtöasetelma siis oli, että olin lupautunut toimittamaan kustantajalle jotain, mitä ei vielä edes ollut olemassakaan ja sitoutunut vieläpä itse ostamaan sitä sisään melkoisen monella eurolla. Voin kertoa, että sellainen tilanne laittoi kyllä kirjan työstämiselle aivan erityisen paineen. Sen nyt olisi vain pakko olla hyvä, koska jos kirjat jäisivät käteen, ei kyse olisi vain voi voi, onpa ikävää -tilanteesta, vaan ihan omasta taloudellisesta tappiostani.

Olin allekirjoittanut kustannussopimuksen ennen Thaimaahan lähtöä ja minulla oli päässäni romanttinen kuva siitä, kuinka loikoilisin palmujen alla uima-altaalla läppäri sylissä tai kirjoittaisin lukujani tunnelmallisessa kahvilassa ympäristön inspiroimana. Juuri sellaistahan se olisi taatusti!

Todellisuus oli jotain ihan muuta. Jokainen fiksu tietää, ettei uima-altaalla ole todellakaan kivaa kirjoittaa, sillä hyvä kun läppärin näytöltä edes näkee mitään kirkkaassa päivänpäisteessa ja ulkona on muutenkin niin tuskaisen kuuma, ettei hommaan voi keskittyä. Töitä pitäisi siis tehdä sisältä.

Päässäni olleet ajatukset miellyttävistä kahviloista katosivat nopeasti kun tajusin, että tarvitsen kirjaa kirjoittaessa paljon nettiä ja oli suorastaan haastavaa löytää mukava kahvila, jossa netti toimisi, mutta jossa ei olisi valtavaa määrää ihmisiä ja häiriötekijöitä. Paha ongelma oli myös kahviloiden aivan liian tehokas ilmastointi, sillä useimmissa se oli niin kovalla, että olin aivan jäässä jo alle tunnissa ja minun oli pakko lähteä ulos lämmittelemään.

Loppujen lopuksi olin tehokkaimmillani työskennellessäni asunnollamme. Käytännössä se tarkoitti, että oli keskellä sykkivää kaupunkia, joka oli täynnä nähtävää ja jonka vilskettä voisin tuijotella niistä isoista ikkunoista, jollaiset asunnossamme niin kovasti halusin olevan, mutta olin niin kovissa paineissa kirjoittaa hyvän kirjan, etten voinut nauttia kaupungista ihan niin paljon kuin olisin halunnut.

Olin etukäteen ajatellut, että kirjan kirjoittaminenhan olisi helppo projekti, sillä minähän nautin siitä. Voisin vain istua alas, antaa ajatusteni purkautua tietokoneen näppäimistön kautta ulos ja kirjoittaa kaiken sen, mitä haluan sanoa. Kirjoitanhan  minä päivittäin blogiakin ja sainhan sitäpaitsi opinnäytetyöstäkin parhaan arvosanan.

Havahduin kuitenkin varsin nopeasti tajuamaan kirjan ja opparin eron (blogin ja kirjan eron olin kyllä jo etukäteen sisäistänyt): siinä missä saatoin kirjoittamisen jälkeen lähettää opparin luettavaksi jollekin, joka on jollain tapaa edes aiheen asiantuntija ja voi kommentoida juttujani, olinkin minä nyt yhtäkkiä se asiantuntija, jolla sen kaiken tiedon piti olla. Kustantaja voisi kommentoida rakennetta ja kieliasua, mutta minun piti olla se tietopankki, joka päättää, mikä on olennaista ja mikä ei. Minä päätän, mikä on oikeaa tietoa, mitä kirjassa pitää olla. Mistä minä voin sitäpaitsi tietää, koska olen valmis, puuttuuko kokonaisuudesta jotain ja koska kaikkea on tarpeeksi?

Toisaalta minua ei kuitenkaan loppujen lopuksi huolettanut ihan kauheasti se, että kirjan tekstisisältö oli vastuullani, sillä minulla oli siitä niin vahva näkemys, ettei siinä olisi ollut kenelläkään edes kauheasti tilaa sanoa mitään. Tottakai olisin myös voinut etsiä käsiini jonkun, joka tietää aiheesta ja pallotella ajatuksiani hänen kanssaan, mutta en halunnut tehdä sitä.

Tein tammikuussa alustavaa luonnosta kirjan osioista ja toimitin sitten vihdoin tekstinäytteitä kustantajalle. Sitten taisin vetäytyä pariksi kuukaudeksi omaan kirjoitusrauhaani ja palasin huhtikuussa kustantajalle kirjan alustavan, mutta melkolailla kasassa jo olevan käsikirjoituksen kanssa. Sain kommentteja ja vinkkejä kirjan rakenteesta sekä ehdotuksia siihen liittyen ja hioin niitä taas.

(Tämä oli muuten sitä aikaa, kun kerroin ihoni kukkivan stressistä. Nyt jälkikäteen on helppo ymmärtää, miksi niitä näppyjä vain tuli ja tuli.)

Minulla oli aivan loistava kustannustoimittaja, jonka asiantuntemukseen saatoin luottaa, mutta jonka puoleen minun ei varsinaisesti tarvinnut kovin usein kääntyä kyselemään mielipidettä tai kokea, että kirjoittaisin kirjaa jonkun kanssa. Kirjoitin aluksi valmiiksi lähes koko kirjan, hän kommentoi ja palasin taas parisen kuukautta myöhemmin asiaan, jonka jälkeen sama toistettiin. Saatoin kirjoittaa kirjani, hän luki sen ja esitti hyviä kommentteja, jotka auttoivat minua kehittämään tekstiä ja kirjan rakennetta, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus tuntuu silti edelleen täysin itse kirjoittamaltani eikä sellaiselta, että joku muu olisi joutunut uudelleenkirjoittamaan tekstini.

Koska minulla oli niin selkeä visio siitä, mitä kirjaltani haluan, olisin myös varmasti tullut hulluksi jos joku olisi yrittänyt puuttua siihen enemmän. Teen hyvin töitä tiimissä, mutta parhaiten teen töitä kuitenkin itsenäisesti. Minulla ei ole kokemusta kustannusalasta, mutta uskon, että juuri tätä tarkoittaa, että joku on loistava työssään ja osaa ohjata omilla kommenteillaan muita kirjoittamaan asian paremmin sen sijaan, että vain itse kirjoittaisi tekstin uudelleen. Olin siis onnekas, että pääsin näin osaaviin käsiin.

Elokuussa kirja oli melko valmis ja kuvasimme sen. Rakastan sen visuaalista ilmettä, mutta voin rehellisesti sanoa, että minulla ei ole siihen osaa eikä arpaa muuten kuin siinä mielessä, että olen vastannut kuvissa näkyvien tuotteiden hankinnasta kuvauksiin – käytännössä siis raahannut paikalle omat kosmetiikkajemmani. Olin aivan uskomattoman onnekas, että sain graafisesta suunnittelusta vastaamaan Agency Leroyn, sillä kirjan ilme on ihan juuri minua ja rakastan kirjan kuvien minimalistisen tyylikästä ilmettä. Se ei olisi voinut mennä paremmin nappiin. Myös tässä asiassa olen niin kiitollinen, että sain hommaa hoitamaan asiansa niin loistavasti osaavat ammattilaiset.

Elokuussa sain myös vihdoin sähköpostiini kieltävän vastauksen eräältä isolta kustantamolta, jota olin myös edellisenä vuonna idean kanssa lähestynyt. Idea ei kuulemma sopinut heidän suunnitelmiinsa. Sähköposti olisi varmasti harmittanut minua millä tahansa muulla hetkellä vastaanotettuna, mutta koska satuin näkemään sen juuri sillä hetkellä, kun seisoin parkkipaikalla kirjani kuvausten jälkeen intoa ja onnea puhkuen, ei se varsinaisesti harmittanut – korkeintaan vain otti vähän oman egon päälle.

Aloitin lokakuun lukemalla kirjani taas kerran läpi lentäessäni Souliin pariksi viikoksi lomalle. Siellä sain vielä viimehetken inspiraatiota jutuista, joilla halusin kirjaani täydentää ja kirjani viimeinen tsekkaus ennen oikolukua ajoittui juuri I Love Me -messuviikolle. Painoin aamusta iltaan töitä messuilla ja yritin tuskailla yöllä kirjan kappaleita lopulliseen muotoonsa kustannustoimittajan viimeisimpien kommenttien pohjalta. Olo tuntui epätoivoiselta, sillä aivot eivät meinanneet väsymykseltä toimia. Marraskuussa näin tekstin ensimmäistä kertaa yhdessä kirjan kuvien kanssa ja ihastuin täysin. Siinä vaiheessa jäljellä oli enää pientä oikolukua ja hienosäätöä, joiden jälkeen kirja lähti viimein eteenpäin painoon.

Silloin alkoi jännittää ihan pirusti. Minulla oli nimittäin ollut niin vahva mielikuva siitä, millaisen kirjan halusin kirjoittaa, etten ollut itse pyytänyt ketään läheistäni lukemaan sitä. Äitini oli ainoa, jolle olin vilauttanut käsikirjoitusta keväällä, mutta muuten minusta tuntui, etten halunnut vaivata muita pakottamalla heitä lukemaan kirjaani sekä siltä, etten edes haluaisi kuulla, jos jonkun muun mielestä jotain juttua pitäisi muuttaa. Jotenkin tuntui, ettei se olisi enää oma kirjani siinä tapauksessa, joten meni sitten syteen tai saveen niin sillä mentäisiin, sillä olihan se saanut kustannustoimittajankin hyväksynnän ja sitä oli kuitenkin myös kustantajan puolelta oikoluettu.

Vuodesta 2018 tuli ilokseni ja ennustukseni mukaisesti korealaisen kosmetiikan vuosi, kun korealainen kosmetiikka teki yhä vahvemmin tuloaan suomalaisiin kauppoihin ja siitä puhuttiin kaikkialla. Se oli sekä hyvä että tavallaan myös vähän hirvittävä juttu. Olin henkilökohtaisesti lupautunut ostamaan sisään valtavan määrän kirjoja, mutta syksyllä en enää ollut todellakaan ainoa, joka kiinnostui korealaista kosmetiikkaa koskevan kirjan jälleenmyynnistä ja perinteisetkin kirjakaupat halusivat kirjan valikoimaansa. Olin sekä innoissani kuullessani, että kirjani löytyisi mm. Suomalaisen Kirjakaupan ja Akateemisen kirjakaupan, verkkokirjakauppojen ja jopa Prisman valikoimasta, mutta samalla vähän kauhuissani. Olisi mahtavaa, että sitä myydään, mutta samalla se voisi tarkoittaa, että juuri minun sisäänostamani kirjat voisivat jäädä myymättä.

Toisaalta olen kuitenkin onnellinen, että uskalsin ottaa riskin ja laittaa rahani kiinni omaan kirjaani. Olisiko edes järkeä julkaista kirjaa, jos itsekään ei uskoisi sen myyvän?

Nyt kun kirja on vihdoin myynnissä, olen siihen erittäin tyytyväinen. Olisin mielelläni kuvittanut tämän postauksen kirjani  kuvilla, mutta kuten eilen kerroin, en ole itse vielä saanut kirjaani edes käsiini, sillä omat kappaleeni jumittavat PostNordin terminaalissa Ruotsissa. Lupaan kuitenkin palata kirjaan vielä uudelleen tarkemman sisällön esittelyn kanssa kunhan vihdoin saan kirjan käsiini tulevalla viikolla.

Sitä ennen voin kuitenkin jo kertoa, että kirjan sisältö on kirjoitettu ajatuksella tarjota jokaiselle jotakin. Se sopii sekä niille, jotka vasta lähestyvät ihonhoitoa varovasti ja haluavat oppia lisää, mutta myös niille, joille ihonhoito periaatteessa on tuttu juttu, mutta jotka rakastavat imeä itseensä nippelitietoa. Kirjasta löytyy paljon aiheita, joita olen blogissa käsitellyt, mutta myös runsaasti sellaista, mistä en ole koskaan blogin puolella kirjoittanut. Siitä saa siis paljon irti sekä vanha että uusi blogin lukija.

Jos joku siis miettii, että miksi jauhan kirjastani ja tyrkytän myyntipaikaksi Eleveniä, niin rehellisesti sanottuna tässä on siis vain oma lehmä ojassa tai tarkemmin sanottuna oma pankkitili pelissä.

Kirjani löytyy myynnistä täältä. 

Kiitos kaikille, jotka ovat lähettäneet ihania tsemppiviestejä ja erityiskiitos jokaiselle, joka kirjan hankkii!

 

 

---

Lue myös:

TOP 5 suurimmat harhaluuloni Bangkokissa asumiseen liittyen

Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!