Kun stressi laukeaa ja taakka putoaa harteilta

Kerroin kesän alussa, että irtisanoin itseni eleveniltä. Aloimme etsiä minulle seuraajaa ja jossakin vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, ettei sitä oikeaa tyyppiä vain löydy millään. Rekrytointiprosessissa tuli vastaan monia ihan hyviä tyyppejä, mutta minulle ei tullut millään sellaista tunnetta, että joukossa olisi se oikea.

Matkan varrella ehdin jo käydä toimitusjohtajamme kanssa uudenkin keskustelun tajuttuani, etten sittenkään ehkä osaisi nähdä tulevaisuuttani täysin ilman minun yritystäni – sellaiselta Suomen eleven on nimittäin minulle alusta lähtien tuntunut. Onnekseni toimitusjohtajamme ei myöskään halunnut nähdä eleveniä ilman minua, joten hän oli heti valmis kasvattamaan Suomen tiimiäni uudella tyypillä, joka voisi sitten hoitaa niitä päivittäisiä operatiivisia asioita, kuten uutiskirjeiden sekä muiden markkinointimateriaalien kääntämistä, jotta minä saisin hypätä inspiroivampiin puuhiin.

Suureksi helpotuksekseni se mitä täydellisin tyyppi sitten kuitenkin lopulta löytyi. Uusi kollegani aloitti tiimissämme pari viikkoa sitten ja mietin aluksi, kuinka hurja määrä kaikkea pientä ja isompaakin sisäistettävää uudella ihmisellä olisi. Vaistomme uuden tyypin suhteen oli kuitenkin osunut täysin oikeaan ja tiesimme heti hänen aloitettuaan, että hän olisi täydellinen henkilö rooliin. Fiksu, terävä ja omatoiminen, eli juuri sellainen kollega, jonka jokainen tahtoo.

Tuntui, kuin taakka olisi pudonnut harteilta. Viimeisten parin viikon aikana olen jakanut entiset työtehtäväni pois kollegoilleni ja aloitin perjantaina innolla odottamani loman melko jännillä fiiliksillä. Minulla on ollut elevenillä työskennellessäni ennenkin lomaa, mutta tämä loma oli jotenkin erityinen. Ensimmäistä kertaa minun ei tarvinnut miettiä, että voi sitä kollega-parkaani, joka joutuu nyt yksin tekemään kaikki pakolliset hommani poissaollessani ja voi sitä työn määrää, joka minulla on vastassa lomalta palattuani.

Viimeiset pari viikkoa olen keskittynyt tekemään itseäni toimettomaksi. Okei, sanavalinta on ehkä hieman huono, sillä tosiasiassa olen vain keskittynyt varmistamaan, että saan kaikki yrityksen normaalin rullaamisen kannalta  pakolliset päivittäiset työtehtäväni delegoitua eteenpäin, jotta voin keskittyä uusiin puuhiin. Mielessäni on parikymmentä erilaista projektia, joilla voin varmistaa, että meidän suuntamme on eteen- ja ylöspäin sen sijaan, että yrittäisin vain keskittyä pinnalla räpiköintiin. Tämä vuosi on ollut Suomen yrityksellemme aivan huikea ja tuntuu, että tästä se vasta lähtee.

Kun perjantai-iltana saavuin töistä kotiin tuntui, että voisin vain alkaa parkua, sillä oloni oli uskomattoman helpottunut. Lauantaiaamuna heräsin poikkeuksellisen outoon tunteeseen ja tajusin, että jotain oli kadonnut: päätäni oli tuntunut jo pitkään kiristävän tiukka panta ja stressi oli saanut sykkeeni kohoamaan ja oloni jännittymään. Yhtäkkiä oloni oli paljon kevyempi eikä päätänikään enää puristanut.

En ollut saanut kuukausiin siivottua kotona kunnolla ja monet arjen puuhat tiskeistä pyykkäämiseen ja ruokakaupassa käyntiin olivat jääneet miehelleni. Olen tullut töistä kotiin totaalisen uupuneena ja samalla, kun pääni vielä pyörittelee työasioita pitkin iltaa, on mieleni yrittänyt päästä hyppäämään bloggausmoodiin ja sormeni yrittävät tuottaa tekstejä. Olen pysynyt hereillä vähintään keskiyöhön työ – ja blogijuttuja hoitaen ja herännyt sitten aamulla aikaisin aloittamaan jälleen uuden samanlaisen päivän. Jos mies on kysynyt viikonloppuna, kävisimmekö yhdessä kaupassa on tuntunut, että voisin alkaa itkeä – minultahan menee tunti hyvää aikaa johonkin ihan turhaan ja toissijaiseen.

Toisaalta tunsin palavani loppuun, mutta toisaalta silti joka päivä töissä ollessani ja illalla blogia kirjoittaessani ajattelin, että tämä on se minun juttuni ja juuri tätä minä haluan tehdä – kunpa vain aikaa olisi enemmän kaikelle. Välttelin vastaamasta ystävien viesteihin, käänsin kännykästä soittoäänet pois ja nautin siitä, että mies on työnsä vuoksi iltaisin ja viikonloppuisin usein kiireinen. Minulla ei ollut aikaa millekään tai kenellekään muulle kuin työlle, joten halusin keskittyä siihen.

Siivosin koko eilisen päivän kotiamme. Pesin useita koneellisia pyykkejäni, sillä monet vaatteet olivat lojuneet pyykkikorissa kuukausitolkulla.Välillä istuin sohva nurkkaan ja katsoin läppäriltä telkkarisarjoja tuntien ensimmäistä kertaa aikoihin hyvää oloa siitä, että vain olin. Mieltäni ei kaihertanut jatkuvasti tunne, että olen huono ihminen, kun vain istun siinä enkä tee hommia, joita minun pitäisi olla tekemässä. Jo ensimmäisen lomapäivän jälkeen oloni oli parempi kuin aikoihin.

Pakkasin lauantaina myös matkalaukkuni. Lähden huomenna kahden viikon reissulle Etelä-Koreaan ja minusta tuntuu tällä hetkellä aivan ihanalta ajatukselta, että saan lähteä yksin. En tiedä parempaa seuraa kuin mieheni ja kaiken stressini keskellä hän on ollut se uskomattoman vahva tyyppi, joka on pyörittänyt arkeamme minun keskittyessä vain kahteen työhöni. Hän on huolehtinut, että minulla on eväät mukana, syön hyvin ja että meillä on ruokaa jääkaapissa. Hän on maailman parasta juttuseuraa ja aina kysymässä, miten jaksan ja sanomassa uskomattoman fiksuja sanoja eikä ole kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että arkeni pyörii töiden ympärillä. Silti tuntuu hyvältä, että juuri nyt saan lähteä maapallon toiselle puolelle yksin eikä edes hän ole tulossa mukaani.

Rakastan omaa aikaa ja Soulin kosmetiikkakaupoissa omassa rauhassa pyöriminen on tällä hetkellä minulle varmasti mitä parhain terapiamuoto. Saan mennä kaksi viikkoa niin itsekkäästi kuin haluan ja ilman yhtäkään deadlinea minkään suhteen. Toisaalta tuntuu myös hieman jännittävältä, viettää pari viikkoa omien ajatustensa kanssa ja itseään tutkiskellen. Eniten taidan nimittäin jännittää, mihin tilaan ajatukseni mieleni kuljettavat ja löydänkö yllättäen lomani aikana jonkun ahaa-elämyksen tulevaisuuden suunnitelmieni suhteen.

Niin tai näin, mutta huomenna hyppään lentokoneeseen suuntana Etelä-Korea ja Soul!