Vuoden 2020 kohokohta: Talk the Talk -valmennus

Koska edelliset pari postausta ovat käsitelleet tänä syksynä käymäni Talk the Talk -esiintymisvalmennuksen aikaansaamia fiiliksiäni niin paljon, en malta olla jatkamatta ajatuksiani vielä yhden postauksen verran nyt, kun valmennus ja erityisesti sen loppuhuipentuma, eli Savoy-teatterissa ollut finaali on takanani.

Vielä noin viikkoa ennen finaalia kerroin blogissakin olleeni aivan paniikissa puheeni suhteen. Kerroin, kuinka koin itseni aivan surkeaksi kaikessa mahdollisessa esiintymiseen, puhumiseen ja kirjoittamiseen liittyvässä ja jopa jännitin, pystyisinkö lopulta edes muistamaan puheeni tai saamaan sen ulos ilman, että jalkani tärisevät paniikissa.

En ollut koskaan ennen pelännyt esiintymistä erityisesti, vaan olin jopa pitänyt siitä, mutta yllättävää kyllä esiintymisvalmennuksen myötä siitä tuli viikko viikolta yhä pelottavampaa ja vaikeampaa.

Onneksi olen kuitenkin koko syksyn ajan saanut valmennusta loistavilta valmentajilta ja hienot mentorit ovat herätelleet ajatuksiani. Paniikin sekaisista päivistä ei lopulta mennyt kuin muutama päivä eteenpäin, kun jo tunsin oloni yllättävän rauhalliseksi lähestyvän finaalipäivän ja Savoy-teatterin lavalla esitettävän puheeni suhteen.

Tapahtuma oli viime maanantaina ja sitä edeltävänä perjantaina oloni muuttui tyyneksi. Olin tehnyt kahden kuukauden ajan parhaani ja tiesin, että ratkaisevinta olisi, että vain osaisin rauhoittua ennen lavalle menoa ja pysyä lavalla rauhallisena. Jos alkaisin hermoilla liikaa, ajatukseni katkeaisivat.

Yritin ottaa viikonlopun rennosti ja keskittyä vain pitämään huolta itsestäni. Nukuin pitkään, söin hyvin ja vietin aikaa läheisteni kanssa. Treenasin puhetta läpi aina välillä ja tiesin, että muistaisin sen ongelmitta niin kauan kuin pysyisin rauhallisena.

Usein nukun ennen jännittäviä päiviä todella huonosti varsinkin silloin, jos aamulla on tiedossa aikainen herätys, sillä elän tavallisesti rytmissä, jossa kukun yömyöhään ja nukun pitkälle aamupäivään.

Nyt kuitenkin kehonikin tunsi, että olin koko syksyn ajan laittanut itseni likoon täysillä ja antoi minun levätä. En edes muista, koska olisin viimeksi mennyt sänkyyn illalla kello kahdeksalta, mutta nyt tein niin ja lueskeltuani hetken kirjaa, olin yhdeksältä jo unessa.

Nukuin yhteensä yhdeksän tunnin unet ja heräsin aamulla levänneenä. Yllätyksekseni osasin muutenkin käyttäytyä aamulla poikkeuksellisen järkevästi, eli söin rauhassa hyvän aamiaisen ja ennen kuin lähdin koko päiväksi teatterille, tein mukaani kaksi ravitsevaa salaattia.

Vatsassa oli sopivasti jännittynyt olo, mutta pääpiirteittäin tunsin silti itseni rauhalliseksi. Harjoittelimme showta teatterilla pariin otteeseen ja tunsin, että voin luottaa siihen, että kun vain pidän ajatukseni puheessani, sujuu homma ongelmitta.

Olin samaan aikaan sekä rauhallinen että kuitenkin myös hieman hermostunut. Rauhallisuutta minulle toi se, että muistin puheeni ulkoa ja saatoin luottaa siihen, että olin suunnitellut homman hyvin. Minulle oli selvää, kuinka onnistunut suoritus minusta menisi.

Pientä hermostuneisuutta hommaan toi kuitenkin se, että olin koko syksyn ajan niin monesti ajatellut juuri ennen ennen muiden eteen puhumaan menemistä, että oloni on hyvä ja tiedän, mitä teen, kunnes sitten muiden edessä seistessä hermostunut olo otti minusta aivan yllättäen aina kuristusotteen ja potkaisi ilmat yllättäen pellolle.

Seurauksena saattoi olla, että yhtäkkiä käteni tärisivät, jalkani alkoivat vapista ja minusta alkoi jopa tuntua, että voisin alkaa itkeä. Koska reaktio tuli aina niin yllättäen, en voinut olla varma, tulisiko se yllättäen tälläkin kerralla. Oli siis selvää, että mieleni ja kroppani ennakoitamattomuus jännittivät minua paljon.

Kun oma vuoroni puhua sitten vihdoin illan tapahtumassa lähestyi, kävelin yksin lavan takaa odottamaan verhojen rakoon. Sillä hetkellä tajusin, millainen supervoima mielen tyyneys onkaan ja ymmärsin, että yksi parhaista asioista, joita voisin itselleni elämässäni tulla antamaan olisi opetella kehittämään sitä – minä kun en luonnostaan ole kovin maltillinen ja tyyni tyyppi, joten siihen piti keskittyä erityisesti.

Verhojen välissä vuoroani odottaessani tunsin kuitenkin juuri sopivasti jännitystä. Odotin innolla lavalle pääsyä, vaikka tottakai se hermostutti hieman. En kuitenkaan tuntenut kauhua, joka olisi saanut aikaan pelkoa ja halun olla menemättä lavalle.

Suomalainen yleisö on usein melko jäykkää eikä liiemmin reagoi, mikä saa helposti kyseenalaistamaan itsensä. Lavalla puhuessani mietinkin ohikiitävän hetken niitä hetkiä, kun joku oli sanonut minulle valmennuksen aikana, ettei puheeni aihe ole erityinen tai joku toinen kommentoinut, ettei hän osaa samaistua siihen.

Sillä hetkellä tunsin, että heidän oli ollut pakko olla oikeassa, sillä eihän yleisö muuten olisi ollut niin vaisu.

Kun puheeni päättyi ja kävelin lavan pimeydestä kohti takahuonetta, oli oloni todella ristiriitainen. En ollut mokannut, mutta en kokenut mitään suurta riemuakaan.

Tottakai tiesin, ettei yksi puhe muuta maailmaa, mutta koko valmennuksen ideana olikin ollut minulle enemmän se, kuinka paljon yksi puhe voi muuttaa minua.

Kaikki ne valmennuksessa saadut kokemukset, niiden herättämät ajatukset ja ne lukuisat tunteet sekä niiden vuoristoradat, jotka minun oli täytynyt syksyn aikana käydä läpi olivat nyt takana. Olen puhunut niistä vähemmän täällä blogissa, mutta sitäkin enemmän Instagram Stories -klippieni puolella.

Kun sitten puheeni jälkeen astuin takahuoneeseen, olivat muut puhujat vastassa halauksineen ja ne tuntuivat todella hyvältä – ehkä myös erityisesti siksi, että näin korona-aikaan halauksia ei liiemmin saa keneltäkään.

Kaikki ne viisaat sanat, yhdessä jaetut kokemukset ja muilta syksyn aikana saatu tuki summautuivat niihin hetkiin, kun joku saapui puheen jälkeen lavalta ja muut halasivat häntä tai kämmeniä lyötiin yhteen helpottuneena hymyillen.

Se, että on saanut olla osana noin huikeaa ryhmää ja tutustua niin mahtaviin ihmisiin oli jotain aivan erityistä. Loppujen lopuksi olikin siis aivan sama, kuinka puhe meni, sillä kyse oli paljon suuremmasta kokemuksesta, jota pelkkää puhetta katsomalla ei voi nähdä.

Oman puheeni kirjoittaminen oli saanut minut perkaamaan elämääni perinpohjaisesti, minkä lisäksi myös muiden puheiden työstöprojekin seuraaminen oli antanut minulle äärettömästi. Se oli saanut minut sekä oppimaan uusia juttuja että näkemään asioita eri valossa.

Tapahtuman Facebook-tallenteen ja meidän kaikkien kymmenen osallistujan puheet voi katsoa täältä. 

Minulta on kysytty moneen kertaan, mikä puheista oli oma suosikkini, mutta en pysty vastaamaan siihen, sillä rakastan niistä jokaista, koska olen saanut paitsi kuulla lopullisen puheen, mutta myös olla seuraamassa matkaa puheen takana. Jokaisen näiden ihminen kohtaaminen ja heidän tarinansa kuuleminen on vaikuttanut elämääni jollakin erityisellä tavalla.

Romayne sai minut tajuamaan, että minun on lopetettava torjutuksi tulemisen pelkääminen ja uskallettava yrittää asioita, vaikka ne eivät onnistuisikaan. Jos en olisi tutustunut Romayneen, ajattelisin varmasti yhä, etten uskalla kokeilla joitakin asioita, sillä saatan epäonnistua. Tottakai epäonnistuminen pelottaa edelleen, mutta nyt tiedän, ettei pelon pidä antaa rajoittaa elämää.

Tarek sai minut näkemään, millainen voima tarinoiden kertomisella on. En ole varmasti eläessäni tavannut yhtä paljon ihmisten seurassa viihtyvää ja mikrofoneja rakastavaa tyyppiä! Hän on todellinen tarinankertoja ja hauskuuttaja, joka sai minut ymmärtämään, että jos vain osaa kertoa tarinoita, voi muuttaa niin ihmisten ajatuksia kuin elämääkin.

Melissa sai minut huomaamaan, millainen sisäinen kriitikko minunkin olkapäälläni istuu osoittelemassa jatkuvasti, mikä voi mennä vikaan ja opetti, kuinka itselleen tulisi puhua lempeämmin. Viimeisinä viikkoina aina vaikean paikan tullen mielessäni onkin kaikunut Melissan äänellä lohdullinen lause I know you can do hard things ja se on kannustanut silloin, kun omat voimavarat ovat tuntuneet olevan vähissä tai jokin asia on tuntunut vaikealta.

Leo sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää kysymysten kysyminen on. Olen tähän ikään asti ajatellut, että kysymysten esittäminen ääneen on monissa tilanteissa noloa ja kiusallista, sillä pitäisihän minun nyt tämä tietää ja eihän tätä nyt kehtaa kysyä. Leo herätti minut kuitenkin tajuamaan, että oikeastaan ratkaisu lähes mihin tahansa asiaan lähtee siitä, että alkaa kysyä kysymyksiä. Se on aluksi haastavaa, mutta luotan Leon sanoihin siitä, että kysymysten kysyminen helpottuu, kun sitä harjoittelee.

Vili herätti minut tajuamaan, miten moni mielessä oleva asia ratkeaa, kun vain rohkeasti kysyy toiselta suostumusta. Ihan liian usein tulee arvuutelleeksi, haluaako toinen jotain ja tehneeksi omia johtopäätöksiä niin pienissä kuin välillä melko isoissakin jutuissa koska ei uskalla kysyä asiaa toiselta. Joskus saattaa myös jättää kysymättä, sillä pelkää, että toinen sanookin ei. Vili auttoi minua kuitenkin tajuamaan, kuinka tärkeää suostumuksen kysyminen monissa tilanteissa on.

Giuliano teki aivoista minulle uudella tavalla kiinnostavat. Hän on maailman kenties ilmeikkäin ja eläväisin tiedemies, joka yhdistää kaksikielisessä arjessaan italialaisen elekielen ihanaan brittienglantiin, joten häntä oli aina ilo kuunnella. Hänen ammatillinen vaatimattomuutensa on myös kunnioitusta herättävää: siinä missä yleisesti puhe kehotetaan päättämään siihen, että kuulijaa kannustetaan tekemään jotain, piti Giuliano päänsä olla kehottamatta ketään mihinkään ja totesi vain, että hänen ainoa tavoitteensa on saada jakaa kuulijoiden kanssa, kuinka kiehtova asia aivot ovat ja se riittää hänelle – tosin hänen omalla ihanalla huumorintajullaan höystettynä.

Bambi on pieni nainen täynnä suuria kokemuksia enkä voi kuin ihailla häntä. Hän syntyi Vietnamissa kolmanneksi lapseksi perheeseen, jonka vanhemmat odottivat poikaa ja sai siksi pettyneiltä vanhemmiltaan syntymänimekseen ihan vain numeron Kolme. Hän on saanut taistella huikean tien saadakseen koulutuksen ja päätynyt Suomeen. Hän on perustanut useamman yrityksen, joita hän johtaa nykyään varsin tunnetun ja menestyneen suomalaisen liikemiehen kanssa. Silti hän on saanut kuulla vanhemmiltaan, kuinka häpeällistä heille on, ettei hän ole naimisissa. Hän on osoittanut, ettei sisu ole vain suomalaisia kuvaava sana. Tuossa daamissa on enemmän sisua kuin minussa ikinä!

Valeriy on tuonut minulle koko syksyn ajan tärkeitä muistutuksia hetkessä elämisen merkityksestä ja pienten arkisten asioiden arvostamisen tärkeydestä. Hän sai lääkäriltä diagnoosin, joka povasi aluksi tuskaisaa kuolemaa, mikä laittoi hänen elämänsä uusiksi. Sellaisia kokemuksia läpi käyneellä ihmisellä on paljon arvokkaita ajatuksia jaettavana ja on ollut kunnia saada kuulla niitä, sillä hetkessä eläminen on niin tärkeää meistä jokaiselle, kun koska tahansa voi olla kenen tahansa viimeinen päivä elää.

Sophia on saanut tunteikkaalla puheellaan minut itkemään toistuvasti, sillä hänen puheensa aihe kosketti minua niin syvältä. Hän puhui kodin merkityksestä ja pohti sitä, missä koti oikeastaan on. Tiedän, missä asun ja mitä kutsun kodikseni, mutta olen jo pitkään elänyt tietämättä, missä minusta oikeasti tuntuu täysin kodilta. Joka kerta, kun kuulin Sophian toteavan puheessaan, kuinka toiset meistä etsivät kotia ympäri maailmaa aloin itkeä, sillä juuri siksi haluan matkustaa. Kyyneleet virtasivat minulta vuolaasti myös aina silloin, kun hän puheensa lopulla lohdutti herkällä äänellä, että jos omaa sydämensä kotia ei ole vielä löytänyt, ei ole huolta, sillä kyllä se vielä löytyy.

Suosittelenkin siis kuuntelemaan jokaisen näistä puheista.

Pidin itse puheeni minimalismista ja tavaroiden vähentämisestä. Kerroin siitä, kuinka uskoin ennen elämäni tulevan paremmaksi, mitä enemmän minulla on varaa ostaa ja kuinka tajusin, miten paljon tavaroita olen vaihtanut vapaa-aikaan.

Ajattelin koko syksyn, että aiheeni on huono ja että ihmiset pyörittelevät silmiään puheelleni. Koska kyse ei kuitenkaan ollut kilpailusta ajattelin, että se on silti asia, josta haluan puhua.

Minulle oli yllätys, kun selvisi, että kuulijat saisivat puheiden jälkeen äänestää, mikä puheista resonoi heissä eniten. Se kaikkein suurin yllätys kaikkien niiden syksyn epävarmuuden tunteiden ja tuskailun jälkeen oli kuitenkin se, että puheeni voitti tuon äänestyksen.

Tuli huikean hyvä fiilis siitä, että olin onnistunut pukemaan ajatukseni sellaisiksi sanoiksi, joihin ihmiset saattoivat samaistua ja jotka siksi resonoivat heissä – olihan suurin pelkoni koko syksyn ajan ollut, että kaikki vain pyörittelisivät puheelleni silmiään.

Vieläkin suurempia ilon tunteita herätti kuitenkin se, että aihe tosiaan kiinnosti ihmisiä. Yhdellä pienellä puheella ei muuteta maailmaa, mutta ehkä se on voinut kuitenkin saada edes jonkun sen kuulleen miettimään omia valintojaan ja avaamaan uusia keskusteluja.

Loppujen lopuksi myös itse finaalipäivä meni siis paremmin kuin mitä koskaan uskalsin edes odottaa.

Kun nyt katson esitystäni, tekisin tottakai monta asiaa eri tavalla, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että ehdin ennen esiintymistä kuulla valmentajaltamme erään jälkikäteen tapahtuvaa ylianalysointiani vähentäneen viisaan ajatuksen: esitys ei ole koskaan täydellisen valmis ja kun sitä katsoo myöhemmin ajattelee lähes aina, että tekisi jotain eri tavalla. Se pitää vain hyväksyä.

Saatoin siis vain luottaa siihen, että hoidan homman juuri niin kuin sillä hetkellä parhaiten voin sen tehdä ja asiaa olisi turhaa analysoida liian kriittisesti jälkikäteen. Tottakai katsoisin esityksen ja kirjaisin itselleni muistiin asioita, joihin minun kannattaisi jatkossa kiinnittää huomiota, mutta itseään olisi turha arvostella.

Tuo ajatus oli samalla iso oppi ja muistutus, joka pätee elämässäni muutenkin: itseään on turhaa ruoskia jälkikäteen, sillä asiat tekee aina juuri niin kuin ne sillä nimenomaisella hetkellä kokee parhaaksi tehdä eikä itseään kannata siksi myöhemmin kritisoida turhaan. Kaikesta voi toki oppia ja asioita voi analysoida, jotta osaa tulevaisuudessa toimia paremmin.

Minulle myös riitti, että ylsin omiin odotuksiini: jaoin ajatuksia, joista minusta oli tärkeää puhua ja onnistuin tekemään sen ilman jäätymistä, takeltelua ja puheeni unohtamista.

Bonuksena tuli toki jonkun toisenkin odotusten ylittäminen: eräs toinen valmennettava tunnusti minulle useaan otteeseen finaalin jälkeen olleensa erityisen huolissaan, kuinka juuri minä selviäisin puheestani, sillä olihan hän nähnyt, kuinka vaikea matka oli minulle ollut – en siis ollut liioitellut kertoessani, kuinka huonosti puheen harjoittelu oli sujunut.

Pari kuukautta kestänyt Talk the Talk -valmennus oli siis kaikin puolin minulle iso ja tärkeä matka, josta tuli samalla myös yksi tärkeimpiä elämänkokemuksiani.

Talk the Talk järjestetään jälleen ensi syksynä, joten kun hakuaika valmennukseen ensivuonna jälleen aukeaa, suosittelen ehdottomasti hakemaan mukaan!

Postauksen kuvat on ottanut Krista Heikkala.

Kiitos kaikille, jotka lähettivät täällä ja Instagramissa viisaita sanoja, kun niitä tarvitsin! <3