Yhtäkkiä ei olekaan enää kiire minnekään

Olen viettänyt viimeiset vuodet hokien jatkuvasti, kuinka minulla on kiire. Jotain pitäisi olla jatkuvasti tekemässä tai vähintään suunnittelemassa ja oman ajan ottamisesta on tullut jopa vähän huono omatunto. 

Vaihdoin kaksi vuotta sitten tekemään päivätyössäni ensin nelipäiväistä työviikkoa ja puoli vuotta myöhemmin kolmepäiväistä työviikkoa. Näin sain enemmän aikaa blogilleni ja saatoin myös kirjoittaa alkuvuodesta julkaistun kirjani. 

Kun joitakin viikkoja sitten jätin päivätyöni sanoin kaikille, että halusin enemmän aikaa blogilleni ja omille jutuilleni. Totuuden nimissä en kyllä itsekään ihan tiennyt, oliko blogi edelleen se juttu, johon niin palavasti halusin kaiken vapautuvan aikani käyttää, mutta ainakin oli mielenkiintoista lähteä selvittämään sitä ja uteliaille kysyjille oli hyvä olla jokin vastaus.

Tuntui ihanalta riuhtaista itsensä totaalisesti irti siitä tavallisesta arjesta: pakata tavarat reppuun, lähteä kuukaudeksi uuteen ympäristöön ja asua pienen pienessä huoneessa tiny house -tyyliä testaten.

Ensimmäistä kertaa aikoihin minulla ei ollut kiire mihinkään ja minulla oli mahdollisuus ottaa aikaa itselleni juuri niin paljon kuin halusin ilman määräaikaa. Tottakai minulla oli aiemmin ollut vapaapäiviä, useamman päivän vapaaputkia ja jopa ihan viikkojen lomia, mutta on henkisesti täysin eri asia “olla pois pelistä pysyvästi” kuin vain hengähtää hetken ja tietää, että ne ne kaikki ennen vapaita taakseen jätetyt jutut ja kymmenet uudet vastaavat olisivat vapaiden jälkeen jälleen edessä. 

Tuntuikin siis jopa suorastaan ihan käsittämättömältä, että olin yhtäkkiä täysin vapaa tekemään, mitä ikinä halusin. Tottakai olin ollut sitä myös ennen, mutta eihän sitä vain ajattele niin. Sitä hokee itselleen että ei voi liikkua, lukea, matkustaa tai kokata enempää, koska työ vie niin paljon aikaa ja antaa työn (tai jonkin muun elämäntilanteen) luoda itselleen tekosyyksi kelpaavat kahleet.

Yhtäkkiä olin siinä tilanteessa, ettei minulla ollut muuta kuin aikaa ja saatoin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä suunnittelemaan, kuinka halusin aikaani käyttää. Päivätyössä ollessani en ollut antanut itselleni tähän mahdollisuutta, sillä minusta oli tuntunut tärkeältä laittaa suuri osa omasta fokuksesta siihen. Nyt minulla oli kuitenkin edessäni kuin tyhjä kanvas, jolle saatoin alkaa hahmotella uuden elämäni ääriviivoja täysin omalla taitelijan vapaudellani. 

Aluksi tätä uutta vapautta tuntui jopa mahdottomalta käsittää, sillä olin niin tottunut vatvomaan, stressaamaan ja miettimään vähintään alitajuisesti asioita. Ensimmäisellä viikolla irtisanoutumisen jälkeen mieleeni itseasiassa pomppasi jatkuvasti vanhoja työasioita, jotka välillä jopa ahdistivat, harmittivat ja valvottivat.

Pikkuhiljaa aloin päästä niistä kuitenkin irti yhä enemmän. En vieläkään ole täysin ehkä tajunnut, etten ole enää vanhassa työssäni, sillä uuteen ympäristöön lähtö oli loistava irtiotto, mutta samalla kuitenkin tavallaan niin lomalta tuntuva juttu, että mieleni uskoo asioiden palaavan samanlaiseksi kuin ennenkin sitten kun palaan tältä “lomalta” Ruotsiin ja “arki” jälleen alkaa. 

Ajatus siitä, ettei mitään vanhaa arkea kuitenkaan ole olemassa tuntui samaan aikaan sekä ihanalta, jännittävältä että jopa vähän pelottavalta. Minulla ei tosiaan olisi kotona Tukholmassa enää mitään sellaista päivätyön lailla minut ankkuroivaa kiintopistettä, joka rytmittäisi elämääni. Nyt olisi täysin itsestäni kiinni, kuinka halusin elämäni rytmittää. En enää voisi edes käyttää kiireistä työtä tekosyynä sille, etten ehdi nukkua, liikkua tai syödä terveellisesti.

Uudessa ympäristössä oleminen on ollut tässä siirtymävaiheessa täydellinen hetki itsetutkiskeluun. On ensinnäkin ollut ihanaa, kun kerrankin on ollut sitä aikaa, jonka puutteesta olen jo pitkään jatkuvasti valittanut. Nyt sitä on ollut juuri niin paljon kuin itse haluan, sillä mikään ei ole ollut aikatauluttamassa elämääni. 

Se on ollut ihanaa, mutta totesin eräässä puhelinkeskustelussa vähän aikaa sitten miehelleni sen olevan toisaalta jopa vähän tylsää. Mikään ei päättänyt puolestani, missä minun pitäisi olla ja minun piti jatkuvasti olla itse keksimässä, mitä teen. En enää jaksanut jatkuvasti keksiä, mitä teen. 

Mieheni totesi, että minulle tekisi varmasti jopa hyvää välillä vähän tylsistyä  ja kun mietin asiaa, oli se täysin totta. Viimeiset vuodet olivat jatkuvasti olleet niin täynnä ohjelmaa, että muistan joskus miettineeni miehelleni, miltä mahtoikaan tuntua silloin lapsena, kun ei keksinyt, mitä tekisi ja valitti ääneen äidille, että on tylsää. Oli itseasiassa ihan virkistävää kokea se nyt.

Pariisissa ei toki noin vain tule aika tylksäksi, mutta nyt, kun olen kulkenut täällä jo kolme viikkoa katuja ristiin rastiin haluten nähdä kaiken mahdollisen ja kävelykilometrejä on kertynyt kohta jo 400, ei minulla enää viime päivinä ole ollut sitä palavaa halua mennä sinne ja tänne. Siinä missä kuljin ensimmäiset viikot kovalla kävelytahdilla ehtiäkseni varmasti nähdä kaiken mahdollisen, on temponi vaihtunut viime päivinä hitaaseen laahustamiseen. 

Olen tajunnut, ettei minulla tosiaan ole mikään kiire minnekään, joten voin vain kulkea hitaasti ja tarkkailla sekä samalla kuluttaa sitä aikaa, jota minulla nyt on. Kävelylläni ei ole enää ollut selkeää määränpäätä ja olen vain kulkenut. Samalla olen viimeisen viikon pitänyt välillä toisella korvallani kuuloketta ja alkanut kuunnella kaikkia niitä kirjoja, jotka olen jo pitkään halunnut lukea, mutta joille minulla ei ole ollut aikaa. 

Ne kirjat ovat antaneet minulle uusia ajatusmalleja, istuttaneet mieleeni ideoiden siemeniä ja antaneet kannustusta uudessa elämäntilanteessa. Kuuntelua odottaa vielä valtava määrä inspiroivia teoksia ja on ollut ihanaa ottaa aikaa itsensä kehittämiselle ja hyvinvoinnista huolehtimiselle. 

Olen myös nukkunut pitkään (ja oppinut unen tärkeydestä valtavasti, kiitos Miksi nukumme -teoksen, jonka viime viikolla kuuntelin), liikkunut sekä ylipäätään alkanut pikkuhiljaa hahmotella kasaan, mitä kaikkea haluan tehdä sitten kun viikon kuluttua palaan Ruotsiin. 

Yksi parhaista asioista on kuitenkin se, ettei minun tarvitse tietää, vaan voin vapaasti kokeilla tehdä erilaisia asioita ja ottaa selvää, mistä nautin. Tuntuu hyvältä saada muistutus siitä, että olen vapaa luomaan itselleni juuri niin hyvän ja onnellisen elämän kuin vain itse haluan. Se on kiinni vain minusta, omista teoistani ja ennen kaikkea omista ajatuksistani. 

En olekaan enää viime päivinä osannut samaistua ollenkaan siihen tyyppiin, joka olin vielä juuri ennen töiden loppumista. Olen esimerkiksi poistellut puhelimeni kuvakokoelmasta valtavan määrän humoristisiksi tarkoitettuja kuvankaappauksia, jotka kolahtivat silloin minuun täysillä ja saivat nyökkäilemään nauraen. Nyt niistä paistaa vain läpi se, että olin väsynyt, stressaantunut ja kyllästynyt. 

Vaikka minulla ei tällä hetkellä ole hajuakaan siitä, mitä haluan alkaa tehdä, tuntuu minusta paremmalta, onnellisemmalta, inspiroituneemmalta  ja ennen kaikkea rauhallisemmalta kuin aikoihin. Aion nauttia viimeisestä viikostani syksyisessä, välillä myös melko sateisessa Pariisissa ja keskittyä kuuntelemaan itseäni sekä ihan vain hyväksyä, etten vielä tiedä, mitä haluan alkaa tehdä. Kyllä se sieltä sitten joskus tulee kun on tullakseen.

Jos teillä on hyviä ja inspiroivia kirjavinkkejä, niin kuulisin niitä mielelläni!