Olen introvertti. Minut tuntevat tietävät sen, mutta minut ensimmäistä kertaa tapaavat tai minut huonommin tuntevat eivät ainakaan heti yleensä näe sitä. En ole hiljainen tyyppi ja tykkään esiintyä ja hauskuutan mielelläni muita, jos siihen on mahdollisuus, sillä minusta huumori tekee tilanteista rennompia.
Joissakin tilanteissa olen kuitenkin sivustaseuraaja. Jos vaikkapa kaikki muut paikalla olevat tuntevat toisensa tai olen tilaisuudessa mukana vain kaverini tai kumppanini seurana, olen usein melko hiljaa. En heittäydy helposti mukaan ekstroverttien hullutteluun, mutta hassuttelen kyllä, jos aistin olevani muiden introverttien seurassa ja tilanne vaatii kevennystä, jottei tunnelma ole kiusaantuneen hiljainen.
Minusta on ihanaa tavata kiinnostavia ihmisiä ja hyvät keskustelut ovat parasta mitä tiedän, mutta tyhjänpäiväinen small talk on minulle painajaista. Miksi puhua, jos ei ole kunnon puheenaihetta tai jos on, keskustellaan siitä niin kepeästi, ettei kukaan hyödy keskustelusta? En myöskään ole luonnostaan se, joka menisi reippaasti esittäytymään ihmisille, mutta tulen kyllä mielelläni heidän kanssaan tutuiksi.
Introverttiuteen ja ekstroverttiuteen liittyy monia piirteitä ja olemassa on vaikka mitä testejä, joilla voi määrittää, kumpi itse on enemmän vai seikkaileeko niiden maastossa ambiverttina tilanteesta riippuen. Pääpiirteittäin erona on, että introvertti voi kyllä olla muiden seurassa, mutta se vie häneltä lopulta kaiken energian ja hän tarvitsee sen jälkeen omaa rauhaa latautuakseen.
Ekstrovertille puolestaan käy toisin, eli hän voi jopa ahdistua yksinolosta ja nimenomaan saa virtaa siitä, että on muiden kanssa. Toki näihin liittyy myös muita piirteitä, mutta itse koen tämän olennaisimmaksi eroksi. Ambivertti voi sitten esimerkiksi nauttia muiden seurassa olosta, mutta tarvita omaa rauhaa oltuaan muiden seurassa paljon – tai vaihtoehtoisesti kokea lähes pakottavaa tarvetta päästä muiden seuraan oltuaan liian monta päivää yksin.
Olen ollut vuosia jossain määrin kaappi-introvertti. Lähipiirilleni ja someseuraajilleni olen paljastanut introvertin piirteitäni, mutta en silti ole uskaltanut olla asiasta aina täysin avoin. Jotenkin se on tuntunut nololta, sillä introvertius on tyypillisesti piirre, johon liittyviä käytösmalleja pidetään ekstrovertin käytösmalleja huonompina.
Monien introverteille tunnuksenomaisten ajatusten ääneen sanominen tuntuu jopa nololta, koska 70% ihmisistä ei voi käsittää niitä ja 20% ei kerro ääneen, että käsittää ne, mutta samaistuu niihin. Tai tältä minusta ainakin tuntuu.
(Kuulemma arviota 30% väestöstä on introvertteja ja joidenkin arvioiden mukaan jopa vielä suurempi osuus.)
Introverteille sanotaan, että kyllä sinun kannattaisi mennä enemmän mukaan juttuihin ja jutella ihmisten kanssa, mutta kukaan ei sano ekstroverteille, että koita nyt herranjestas välillä edes pysyä kotona ja pitää turpasi kiinni.
Monen introvertin toki varmasti tekisi mieli ärsyyntyessään sanoa näin, mutta yhteiskunnallisesti on hyväksyttävämpää työntää introvertteja pois mukavuusalueeltaan ja antaa ekstroverttien pysyä omallaan. Tosiasiassa molemmille tyypeille tekee tasapuolisesti yhtä hyvää välillä astua epämukavuusalueelle ja löytää sen vaikutuksesta mahdollisesti uusia juttuja tai ainakin itsestään uusia tuntemuksia.
Yhteiskuntamme ihailee yleisesti ekstrovertteja, sillä sosiaalisuushan on loistava juttu. Yhteiskunta työpaikan avokonttoreineen ja ryhmäkeskeisine koulukursseineen on rakennettu introverteille. Istuin itse töissä avokonttorilla usein kuulokkeet korvillani, vaikka niistä ei edes kuulunut musiikkia ihan vain siksi, että halusin olla rauhassa. Joskus nolotti kun jälkikäteen tajusin, että unohdin piilottaa kassiini johdon pään, jota ei oltu edes kytketty mihinkään ja olin silti esittänyt, että en kuule.
(Olen itseasiassa hyvin harjaantunut esittämään etten kuule, jos joku vaikkapa bussissa alkaa puhua minulle. Olen lahjakas jättämään muut täysin huomiotta, sillä heidän huomioiminenhan voisi tarkoittaa, että joutuisin vaikkapa koko bussimatkan ajan keskustelemaan joutavia ja kuluttamaan energiani täysin loppuun.)
Tosiasiassa introvertti, ekstrovertti tai ambivertti ei kukaan ole toistaan parempi, vaan jokainen näistä tyypeistä on hyvä omalla tavallaan. Jokaiselle näistä on myös paikkansa työelämässä, vaikka usein tuntuukin, että ekstrovertit menestyvät parhaiten. Tärkeintä on vain tunnistaa omat käytösmallinsa, jotta voi paremmin elää niiden mukaista hyvää elämää. Itseään voi olla hyvä toki välillä tökkiä hieman ulos mukavuusalueeltaan, mutta sen ulkopuolella ei tarvitse hengata jatkuvasti.
Kun myös tietää, mitä etuja omasta käytösmallistaan on, ei työhaastattelussakaan introvertin tarvitse välttämättä esittää ekstroverttia vain saadakseen työpaikan, vaan voi kyetä käyttämään introvertin piirteitä juuri omina vahvuuksinaan.
Olen viimepäivinä puhunut Instagram Stories -tarinoissani introverttiudestani ja saanut sen ansiosta kuulla, kuinka moni muukin on introvertti, mutta aivan kuten minä, häpeillyt monissa tilanteissa myöntää sitä. Läheisimmät ymmärtävät, mutta kavereiden kesken ja töissä introverttius saa joskus tuntemaan itsensä vääränlaiseksi ja aikaan jopa alemmuudentunnetta, jotka molemmat tunnistan itse täysin.
Introverttiuskin voi olla vahvuus, mutta loppujen lopuksi on aivan sama mikä on vahvuutta ja mikä heikkoutta – kunhan vain elää niin, että itsellään on hyvä olla. Kun itsellään on hyvä olla itsensä kanssa, välittyy se kyllä muille. Jokainen muille sanottu ruma sana kielii vain ja ainoastaan omasta (tietoisesta tai tiedostomattomasta) pahasta olosta. Kun on hyvä olla itsensä kanssa, haluaa myös muille pelkkää hyvää.
Olen itse totaalisen kyllästynyt olemaan kaappi-introvertti, joka kyllä välillä avaa kaappin ovea rohkeasti ja uskaltaa tulla sieltä uloskin, mutta joka ei silti kehtaa myöntää, että introverttikaapissa on varsin ihanaa kaikin tavoin. Nyt päätin kuitenkin, että en halua enää häpeillä intrvoverttina oloa, vaan olla ihan avoimesti introvertti.
Haluan auttaa muita introvertteja tietämään, että meitä samalla tavalla ajattelevia on vaikka kuinka eikä meidän ajatuksissamme ole mitään vikaa tai väärää. Haluan myös selventää ekstroverteille, kuinka introvertit ajattelevat, jotta ekstrovertit voivat oppia ymmärtämään meitä paremmin ja lakata säälimästä ja jopa raasuttelemasta meitä.
Hei, olen Virve ja olen introvetti. Seurassasi ei ole mitään vikaa, mutta tarvitsen silti aikaa toipua siitä.
Kun olin lukiossa, saatoin joskus väittää kotona meneväni ulos kavereiden kanssa, koska en kehdannut sanoa, että oikeasti minulla ei ollut kauhesti kavereita ja viihdyin aika hyvin yksin. Nolotti jotenkin, että perheeni ajattelisi minussa olevan jotain vikaa.
Olen aina vihannut, kun joku ekstrovertti kysyy minulta, mitä aion tehdä viikonloppuna. Viikonlopuissahan on juuri parasta se, ettei tarvitse olla suunnitelmia! Kun joku kertoo menevänsä perjantai-iltana kaverin synttäreille, lauantaina perheen kanssa syömään ja sunnuntaina ”ottavansa rennosti”, eli menevänsä vain kahville ja leffaan kaverien kanssa, tekee mieleni alkaa itkeä jo pelkästä ahdistuksesta. Kuolisin, jos joutuisin tekemään tuon kaiken yhdessä viikonlopussa!
Päivätyössäni sain viikosta toiseen ennen viikonloppua kuulla kysymyksen, mitä aion tehdä viikonloppuna. Minulla ei ollut siihen useinkaan vastausta, sillä en halunnut siihen olevan. Sen toistuva kysyminen sai vastauksen puuttumisen kuitenkin tuntumaan jopa hieman nöyryyttävältä. Oli helppoa vain kuitata se naurahtamalla, että noh, teen töitä, hehheh, olen tällainen työnarkomaani jolla ei ole elämää. Oikeasti vähän hävetti, ettei koskaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa muille.
Miksi sitä edes piti kysyä joka kerta, kun vastaukseni oli aina sama? Oikeasti kyse oli toiselle osapuolelle tietysti vain small talkista eikä hän välttämättä edes ajatellut, että vastasin aina samaa. Todellisuudessa teki mieli vastata, että en mitään ja jos tekisinkin, ei minua kiinnosta jakaa sitä kenenkään kanssa. Kerron sitten maanantaina, jos jotain jakamisen arvoista tapahtui.
Olen jopa valehdellut maanantaisin koulukavereille tai työkavereille tehneeni viikonloppuna jotain, jotta en kuulostaisi heidän korvissaan niin säälittävältä viikosta toiseen. Jostain syystä kaikkien, joilla menee elämässä hyvin odotetaan tekevän viikonloppuna jotain mainitsemisen arvoista tai vähintään ainakin näkevän ystäviä tai perhettä, sillä muutenhan on totaalinen luuseri, jolla ei edes ole läheisiä.
Läheiseni ovat minulle rakkaita, mutta oma aika on usein vielä rakkaampaa. Viihdyn omassa seurassani loistavasti eikä kodissanikaan ole mitään vikaa, joten minun ei ole tarve päästä sieltä pois. Minulla ei ole koskaan tylsää ja minusta tuntuu hyvältä. Minusta oli ihanaa viettää joulu miehen kanssa kaksin kotona ja uusivuosi yksin kotona, kun mies oli juhlissa.
Hitto, minusta oli itseasiassa niin ihanaa olla kotona, että kun palasimme tänne Madeiralta, vietin kaksi viikkoa kotona käyden välillä vain kaupassa. En nähnyt muita ihmisiä kuin mieheni enkä missään vaiheessa kokenut sitä ongelmaksi.
En tietenkään makaa koomassa sängyssä koko viikonloppua (tai nykyään koko viikkoa…), vaan teen kyllä kaikenlaista. Opiskelen, luen, kirjoitan, laitan ruokaa, syön, käyn kävelyllä, teen töitä… mitä nyt milloinkin. Kyllähän puuhaa nyt on aina, ennemminkin pitäisi osata paremmin olla tekemättä jotain.
Introverttiuden vuoksi minua on pidetty ylimielisenä, kun en ole jutellut ihmisille tilaisuuksissa tai työpaikalla. Oikeasti en vain tiedä, mitä sanoa ja voin olla aivan hemmetin ujo, kun muut näyttävät tuntevan toisensa ja heillä juttu lentää. Eräs entinen (erittäin ekstrovertti) työkaverini luuli minun aluksi jopa inhoavan häntä, sillä en puhunut hänelle. En vain tiennyt, miten lähestyä tuota (todella mukavaa!) sosiaalista hölösuuta, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu kokoajan niin paljon.
Olen jopa kerran pitänyt kodistani valot pois ja vältellyt ikkunoiden lähelle menoa yhden sunnuntain ajan välttääkseni talonyhtiön talkoot (sen jälkeen, kun olin kerran niihin osallistuttuani todennut, että oli aivan kamalaa).
Hitto, olen jopa aloittanut koreankielen oppinnot joitakin vuosia sitten oikeasti ihan vain siksi, että ne sattuivat olemaan ainoa vähänkään kiinnostava tapahtuma sinä lauantaina ja tarvitsin jonkun tekosyyn sille, etten voisi mennä mieheni mukaan talonyhtiön talkoisiin!
Jos totta puhutaan, olen myös lopettanut ne samaisen opinnot siksi, että joka viikko tunsin jo maanantaina alkavaa, viikonloppua kohti kasvavaa suoranaista ahdistusta ajatellessani, etten voisi olla koko tulevaa viikonloppua rauhassa, vaan joutuisin menemään lauantai-iltapäivänä pariksi tunniksi korean kielen kurssille, jolla tehtiin jatkuvasti pari- ja ryhmätöitä.
Olen ajoittanut (ja jopa buukannut!) ulkomaanmatkoja välttääkseni joutumasta tilaisuuksiin. Olen jättänyt väliin verkkokurssien henkilökohtaisia ja ryhmissä tapahtuvia valmennuksia, sillä ne tuntuvat ajatuksena epämukavilta. Olen myös jättänyt väliin vaikka mitä tapahtumia samasta syystä. Joskus olen myös mennyt tilaisuuksiin haastaakseni itseni, mutta tuntenut koko tapahtuman ajan vain haluavani pois sieltä. Menen niihin silti aina toisinaan, sillä vaikka ne ovatkin kuluttavia, saa niistä välillä todella paljon irti, mikä on sen monen päivän toipumisen arvoista.
Olen väittänyt jonkun lähestyessä minua, etten puhu ruotsia tai englantia – joskus jopa ihan pokkana, etten puhu edes suomea. Kyllä.
Intrvoerttiuteni on jopa loukannut ihmisiä, sillä jotkut ekstrovertit ottavat sen henkilökohtaisesti ajatellen, että se liittyy juuri heihin. En jätä väliin jonkun synttärijuhlia siksi, etten haluaisi juhlistaa hänen synttäreitään. Menisin mielelläni hänen kanssaan vaikka kahville kahdestaan synttärien kunniaksi. Jätän juhlat väliin, koska en vain kestä sitä ihmispaljoutta, jossa olen pakotettu sosiaalisuuteen. Joskus yritän sitä ja voin suoriutua siitä ihan hyvin, mutta yleensä sanon vain ei suosiolla – siitäkin huolimatta, että tiedän menettäväni mahdollisesti hyvät juhlat.
Jep, en aina vastaa viesteihin, koska juuri sillä hetkellä haluan vain olla omassa rauhassa. Joskus sitten käy niin, että unohdan lopulta koko viestin. Puhelut ovat tietysti aivan omaa välttelyluokkaansa, mutta joskus sähköpostitkin voivat suorastaan ärsyttää. Saatan miettiä useita päiviä (okei, jopa viikkoja!), että jonkun hyvinkin yksinkertaiseen mitä kuuluu -viestiin pitäisi vastata, mutta jo pelkkä ajatus siitä vie kaikki energiat.
Ehkä vähän hassua, mutta introverttiudesta huolimatta luennoin ja esiinnyn mielelläni. Jos joku kysyy, voiko haastatella minua johonkin puhelimessa, Skypessä tai jopa kahvilassa sanon aina kyllä, sillä nautin siitä kokemuksesta. Toki olen sen jälkeen aivan puhki ja tarvitsen omaa rauhaa latautuakseni ja olen saattanut ahdistua siitä viikon tai pari etukäteen, mutta silti pidän itse kokemuksesta sen verran, että se on kaiken tuon arvoista.
Samoin käy, jos käyn syömässä tai kahvilla jonkun kanssa tai muuten vain vietän aikaa. Minulla voi olla todella mahtavaa aikaa ja pidän siitä täysillä, mutta sen jälkeen tarvitsen omaa aikaa palautuakseni. Vika ei ole toisen tyypin seurassa, josta täytyisi hänen vuokseen toipua, vaan kyse on vain minusta.
Voin viettää nautinnollista aikaa jonkun tai useamman ihmisen seurassa rupatellen, mutta yhtäkkiä voi myös tulla tunne, että en enää jaksa. Se iskee aivan yllättäen ja osaan kyllä kätkeä sitä, mutta se voi olla hyvinkin vahva.
Välillä ekstrovertimpien ihmisten on vaikeaa käsittää tätä. Moni voi jopa ottaa henkilökohtaisesti sen, että väsyn seurassa, joka on saattanut olla juuri heidän seuraansa. Yritän tottakai peitellä tätä parhaani mukaan, sillä sen paljastaminen olisi epäkohteliasta. Tosiasiassa seuralla ei edes ole mitään väliä, sillä introverttina väsyn kaikkeen seuraan lopulta. Mieheni onkin saanut minulta ultimaattisen introvertin rakkaudentunnustuksen: sinun seuraasi kestän parhaiten.
Suhteemme salaisuus? Se, että mieheni jättää minut rauhaan sopivasti.
Introverttius ei kuitenkaan ole koko ihmisen persoonallisuus, eli vaikka intovertti nauttiikin tyypillisesti asioiden tekemisestä itse ja on helposti hiljainen ja harkitseva, eivät kaikki introvertit ole sellaisia. En ole itse hiljainen, mutta jossakin seurassa voin sitä kyllä olla. En myöskään ole kovin rauhallinen ja harkitseva, vaan päinvastoin. Tykkään kuitenkin tehdä äkkipikaiset ja harkitsemattomat juttuni omassa rauhassa.
Olen asunut ulkomailla useaan otteeseen: Tukholmassa, Bangkokissa ja Lontoossa parikin kertaa. Jokaisella näistä kerroista olen aina saanut hieman muuttoni jälkeen ihmisiltä kyselyjä siitä, joko olen saanut ystäviä. Monien on suorastaan vaikeaa ymmärtää, että minusta yksi parhaista asioista ulkomaille muutossa on, että saa nimenomaan olla suurimman osan ajasta rauhassa.
Rehellisesti sanottuna en ole koskaan edes kokeillut erityisemmin kaverien hankintaa. Välillä on toki tullut hyviä tilaisuuksia kahvitella jonkun kanssa ja voin minä itsekin pyytää ihmisiä jonnekin, mutta en ole koskaan liittynyt mihinkään muiden seuraa etsivien puuhapiireihin. Kyse ei ole siitä, että kokisin niissä olevan jotain vikaa ja niissä tapaa varmasti todella mukavia tyyppejä, mutta minulla on vain ollut niin mukavaa omassa rauhassani, etten siksi ole liiemmin kaivannut seuraa. Tiedän kyllä, että se tekee minulle aina välillä hyvää, joten välillä huhuilen sitä itselleni.
Tottakai minulla on mielessäni pieni fantasia siitä, että ympärilläni olisi kuin taikaiskusta kanssani samalla tavalla ajattelevien ja minua inspiroivien ihmisten muodostama kaveriporukka, jonka kanssa voisimme vaikka kerran kuussa (okei, joka toinen kuukausi…) viettää yhdessä iltaa. Samalla kuitenkin väsyn jo kun vain mietinkin, mitä kaikkea sellaisen porukan rakentaminen vaatikaan: kaikki se säännöllinen yhteydenpito, viestittely… Ei, en usko, että pystyisin siihen.
Kun olemme suunnitelleet tulevan kevään ulkomaille lähtöä, olen aina välillä kokenut tuskaisia tunteita. Kaikki hokevat, että matkustaessa parasta on muiden ihmisten kohtaaminen, mutta en ole ikinä kokenut niin. Kirjoitin vähän aikaa sitten Madeiran matkaamme liittyneessä postauksessani, että tapasimme kiinnostavia ihmisiä, mutta heidän kiinnostavuudestaan huolimatta mietin rehellisesti sanottuna silti mielessäni jokaisen keskustelun jälkeen, että huh, nyt se on ohi.
Itseasiassa paluulennolla kotiin katselin jopa hieman ihaillen erästä naista, joka seisoi lähes koko lennon ajan parin penkkirivin päässä juttelemassa ympärillään olevien useiden ihmisten kanssa. Mietin, että olisipa kivaa olla noin sosiaalinen. Kun tuo sama nainen sitten sattumalta tuli seisomaan kanssamme lennon jälkeen bussipysäkille ja alkoi jutella kanssamme, en kokenut oloani yhtään mukavaksi. Bussin tullessa kuiskasin miehelleni, että viivytellään matkalaukun kanssa niin, että nainen ehtii istua alas ja mennään sitten ihan toiselle puolelle bussia. Welcome to my life.
Kun olen puhunut avoimesti introverttina olemisesta ja kertonut, että nautin siitä, olen saanut muilta introverteilta paljon hiljaista myötäilyä. Me introvertit emme nimittäin useinkaan kärsi millään tavalla introverttiudestamme – ellei joku ekstrovertti sitten saa meitä tuntemaan, että meidän pitäisi olla enemmän hänen kaltaisiaan, jotta meidät voidaan hyväksyä.
Introverttina oleminen on asia, josta olen viimeaikoina lukenut parikin kirjaa (Susan Cainin Quiet ja Quiet Power) ja lukulistallani on aiheeseen liittyen vielä monta muuta teosta. Haluan olla jatkossa blogissa, somessa ja oikeassakin elämässä avoimesti introvertti, näyttää että se on okei ja kannustaa muitakin kaappi-introvertteja olemaan sinut asian kanssa – sekä saada ennen kaikkea ekstrovertit ymmärtämään meitä paremmin, jotta voimme olla juuri sellaisia kuin olemme. Tulen siis varmasti postailemaan introverttielämästäni jatkossa avoimemmin.
Tosi hyvä teksti täyttä asiaa. Täällä toinen introvertti, joka on päättänyt, ettei enää häpeä asiaa eikä pyri muuttumaan väkisin. Kohtelias olen, mutta en myöskään aio kuormittaa itseäni höpöttämällä turhia.
Sellainen huomautus vielä, että introvertti ei ole sama asia kuin epäsosiaalinen. Se, että viihtyy paremmin yksin, ei tee sinusta epäsosiaalista. Epäsosiaalista (tai antisosiaalista) käytöstä on aggressiivisuus, sekä fyysinen että sanallinen – sehän vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin epäsuotuisasti.
Kiva kuulla muista inroverteista! 🙂
Epäsosiaalisuus taitaa tosiaan olla vääntynyt kansankielessä yleistermiksi, joka kuvaa muuta kuin sen perimmäistä merkitystä kirjaimellisesti. Itse käytän sitä todella löyhästi nimenomaan kuvaamaan käytöstä, jossa ei ole sosiaalista kanssakäymistä ja täytyy sanoa, etten edes ennen kommenttiasi ajatellut, että se tosiaan pohjimmiltaan tarkoittaa ihan muuta. Kiitos, siis. 🙂
Ihanaa tunnistaa tästä tekstistä niin monia omia piirteitä. Paras on kyllä tuo viesteihin vastaamisen välttely: joskus minulla on muutama viesti mitä en ole avannut koska en ole jaksanut vastata niihin ja ne saattavat lojua inboxissa kuukausikaupalla ja aiheuttaa stressireaktion joka kerta kun näen sen pienen punaisen ilmoituspampulan lukemattomasta viestistä😂😂 ja mitä pidempään sitä pitkittää sen pahempi.
Sen olen myös huomannut, että usein koen olevani paljon parempi kuuntelija kuin monet ekstrovertit. Moni ekstrovertti saattaa innoissaan pälättää ja keskittyä vaan siihen omaan sanomiseen ja jopa puhua päälle. Huomaan tällaisen heti ja se on kyllä rasittavaa. 😀
Hahahah, niin tunnistan tuon viestijutun! 😀
Moni introvertti on tosiaan hyvä kuuntelija, eli sekin on loistava juttu monissa ihmissuhteissa ja työpaikalla. Se on minulla piirre, joka ei mene ihan yksiin sen ”perusintroverttiuden” kanssa, eli piirre, jota yritän itsessäni vahvistaa. Myönnän, että olen usein aika huono kuuntelija, mutta yritän olla siinä parempi. 🙂
Minäkään en ole kaikkein paras kuuntelija. Tosin menisikö ahdistuksen piikkiin, että kuunnellessani yritän samaan aikaan valmistella ”omaa puheenvuoroani”, joten en kuuntele ihan täysillä. Jännitän siis vähän sitä, että pitää olla vuorovaikutuksessa.
Olen myös iltavirkku ja muistan, kuinka joku kerran kysyi,”miten ihmeessä saat ajan kulumaan, kun muut ihmiset ovat jo nukkumassa?” Olin lievästi ällistynyt, että noinkin voi kokea. Voisin puuhailla omiani vaikka koko yön. 😀
Kiva kuulla, että muillakin on vaikeuksia vastata viesteihin: että menee viikkoja muotoilla vastaus johonkin mitä kuuluu -viestiin. Monen on vaikea käsittää, että viesteily voi olla yhtä kuormittavaa kuin tapaaminen.
Minä olen introvertti mutta en hirveästi mainosta sitä. Tykkään olla omissa oloissani, viihdyn yksin eikä mulla ole ikinä tylsää. En kuitenkaan tykkää elää yksin vaan nautin parisuhteessa olosta. Siinä on kuitenkin plussat ja miinukset, mun mies on ekstrovertti jolla on adhd. Se on välillä todella rasittavaa ja itselle niin väsyttävää kun pitäisi koko ajan olla kavereiden kanssa tai käymässä jossain kylässä. Tuntuu tosi vaikealta löytää sellaista balanssia yhdessä asumiseen. Mulla ei ole myöskään omia kavereita täällä niin olen yleensä se hiljaa oleva, varmasti moni luulee tylyksi.
En ole tyly tai epäsosiaalinen, mulla vaan menee aikaa tulla ihmisen kanssa tutuiksi ja tulla toimeen. Omien ystävien ja kavereiden kanssa ei ollut ikinä ”ongelmaa” ja oli kiva tehdä kaikkea yhdessä. En vaan osaa small talkia enkä ole niin puhelias, juttelen kyllä jos minulle puhutaan.
En tiedä mikä on mutta tulen miesten kanssa paremmin juttuun. On oltu tässä monissa juhlissa, häissä, tupareissa jotka ovat täynnä miehen kavereita mutta kaikki on melko tuntemattomia mulle. On ollut mukavaa kun jotkut miespuoliset on tulleet juttelemaan että kun näytät ulkopuoliselta ja olet vaan hiljaa. Eikä sillee mitään iskemistä vaan kaverillista juttelua. Miesten kanssa on helpompi jutella, varmaan sen takia kun itsellä ei ole lapsia ja naiset yleensä juttelee lapsista yms. Minä juttelen miesten kanssa autoista tms. Naiset ei yleensä tule juttelemaan tuntemattomalle naiselle.
Joskus mietin miten voisi olla heittäytyvämpi, vapaampi ja ekstrovertimpi. Tavallaan siis itse kärsin tästä introverttiydestä, se haittaa uusien kaverisuhteiden luomista :/
Joissakin tilanteissa introverttius voi tosiaan tuntua vähän häiritsevältä. Myönnän itsekin kyllä, että ei minua haittaisi yhtään olla ihminen, joka nauttisi siitä, että juttelisin reippaasti ihmisen kanssa – voihan sillä saada vaikka mitä elämäänsä.
Kuuntelen juuri kirjaa, jossa introvertti kokeilee vuoden ajan olla enemmän ekstrovertti ja jutella uusille ihmisille siksi, että hänen kokemustensa kautta siitä on hyötyä ja hän haluaa siksi oppia sellaiseksi. Ei tekisi itsellenikään pahaa, eli pitänee vaikka matkailemaan lähtiessä tämän kirjan tsemppaamana yrittää samaa edes jossain mittakaavassa… 😀
Vaikka en ole psykologi, sanoisin, että olet ambivertti mutta satut kärsiämään sosiaalisesta ahdistuksesta. Sosiaalista tilanteista pakeneminen ei ole ”normaalia”, eikä se lukeudu introverttien tai ekstroverttien piirteisiin; lähes kaikki jännittävät tai pelkäävät esiintymistä ja uusien ihmisten tapaamista.
Jännityksen alaiseksi jääminen ja sosiaalinen passiivisuus ei ole normaalia, sekä introvertit että ekstrovertit voivat kokea sosiaalista ahdistusta, ja molemmat voivat harjoittaa antisosiaalisuutta. Ekstroverttien tapauksessa antisosiaalisuus ei vain satu näkymään ulospäin, kun taas introverttien tai ambiverttien tapauksessa antisosiaalisuus voi olla erittäin huomattavaa.
Mielenkiintoinen ajatus tuo ambiverttius! 🙂 Itse en osaa samaistua siihen jotenkin yhtään, sillä en kaipaa muiden seuraa enkä saa siitä virtaa oikein koskaan ambivertin tavoin. Ihmisten seurassa ahdistaa enemmänkin se, että tiedän olevani sen jälkeen aivan uupunut enkä jaksa tehdä sen jälkeen paljon, eli ei niinkään suoranaisesti ne ihmiset itsessään. Vähän kuin ei huvita juoda alkoholia kun miettii jo etukäteen, että seuraavana päivänä on darra ja kuinka se vaikuttaa oloon. 😀
Ajattelin joskus ennen, että sosiaalinen ahdistus on tosiaan varmasti se, mistä on kyse, mutta jotenkin ne sen merkit eivät kolahda täysin. Tai siis en kirjaimellisesti koe ahdistusta itse sosiaalisesta tilanteesta, vaan vain siitä, että tiedän sen vievän energiat ja haluaisin pitää energiatasot yllä, joten ajatus joutumisesta tilanteeseen, joka vie voimani ahdistaa enemmän. Ahdistaa siis antaa energiat pois. 😀
(Toki joskus voi ujostuttaa, kun ei keksi sanottavaa, mutta varmaan useimmilla on tätä luonnostaan anyways.)
Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe miettiä, sillä uskon, että monet ei-introvertit käsittävät ehkä väärin tuon ”ahdistuksen”, jota introvertit usein kokevat.
Olipa mukavaa, että sait minut miettimään, että mikä oikeastaan ahdistaa. Vasta nyt tätä vastausta kirjoittaessa tajusin, että tosiaan stressaan etukäteen sitä energian menettämistä. Kiitos siis hyvästä kommentista, joka auttoi oppimaan itsestäni varsin tärkeän jutun! 🙂
Tuttua asiaa omalla kohdallanikin 🙂. Tuntuu että moni pitää aivan tylsänä ihmisenä kun vastaan esim. tulevan viikonloppuvapaan tai loman suunnitelmiin että ei mitään erityistä suunnitteilla. Ja hämmennys on suuri jos lisään siihen vielä että onneksi 😄.
Joo, ja jotenkin huvittaa sitten myös itseään tajuta, kuinka vähän häpeilee sitä, että joku pitää tylsänä tyyppinä. Ihan kuin sillä oikeasti olisi väliä, jos joku työkaveri ajattelee, että ”onpa tylsä tyyppi, en haluaisi tuollaista elämää itselleni” jos itse kuitenkin elää elämää, josta nauttii. 😀
Jes! Olen ollut varsin iloinen kuullessani, että joku myöntää ääneen olevansa introvertti. Sanaan introvertti kun tunnutaan yhdistävän ties mitä: epäsosiaalinen, masentunut, ahdistunut, tyhmä, outo… Pahimpia kokemuksia introverttina on ollut extroverttien muutosyritykset jopa siinä määrin, että ne tulivat työpaikan kehityskeskustelun aiheeksi. Lienee sanomattakin selvää, etten ole siellä paikassa enää töissä. Olen ennemmin sellaisessa paikassa, missä saan rauhassa (sananmukaisesti heh!) olla introvertti ja käyttää sitä puolta hyväkseni.
Tulee muuten mieleen meemi ”Introverts unite! Separately in your own homes!” 😀
Joo, tuo on lempparimemejäni! 😀
Täysin totta, että introverttiuteen liitetään usein juuri negatiiviselta kalskahtavia sanoja ja jotenkin ajatellaan, että introvertti kärsii siitä, että on sellainen. Toki keskustelut vaikkapa uusien ihmisten (ja vanhojen tuttujen) kanssa tekevät hyvää, mutta moni introvertti on ihan tyytyväinen omassa rauhassaan oloon. Rankkaa kyllä, jos ihan kehityskeskusteluissa joutuu käsittelemään sitä, kuinka oma introverttius on muille ongelma. :/
Tosi mielenkiintoinen teksti ja moneen kohtaan pystyin samaistumaan, vaikka ehkä ajattelen itse olevani enemmänkin ambivertti. Olen tosin lenkillä ollessani piiloutunut vieraan kerrostalon pylvään taakse nähtyäni kauempana naapurin, välttääkseni törmäämästä häneen ja joutumasta juttelemaan… 😁
Hahahah, kuulostaa tutulta! Minä olen kävellyt kadulla oman talomme ohitse ja jäänyt piilottelemaan auton taakse, kunnes naapuri on mennyt alaovesta ja varmasti ehtinyt kotiinsa asti. 😀
Osui ja upposi 😂. En voi sietää kysymystä ”mitä aiot tehdä viikonloppuna?”. Tekisi mieli kerrassaan irvistää, kun sen kuulen 😂. Ystäviä löytyy kaksi kappaletta ja valitettavasti toinen heistä jaksaa uudestaan ja uudestaan kysellä viikonloppusuunnitelmia, vaikka 95%:sesti vastaan että ei ole suunnitelmia. Miksi kysyy aina vaan, en voi käsittää 😂. Ja juu, ei haittaa, vaikka näen ystäviäni harvoin. Voin kyllä mielellään viestitellä (huom! Viestitellä, en soitella!) joka päivä, jos on jotain kerrottavaa. Ei siis mitään turhaa ”mitä sulle kuuluu” lätinää 😉
Joo siis jo prkl että sitä pitää aina kysyä! 😀 Maailman ärsyttävin small talk -kysymys!
Mä näkisin tän kysymyksen enemmän niin, että sen kysyjä haluaa varmaankin kertoa omista suunnitelmistaan. Jos ei siis ole suunnitelmia, sanon iloisesti että ei ole mitään kummempaa, ja esitän vastakysymyksen 🙂
Joo, tuo on täysin totta, että usein toinen haluaa kertoa omista suunnitelmistaan noin kysyessään. 🙂
Tunnistin tästä aika paljon itseäni. Melkein huvittaa kuinka usein on tullut töissä maanantaina valehdeltua siitä, että olen ollut viikonloppuna paljon menossa ja tapaamassa ihmisiä. Töissäkin on ihan parasta jos saa olla jonkun päivän yksin. Muiden ollessa paikalla tuntuu aika epämiellyttävältä ja vaikealta keskittyä.
Minustakin oli avokonttorissa parasta tehdä töitä muiden lomaillessa ja ajoitin mielelläni lomat juuri niin, etten ollut lomalla samaan aikaan kuin suurin osa, vaan saatoin silloin tehdä töitä rauhassa! 😀
Samaistun! Introverttiys selittää mun elämässä tosi paljon sellaista, mikä on ollut aina ja mikä ei ole uupumuksesta toipumisen myötä kaikonnut. Silti jotenkin itsekin koen sen usein ”vääräksi” ja mussa asuu myös sisäinen ekstrovertti, joka patistelee sisäistä introverttiäni – varmaan, koska en ole täysin hyväksynyt introverttiyttäni!
Mietityttää erityisesti omakohtaisesti mutta ehkä myös sun kuvaukseen liittyen, että mikä siinä sosiaalisuudessa sitten syvimmillään väsyttää. Nimittäin itsekin nautin niistä tilanteista siinä itse tilanteessa (esim. kaverin kanssa kahvilla, illanvietoissa jne), mutta etenkin aiemmin olin varmaan jotenkin kierroksilla/stressitilassa/jännitin mitä sanon tai olin liian innoissani/baarissa se ympärillä oleva meteli, siis jokuhan siinä on, mikä väsyttää. Koska tuntuu, että kun harjoitin päivittäin 1h/pv Dnrs-ohjelmaa, jossa aivoja ikään kuin ohjelmoidaan uudelleen päästämään irti stressitilasta (mielikuvaharjoituksia, meditaatiota, rentoutusharjoituksia jne), niin myös sosiaaliset tilanteet muuttuivat helpommiksi. Kun oli jotenkin rennompi ja rauhallisempi olla myös omassa päässä. Mitä mieltä olet/olette muut tästä?
Pakko sanoa, että ihan jäätävä toi tapa kysyä viikonloppusuunnitelmista. Meillä ei töissä onneksi kysytä. Yksi introvertti yrittää ilmeisesti tsempata, koska kysyy asiaa jotenkin tosi kömpelösti joka viikko, mutta vastaan yleensä tosi ympäripyöreästi. Sitä en ymmärrä, miksi sun on pitänyt valehdella ja hankaloittaa elämääsi noin paljon. Totuushan on, että sulla todellakin on oikeus sanoa, ettet jaksa, tai haluat levätä kotona tai rauhoittua. Tosin siitä saattaa seurata vänkäämistä, joten tämän kirjoitettuani ymmärrän ehkä tekosyyt paremmin.. 🙂
Minulle toi itseasiassa joskus suuren avun, kun mies sanoi, että häntä helpotti, kun alkoi olla paremmin läsnä hetkessä eikä vain miettinyt, mitä itse sanoo seuraavaksi. Helpotusta on tuonut ajatus siitä, ettei itse tarvitse olla kiinnostava ja keksiä kiinnostavaa kerrottavaa vaan riittää, että saa toisen tuntemaan, että hän on kiinnostava kyselemällä hänestä. 🙂
Olen introvertti mutta siinä mielessä erilainen introvertti että rakastan tapahtumia ja menen kaverin kanssa kahville vaikka samantien jos joku pyytää. Ja olen siinäkin mielessä erilainen introvertti että pidän kaupungilla liikkumisesta ja ihmisten keskellä oleilusta vain silloin kun minulla on joku tuttu ja turvallinen seurana. En mielelläni liiku yksin. Mutta tarvitsen myös palautumisaikaa, jos olen ollut koko päivän liikenteessä niin sulkeudun yksin huoneeseen omaan rauhaani. Minua ei haittaa sekään vaikkei olisi mitään tekemistä, viihdyn ihan hyvin itseksenikin ja voin olla päiviä kotona yksin ilman että minulle tulee jotenkin yksinäinen tunne. Luonteeltani olen hiljainen ja rauhallinen, sanon aina vain sen mikä on tarpeen. Kaikista ärsyttävin paikka minulle on työhaastattelu, kun pitäisi osata teeskennellä ekstroverttiä. Introverttius kun nähdään huonona ominaisuutena. Olen monesti saanut huomautusta siitä että olen liian rauhallinen, taannoin korkeakoulussani eräs opettaja kysyi ”oletko todellakin aina noin rauhallinen?”. Rauhallisuus hyvin usein liitetään laiskuuteen mikä on suoraansanottuna väärin. Työminäni ja opiskeluminäni ovat ahkeria ja tunnollisia, teen hommat ja vielä ylikin sen mitä minulle on osoitettu. Mutta puhetyyliltäni ja olemukseltani olen rauhallinen enkä voi sille mitään, en vain osaa esittää pirteän ylienergistä ekstroverttiä muuta kuin töissä. Työminäni on aivan erilainen, kaikilla on varmasti se tietty moodi joka menee aina päälle kun on töissä ja menee kiinni kun pääsee töistä.
Olen minäkin joutunut selittelemään joillekin miksi esimerkiksi en varaa kahta menoa samalle päivälle, se ei vain onnistu. Jos esimerkiksi sovin kaverin kanssa shoppailutreffit päivällä niin tarvitsen illan vapaaksi itseäni varten. Monesti jos olen valitellut ajan puutetta että olisi liikaa tekemistä ja liikaa esimerkiksi pyyntöjä tulla juhliin ja tapahtumiin samalle viikonlopulle niin minulle on tokaistu ”mutta sullahan on koko päivä/koko vkoloppu aikaa! Hyvinhän siinä kerkeää kaikki tekemään.” Paitsi kun ei ymmärretä että introvertti ihminen tarvitsee sen tietyn ajan yksinoloa jotta on taas kunnossa seuraavia koitoksia varten.
Tuo on varmasti täysin totta, että rauhallisuuttaankin saa selitellä paljon, kun ihmiset tekevät siitä monesti virheellisiäkin johtopäätöksiä. :/
Minäkään en kyllä kykene kahteen menoon samalle päivälle missään tapauksessa. Toisaalta ihailen kyllä niitä kovasti, jotka kykenevät siihen ja haluaisin olla sellainen. 😀
Kuulostaa kyllä kovin tutulta! Taloyhtiön pihatalkoiden välttelyä myöten 😀 Itselläni tosin on myös diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja estyneisyys, eli paha mennä sanomaan, mikä johtuu mistäkin. Jotenkin kyllä tuntuu, että juuri ahdistuminen sosiaalisista tilanteista ja esimerkiksi ihmisten edessä esiintymisestä on sitä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kuten sekin, että pelkää jotenkin nolaavansa itsensä ihmisten edessä – puhumattakaan siitä, että alkaa oikeasti vältellä ja paeta sosiaalisia tilanteita .Eli juuri tällaiset hieman ”sairaalloiset” piirteet – kuten joku tuolla aiemmin jo hyvin kommentoikin.
Siihen en valitettavasti voi yhtyä, että introvertit eivät usein kärsisi introverttiudestaan. Kyllä monet tuntevat itsensä huonommiksi ja riittämättömiksi tässä maailmassa, jossa arvostetaan ekstroverttisia ominaisuuksia. Hienoa, että tsemppaavaa kirjallisuutta on kuitenkin julkaistu nykyään yhä enenevissä määrin. Kasvattaahan se ihmisten tietoisuutta erilaisista ”luonteista”.
Minusta kyse on ehkä tosiaan siitä, etteivät inrovertit itse kärsi niinkään siitä, että ovat itsekseen yms. vaan ”kärsimystä” tuo juuri se, että ympärillä olevat ekstrovertit saavat tuntemaan, että pitäisi olla toisenlainen. :/
Hyvä tosiaan, että intovertit kertovat tarinoitaan ja aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan enemmän, jolloin siitä tulee ”normaalia” eikä se ole vain massasta poikkeavaa outoutta. 🙂
KIITOS Virve, että tuot introvertin maailmaa näin rohkeasti näkyväksi täällä ja Instagramissa. Kaikki kirjoittamasi kuulostaa todella tutulta.
Unelmien viikonloppu ja loma on todellakin se, kun ei ole mitään erityistä suunniteltuna. Saa puuhailla omiaan, yksin ja yhdessä introvertti-puolison kanssa. Ja se on ihanaa! Sanomattakin selvää, että inhoan viikonlopun tekemisistä kyselyä sekä ennen että jälkeen viikonlopun. Se on toki perus kohteliaisuutta, mutta ei kestä kauaa, kun oma ”ei mitään erityistä – ulkoiltiin, tehtiin ruokaa, katsottiin Netflixiä, yms” -vastaus alkaa hävettää ja alan keksiä pieniä valkoisia valheita tilanteen pelastamiseksi.
Olen monesti miettinyt, miksi tunsin oloni ulkomailla asuessa erityisen onnelliseksi. Nyt se valkeni – mitään ulkoisia ekstroverttimaailman paineita ei ollut! Ja kuten sanoit, sai olla suurimman osan ajasta rauhassa ja tehdä juuri niitä juttuja, joista itse nauttii ilman että sitä joutui selittelemään muille.
Pidän myös sosiaalisista tilanteista, mutta tarvitsen extra-aikaa niistä toipumiseen. Olen myös huomannut, että kaikista eniten nautin extempore-tilanteista, joissa vaikka törmää kaveriin kaupungilla istutaan kahville heti siltä seisomalta. Tai lähdetään yhdessä extempore lenkille 10 min päästä. Tällaiset nopeat ja lyhyet sosialisoinnit usein pelkästään piristävät ja ne ovat parasta! Liika sosialisoinnin suunnittelu on pahasta, koska alan etukäteen stressaamaan asian aikatauluttamista, siihen valmistautumista ja palautumista. Tässä tulee heti voimaan tuo yllä maikitsemasi seuraavan päivän krapula -efekti. Positiivista on myös, että extempore-kuviossa on yleensä mukana vain joko yksi tai pari henkilöä itseni lisäksi. Kun taas suunnitelluissa tilanteissa on usein mukana useampi henkilö tai isompi porukka. Tämän vuoksi sanon extempore-ehdotuksille usein kyllä ja etukäteen suunitelluille asioille ehkä tai ei. Tätä monen ekstrovertin on varmasti vaikea ymmärtää.
Opiskeluaika oli itselleni vaikenta aikaa oman introverttiyden kanssa, koska ekstrovertit loistivat ja verkostoituivat urakalla kaikissa kahvipöydissä, ryhmätöissä ja bileissä. Silloin tunsin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en pystynyt samaan. Nyt aikuisena olen sinut asian kanssa, vaikka edelleen työelämässä välillä tuntuu, että pääsisi helpommalla, jos olisi ekstrovertimpi. Urakehitys vaikuttaa heillä olevan nopeampaa, koska kaikki tuntevat, näkevät ja kuulevat heidät. Onneksi olen keksinyt miten tuoda itseäni paremmin esiin ja näkyväksi työpaikallamme tavalla, joka itseltä tulee luonnostaan ja joka tuntuu omalta.
Kiitos vielä kun tuot asiaa esiin nyt ja jatkossa! Tehdään introverttiydestä uusi, tasavertainen normi ekstroverttien rinnalle 💪🏻
Ps. Tää oli ehkä päivän piristys ja niin totta: ”kukaan ei sano ekstroverteille, että koita nyt herranjestas välillä edes pysyä kotona ja pitää turpasi kiinni”
Ihana kuulla muista introverteista, jotka ajattelevat samoin! Tuo extempore-juttu pitää kyllä minullakin täysin paikkansa, enpä ollutkaan edes ajatellut! 🙂
Hei, pakko vielä lisätä, että olen kuullut ekstrovertin kommentoivan sitä, miksen päivitä someen enemmän kuvia ihmisistä?? Kuvani ovat yleensä aika rajattuja ja kaikkea muuta paitsi ihmisiä (koska pidän selkeistä kuvista, minimalistisista asioista, yksityiskohdista ja julkaisen someen juuri sellaisia kuvia kuin itse haluan aivan kuten kaikki muutkin?).
Jäin jälkikäteen miettimään asiaa ja huomasin, että monen ekstroverttiystäväni some on tosiaan täynnä kuvia perheestä, kavereista, itsestään ja introverteillä näitä kuvia on huomattavasti vähemmän. Loogista tietenkin, mutta jotenkin jännä huomata, että asia näkyy somessakin niin selvänä eroavaisuutena ainakin omassa kaveripiirissäni.
Todella mielenkiintoinen havainto!
”Introverttiuden vuoksi minua on pidetty ylimielisenä” – jep, tunnistan. Eräs työkaveri (hyvin ekstrovertti) sanoi, että tullessaan meille uutena töihin oli ihmetellyt, miksi istun vain omalla paikallani enkä tule juttelemaan. Ajatus siitä, että itse aktiivisesti menisin esittäytymään… No, sitä esittäytymistä saa odotella 😀 olen call center – tyyppisessä neuvontatyössä, mikä on tälle luonteelle erittäin raskasta. Siksi ’toipumiseen’ tarvittava oma aika on viikonloppuisin erittäin tarpeen.
Lohduttavaa kuulla, että muutkin ovat kokeneet vastaavia tilanteita. 😀
Hei Virve!
Mielenkiintoista pohdintaa ja mielestäni on hienoa, että ihmiset pohtivat omaa käytöstään, persoonallisuuttaan ja niiden välistä yhteyttä. Psykologina haluaisin kuitenkin huomauttaa parista asiasta. Ensinnäkin ihmisen persoonallisuuden jaottelu introvertiksi tai ekstrovertiksi on hieman ongelmallista siltä kannalta, että persoonallisuus ja kaikki sen piirteet ovat aina jatkumoita. Ihminen ei joko ole ”ekstrovertti” tai ”introvertti”, vaan ihminen asettuu tällä ympäristöön orientoitumisen jatkumolla johonkin kohtaan janaa. Toki tällä tavalla itsen jaottelu voi olla itsensä määrittelyn ja käsitteellistämisen kannalta helppoa ja houkuttavaa, mutta termin introvertti tai ekstrovertti käyttäminen kuvaamaan yleistävästi ihmistä ja hänen luonnettaan (kuten melkolailla tekstissäsi teet) on siis hieman harhaanjohtavaa ja toisinaan myös leimaavaa (varsinkin esimerkiksi lapsista tai nuorista puhuttaessa). Toisekseen vaikka ihmisen persoonallisuuden ajatellaankin olevan synnynnäistä (tässä tapauksessa puhutaan temperamentista), tiedetään persoonallisuuden kuitenkin muuttuvan elämän aikana ja näyttäytyvän toisinaan eri tavalla ajasta, paikasta ja tilanteesta riippuen.
Lisäksi haluaisin vielä tuoda esiin asian, joka minun on pitänyt tuoda jo kauan. Täällä blogissasi ja instagramin stooreissasi esittelet paljon hyödyllisiä lukuvinkkejä (mikä on hieno asia!) ja toisinaan innostutkin esittelemään – suorastaan ylistämään – joitakin teoksia ja analysoimaan itseäsi niiden pohjalta (melko perinpohjaisestikin). Esimerkki tällaisesta on Idiootit ympärilläni, joka perustuu ihmisen jaotteluun neljään eri ”värityyppiin” persoonallisuuden perusteella. On hienoa, että olet nähtävästi innostunut koko ajan enenevissä määrin omasta henkisestä kasvusta ja itsetuntemuksen lisäämisestä. Näiden asioiden suhteen suosittelisin olemaan kuitenkin tarkkana – näistä asioista kun usein kirjoittavat ja pitävät suurinta ääntä valitettavasti juuri ne ihmiset, jotka tietävät näistä asioista kuitenkin huomattavan vähän. Esimerkiksi Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittaja Thomas Erikson ei suinkaan ole psykologi (vaikka ihmisen persoonallisuudesta syväluotaavan kirjan kirjoittajan ehkä olettaisi ja soisi olevan?), vaan yritysvalmentaja. Kirjan ”väriteoria” ihmisen persoonallisuudesta (DISC), (joka ei suinkaan ole uusi keksintö, vaan jo vuosia sitten kehitetty validiteetiltaan ja reliabiliteetiltaan heikko teoria ihmisen persoonallisuusprofiileista) ei pohjaa mihinkään validiin tieteelliseen tutkimukseen, ja täten sille ei ole löydetty tarpeeksi tieteellistä pohjaa psykologiatieteessä. Mitenkä tämän nyt tiivistäisi; Idiootit ympärilläni -kirjan persoonallisuuden värijaottelun tieteellisyyttä voidaan pitää verrannollisena horoskooppien tieteellisyyteen.
Tarkoituksenani ei ole lytätä tai sanoa pahalla – päinvastoin. Toivon että kommentillani ymmärrät ottaa huomioon tärkeitä seikkoja näistä asioistasi lukiessasi ja selvää ottaessasi – ja varsinkin niistä ”vaikuttajana” somessa puhuessasi. Psykologiasta on liikkeellä valtava määrä (moniin muihin tieteisiin, kuten vaikkapa lääketieteeseen tai mikrobiologiaan verrattuna) epätieteellistä tietoa ja vääriä uskomuksia, täysin ymmärrettävästikin: onhan psykologia meitä jokaista ihmistä koskettava asia. Kannattaa kuitenkin näissä asioissa olla tarkka mihin ”uskoo” ja hieman selvittää taustatietoja.
Mukavaa alkuvuotta!
Kiitos, että kommentoit! <3 Todella hyvä pointteja! 🙂
Itse koen, että tällaiset Idiootit ympärilläni -tyyppiset jutut ovat auttaneet minua todella paljon ymmärtämään sellaista muiden käytöstä, joka olisi ennen ärsyttänyt ja tuonut helpotusta tilanteisiin, joissa en millään ennen ymmärtänyt, kuinka joku voi ajatella eri tavalla kuin itse. Monille tällaiset asiat ovat itsestäänselviä, mutta tuollaisten kirjojen myötä olen tajunnut itse todella paljon uusia juttuja, jotka eivät ole koskaan tulleet mieleeni. Ongelma on minusta tosiaan, jos niitä tuijottaa liikaa ja laittaa itsensä liian tiukasti johonkin muottiin eikä sitten edes halua koittaa hioa särmiään, jotta elämästä tulisi helpompaa. Jos siis vaikka vain perustelee kaikkea sillä, että "no minä nyt olen tällainen punainen tyyppi", niin tuollaiset määrittelyt ovat varmasti enemmän ongelma kuin hyöty. Itse tykkään niissä siitä, että kun tunnistan joitain juttuja ymmärrän myös, miksi muut voivat kokea ne epämukaviksi jutuiksi ja saan jotain, mitä voin hioa. 🙂
Tuo introvertti/ekstrovertti-jaottelu on tosiaan mielenkiintoinen, sillä itse koen siinä eniten olevan kyse siitä, mistä joku saa virtaa ja mikä sitä taas vie. En vaikkapa usko, että kaikki introvertit olisivat automaattisesti vaikkapa ujoja, vaikka ujoja introvertteja onkin luultavasti enemmän kuin ujoja ekstrovertteja. Ihmisen persoona itsessään on tosiaan niin paljon muutakin, mutta uskon vahvasti tuohon, että toiset saavat energian ihmisistä ja toisilta ihmiset taas vievät energian ja on tärkeää tunnistaa, mistä itse saa energiaa, jotta voi olla energisoitunut. 🙂
Näiden juttujen miettiminen auttaa helpottamaan omaa elämää paljon, mutta toisinaan voi olla, että joku juttu tuntuu juuri nyt todella hyvältä ja helpottavalta, mutta seuraavalla viikolla oppiikin jotain, mikä saa tajuamaan, ettei aiemmin luulemansa olekaan totta. Toisaalta olen miettinyt paljon myös sitä, kuinka tärkeää on, että itsellään on oikea tieto versus riittääkö, että itsellään on "tieto", joka tekee itsensä iloisemmaksi? Monestihan juuri on lohduttavaa saada laittaa itsensä johonkin laatikkoon kun tietää, että muutkin ovat samanlaisia eikä ole ainoa jotenkin "outo".
Toivon kuitenkin, että seuraajani myös tietysti ymmärtävät, etten ole ekspertti, vaan törmään aina välillä vain juttuihin, jotka helpottavat omaa elämääni ja jotka siksi haluan jakaa. Kommentissasi oli todella hyviä pointteja, joita minun on tärkeää miettiä. Kiitos! <3
Nyt on pakko kommentoida. Sillä tuo psykologin kannanotto oli ajatuksia ja tunteita herättävää. Tuli kieltämättä väkisin tunne että siinä teilattiin jollain tavalla yksittäisen ihmisen kokemus, intuitio ja hiljainen tieto. Että täältä tulee tiede ja sehän on totuus. Ja mitäs tähän pieni ihminen voi sitten sanoa. Tiede tutkii ihmistä tietyllä tavalla, tietyt tieteelliset kriteerit täyttäen. Voi kysyä ensinnäkin mitä kaikkea tuo rajaaminen saattaa kussakin tilanteessa jättää ulkopuolelle. Olen jonkin verran saanut tavata ja olla tekemisissä tieteellistä tutkimusta tekevien ihmisten kanssa ja monesti tullut tunne että tekisi tuolle tyypille hyvää vaihtaa välillä silmälaseja tai tulla pois tutkijankammiostaan. Minun kokemukseni mukaan ihmiselle on luontaista tutkia asioita, toisille se on oikein intohimo. Some aikakausi tuo mielenkiintoisesti yksilöiden äänet ja kokemukset esiin kaikessa värikkyydessään ja siinä on hyvää se niin kuin Virven avautumiset ovat osoittaneet että ihmiset -varsinkin ne introvertit- saavat samaistumispintaa ja monissa paikoissa nyökytellään kännyn tai läppärin takana. On ollut samoja kokemuksia ja tunteita. Oikean elävän elämän eläviä tilanteita. Eikö ole tärkeää että ihminen tulee tietoiseksi itsestään, varsinkin jos se auttaa itseymmärryksessä. (Ja myös toisten kanssaeläjien ymmärtämisessä niin kuin case ihmiset väreinä on tuonut esiin). Tietoiseksi tuleminen vapauttaa. Kyse on sillä tavoin ymmärrettynä oppimisprosessista. Kävin itse samanlaisen oivaltamisen kauden aikoinaan läpi ja luin mielenkiintosia kirjoja. Ja sitten asia jäi ja nyt huomaan että se on taas ajankohtainen (nyt kun opiskelen) ja tarvitsee päivittää että missä mennään asian kanssa. Mitä olen oppinu ja etenkin hyväksyny itsessäni ja mikä vaatii tällä hetkellä työstämistä. Olen iloinen että Virve kirjoitti tämän postauksen ja olen iloinen vastauksista. Luulen että moni törmää jossain elämänsä vaiheessa kysymykseen mistä saan energiaa ja mikä vie energiaa ja mikä rooli sosiaalisuudella ja ihmissuhteilla on tässä energia-asiassa. Ja todellakin tämmöisistä asioista pitäisi puhua jo koulussa. Käsitellä sitä että toiset ovat tällaisia ja toiset ovat tällaisia. On ihan ok olla suunnittelematta viikonloppumenoja tarkasti jo etukäteen ja sulloa viikonloput ylipäätään täyteen paikasta toiseen suhaamista. Että puhuttaisiin levon, yksinolon ja itselle mieluisan tekemisen merkityksestä hyvinvoinnille, luovuudelle ja kehon palautumiselle.
Ja vielä on lisättävä että ehkäpä jo tuo raflaava nimi (Idiootit ympärilläni) oli tarkoituksella valittu ja jo se viittaa että tämän kirjoittaja haluaa herättää keskustelua.
Minulle henk.koht tuli mielikuva että tiedemaailman kahvipöydissä ei välttämättä ole sama meininki kun mainostoimiston, tai minkä tahansa toimiston, postityöntekijöiden, opettajien tai vaikka sairaanhoitajien kahvitauoilla, taukotiloissa ja tupakkapaikoilla. Ihmiset joutuu kärvisteleen eri työpaikoissa viikonloppua edeltävien tiedusteluiden ja niiden jälkeisten tiedusteluiden ristipaineessa erilaisilla työpaikoilla. Toiset käyttää työaikaa rupatteluihin, kuulumisten vaihtoon jne. Työpaikalla ei välttämättä ole mitään tilaa missä olla yksin tai missä olisi hiljaista. Vielä jos matkustaa julkisilla ja kotona on perhe niin koska ihminen saa olla yksin, hiljasuudessa. Ymmärtää että se on omalle hyvinvoinnille ja terveydelle tärkeää.
Hei Piia!
Tarkoituksenani ei ollut millään tavalla teilata Virven kokemusta ja oivalluksia – ja toivon ettei hänelle itselleenkään tullut sellainen olo kommentistani. Tarkoituksenani oli lähinnä tuoda esiin myös tieteellinen puoli näistä asioista, vaikkakin ihmisen oma kokemus on aina se tärkein. Eihän se, että tuon tieteellisen puolen esiin näissä asioissa, millään lailla teilaa/kumoa toisen kokemusta? Päinvastoin, ajattelen että saadessaan tieteellisen tiedon näiden asioiden pohjalle voi oppia tuntemaan ja löytämään itsestään vielä paljon enemmän sekä saada vahvistusta kokemuksilleen. Varmasti monet ihmiset saavat näistä Virven kirjoituksista kosketuspintaa ja vahvistusta omille kokemuksilleen sekä tunteen siitä, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa – sehän on älyttömän hienoa ja sen toinkin jo ensimmäisessä kommentissani esiin. Kuitenkin psykologina haluan tietysti tarttua omaa ammattikuntaani ja tieteenalaani koskevaan mahdolliseen ”väärään tietoon”, jota liikkuu psykologiasta valitettavankin usein. Näinhän haluaisi tehdä myös monen muun alan ammattilainen, esim. lääkäri virheellisistä terveyskäsityksistä, asianajaja virheellisistä lakipykälien tulkinnoista sekä taloustieteilijä virheellisistä sijoituskäsityksistä. Koen oikean tiedon levittämisen myös tavallaan jokaisen alan ammattilaisen velvollisuudeksi – ja ainakin itse koen sen mahdottoman positiivisena. 🙂
”Että täältä tulee tiede ja sehän on totuus.” -virke on itseasiassa melko paradoksaalinen, sillä näinhän se juuri on? En siis millään lailla koe, että oikean, tieteellisen tiedon tuominen esiin olisi toisen kokemusten lyttäämistä tai vähättelyä – sehän voi päinvastoin juuri vahvistaa niitä kokemuksia ja oman työkokemukseni mukaan useimmiten juuri niin tekeekin.
Koska osa kommentistasi tuntui hieman piikittelyltä tutkija-ammattikuntaa kohtaan, haluan mainita väärinkäsitysten ja yleistysten välttämiseksi etten itse suinkaan ole tutkija, vaan työskentelen kliinisesti työikäisten ihmisten kanssa – siis kosketuspintani on joka päivä suoraan ihmisiin ja heidän aitoihin kokemuksiin. Kuitenkin arvostan – ja mielestäni joka ikisen ihmisen tulisi arvostaa – tutkijoita ja heidän tekemää työtään. Sillä ilman tieteellistä tutkimusta maailma ei olisi läheskään niin hyvä ja turvallinen paikka elää kuin mitä se tällä hetkellä on, vaan eläisimme edelleen melko alkeellista elämää – kaiken suhteen.
Minusta se leimaava käsitys tulee juuri siitä, että introverteistä on niin paljon vääriä käsityksiä. Introverttiys ei tarkoita sitä, että olisi sosiaalisesti avuton tai ahdistunut. Toki introvertti voi olla molempia, mutta niin voi ekstroverttikin. Minulle oli nimenomaan helpottavaa tajuta, mistä tietynlainen käyttäytyminen kohdallani johtuu ja miten elää niin, ettei kynttilä pala molemmista päistä koko ajan. Jos nimittäin sattuu olemaan sosiaalinen introvertti kuten minä niin silloin tutustuu helposti ihmisiin, saa paljon kutsuja kaikenlaisiin tapahtumiin yms. Jos ei itse ymmärrä, että on pakko kieltäytyä monesta jutusta että saisi tarpeeksi omaa aikaa, niin sitä palaa nopeasti loppuun. Minä kerron avoimesti olevani introvertti ja että sen takia en pysty aina osallistumaan joka juttuun, kun minun on saatava olla paljon yksin. Muutaman ystävän olen menettänyt kun eivät tätä ymmärtäneet, mutta suurin osa on kyllä ymmärtänyt-
Olisinpa jo vuosikymmeniä sitten tajunnut etsiä tietoa sanalla introvertti. Taatusti olisin paljon omanoloisemmassani elämäntilanteessa mitä nyt. Moni kokemani asia saanut selityksen ja hyväksyn itseni omana itsenäni, olen jopa ylpeä introverttiudestani 🙂.
Joten omalta osaltani kiitos ’luokittelusta’.
I can totally relate to what you’re saying, and it feels so good to read that I’m not the only one who feels that way. Sometimes I feel like a total weirdo because after spending time in crowded places like shopping centers, the city, at work, or even with friends, I need some time alone to recover. Just some quiet time for myself where I can enjoy the silence, read, and enjoy a cup of tea.
It’s not that I don’t like other people. I really enjoy being with my loved ones, but after a while it feels exhausting to be around them – with the exception of my boyfriend maybe.
I actually had to learn how to do small talk because it doesn’t come naturally to me. I would say that I’m quite good at it now, but sometimes it still makes me feel like this isn’t me, like I’m acting. As a kid I used to be extremely shy, and didn’t know how to talk to people I don’t know. That has improved a lot, so that some people may even mistake me for an extrovert. But I’m definitely an introvert.
By the way, I really like your blog and instagram. I came across it because I started a minimalism project, and I really admire how committed you are to that lifestyle. I get a lot of inspiration from your blog. Please keep it up 🙂.
Kiitos tästä tekstistä, se sai minut hymyilemään ja toteamaan, että just noin itsekin ajattelen! Kiitos myös blogista, oon ollut lukija jo pitkään, vuosikausia. 🙂
Kuinka ihana postaus ja melkein 100-prosenttisesti minun kokemuksiani. Kärsin todella paljon suurissa ja vähän pienemmissäkin ihmisjoukoissa ja kaipaan sellaisen jälkeen paljon omaa aikaa. Tutustun tooodella hitaasti, jos koskaan, minulla on vain muutama ystävä, vihaan small talkia ja puhelimeen vastaamista. Mutta se mikä on ollut erilaista, on että en ollut hyväksynyt näitä ominaisuuksiani ja asia meni niin pitkälle, että jouduin hakemaan apua kun kärsimys kääntyi masennukseksi. Olen ihan juuri pääsemässä siitä yli ja tajuan nyt, että on ihan Ok olla tällainen ja voin olla hyvä tyyppi, vaikka en ole joka paikassa suuna päänä.
Minä olen syntyjäni ekstrovertti, joka kuitenkin viihtyy myös yksikseen. Mies on introvertti ja on ollut kyllä yhteensovittamista vuosien varrella. No, muutama vuosi sitten olin kolarissa ja sain aivovamman. Aivovamman jälkitilan oireiden vuoksi olen/joudun olemaan tänä päivänä enemmän introvertti, sillä aivoni ylikuormittuvat juuri samoista asioista, joista kerroit uupuvasi.
Puhelut ovat raskaita, koska en näe eleitä enkä ilmeitä, ja aivot joutuvat hakemaan jatkuvasti tietoa muistista keskustelun edetessä. Pienessä porukassa on luontevaa jutustella, mutta suuressa ja hälyisessä joukossa en kykene keskittymään vuorovaikutukseen.
Aivovammaiset puhuvat fatiikista, joka on hyvin yleinen oire. Aivojen akku ikään kuin ylikuormittuu ja tyhjenee eikä täyty hetkessä ns. normaalilla levolla. Tarvitsen yhden pyjamapäivän viikossa jaksaakseni hektisessä, sosiaalisessa työssäni. Viime viikonloppuna meillä oli yövieraita, joka oli kivaa, mutta nyt olen jo poikki, vaikka on ollut vasta kaksi työpäivää. En ehtinyt palautua.
Tällä hetkellä ymmärrän paremmin intoverttiä miestäni (ja lastamme) sekä muistisairasta äitiäni. Nyt tiedän omasta kokemuksesta, miksi he uupuvat eivätkä innostu vaikkapa keskiaikamarkkinoista ja kauppakeskuksista. Minustakin avoin tiedon jakaminen on hyväksi, kiitos siitä!
Minä koen vielä surua siitä, että en ole enää sama ihminen enkä jaksa samalla lailla tavata ystäviä. Toisaalta nautin lukemisesta ja yksinolosta, joten yritän keskittyä hyviin puoliin. Mieskin tykkää, kun viihdyn enemmän kotona enkä sinkoile jatkuvasti jonnekin tai pakota kylään. 😀
Oletkos kuunnellut Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde ?
Vaikuttaisi mielenkiintoiselta.
Voi miten tutulta kuulostaa, tämä olisi voinut olla ihan katsaus omaan elämääni! Täällä ilmoittautuu tosiaan yksi introvertti. Teen töitä kosmetologina ja olen päivittäin ihmisten parissa. Vaikka pidän työstäni, niin työpäivien jälkeen olen aivan loppu. Työpäivät jolloin teen pelkästään uusia asiakkaita on pahimpia, sillä uuvun jo pelkästä ajatuksesta, että asiakas ei ”tunne” minua etukäteen ja joudun tekemään ensivaikutelmaa kaikille. Viikonloput haluan nyhjätä kotona, enkä ainakaan suunnitella mitään etukäteen. Pienikin suunniteltu meno ahdistaa jo pitkään etukäteen. Yrittäjänä olossa on se hyvä puoli, että voin tehdä pitkiä päiviä jos jaksan ja sitten olla enemmän kotona palautumassa. Pahinta on jos joudun tekemään esim. 6 lyhyttä päivää viikossa, sillä se että pitäisi niin monena päivänä jaksaa olla sosiaalinen, niin uuvuttaa jo pelkkä ajatuskin. Mieheni on ihan samanlainen kuin minäkin, eli pidämme kotona olosta paljon ja meillä on tekemistä vaikka kuinka paljon. Joskus kuitenkin hävettää, kun kysytään mitä teimme esim. lomalla ja kerromme että oltiin kotona. Meistä vain kotona on mukava olla ja en jaksaisi jos koko loma pitäisi vain suorittaa. Valitettavasti ystäviä/kavereita olen tämän vuoksi menettänyt, kun he eivät ole ymmärtäneet miksi en kyläile tai lähde kaikkeen mukaan. Toki introverttinä olo tuottaa haasteita sosiaalisessa työssä ja usein minulla on pää ihan tyhjä puheenaiheista, mutta mielummin olen sitten vaikka välillä hiljainen kuin väkisin keksin puhuttavaa.
Lellulle ja muille vastaavien palvelutilanteiden kanssa painiville vinkiksi: tee kuten hammaslääkäri, ja selitä, mitä olet tekemässä. Eli puolittain höpöttele itseksesi. ”Mä tästä nenän vierestä otan nyt vähän… Nooooooooin…” Käytän samaa taktiikkaa joskus, kun olen hoitanut työni pakolliset jutustelut, enkä jaksa small talkia. ”Katson päiväyksen ja…. Juuuu, kestoaikaa on.” 🙊
TÄÄLLÄ! Samaistun täysin. Ihanaa lukea tekstiä, joka olisi voinut olla omasta elämästäni. Vaikka olen työssä asiakaspalvelussa, on työminäni erilainen kuin ”tosiminäni”. Työminäni voi roolinsa takaa harrastaa small talkia asiakkaiden kanssa, mutta tauolla tosiminäni ei keksi (eikä halua keksiä) mitään keskusteltavaa työkaverin kanssa.
Hämmennyin kyllä vähän tästä kirjoituksesta, ja varsinkin siitä miten moni kommentoija samaistui siihen, että ei ole kehdannut myöntää olevansa introvertti. En ole koskaan tajunnut, että sitä pitäisi jotenkin salailla saati hävetä. Nyt tuntuu, että olen jotenkin outo sen suhteen? 😀 En ole koskaan myöskään koittanut peitellä sitä miten ’tylsää’ mun elämä on, ja ehkä jopa vähän liioittelen sitä, etten ole tehnyt viikonloppuna _mitään_. Nyt alkoi kyllä kiinnostamaan tämä ero.. En tiedä johtuuko siitä, että olen alalla jossa moni muukin tuntuu olevan introvertti? Toisaalta olen aina inhonnut tilanteita, joissa joutuu esittämään jotain mitä ei ole (näytteleminen yms), joten ehkä vain olen luonteeltani kaunistelematon. Olen myös monesti miettinyt kysymystä mikä ’luonneanalyyseissä’ tulee: ”onko sinulle tärkeää mitä muut ajattelevat sinusta”, enkä ole koskaan osannut vastata siihen kunnolla. Joskus tuntuu, että on todella tärkeää, joskus ajattelen, että ”paskat”. Ehkä tämän kirjoituksen perusteella tuntuu, että en todellakaan välitä mitä muut minusta ajattelevat?
Tämä on todella mielenkiintoinen aihe kyllä pohtia. 🙂
Itse uskon, että koska sosiaalisuus on työelämässä niin arvostettu piirre, salailee moni introverttiuttaan siksi, että introvertti vaikuttaa huonolta sosiaalisoimaan ja hänen kykynsä johtaa ja esimerkiksi viedä yritystä eteenpäin voidaan siksi kyseenalaistaa. Moni voi pelätä työelämässä, että ei pääse eteenpäin tai varsinkaan huipulle, koska ne siellä olevat tyypit ovat niitä erittäin sosiaalisilta verkostoitujilta vaikuttavia ja firmassa voidaan jopa ajatella, että jonkun muut taidot voivat riittää, mutta ”eihän sitä voi siihen tehtävään laittaa, kun eihän se osaisi edustaa”, joten siksi introverttiutta tullaan työelämässä salailleeksi helposti ja esitetään väkisin ekstrovertimpaa.
Moni varmasti puhuu siitä kavereilleen avoimemmin, sillä siinä yhteydessä sillä ei ole niin väliä. Jos taas haluaisi työelämässä edetä, on se todella vaikeaa, jos työpaikalla kertoo kaikille, että tulee hulluksi, kun joutuu olemaan ihmisten kanssa liikaa tekemisissä ja mielummin olisi itsekseen. 😀
On kuitenkin loistavaa, jos introverttius sopii luontevasti omaan elämään, jolloin sen kanssa on helpompaakin olla avoin. Monissa työtehtävissä näin varmasti onkin. 🙂
Introverttiuden myöntämisellä on minustakin osaksi tekemistä sen kanssa, minkä verran välittää siitä, mitä muut ajattelevat, mutta osaksi kyse on monilla varmasti myös siitä, että juuri ne muiden ajatukset voivat torpata oman uran. :/
Sen jälkeen kun mulle selvisi, että olen introvertti niin en ole kyllä yhtään hävennyt sitä. En yleensäkään välitä siitä, mitä muut (siis vieraat ihmiset) ajattelevat minusta. Itse asiassa olen nimenomaan tuonut ilmi sitä, että olen introvertti, että ihmiset oppivat, että kyllä introvertti pystyy tekemään mitä haluaa. Ei se introverttiys ole este millekään. Vapaa-aika pitää vaan sitten järjestää niin, että pystyy palautumaan. Ennen kaikkea inhoan sitä stereotypiaa, että introvertit eivät tykkää muista ihmisistä. Ei sillä ole mitään tekemistä introverttiyden kanssa. Me vaan haluamme vapaa-aikanamme käyttää ne vähäiset sosiaaliset energiat niihin ihmisiin, joiden kanssa saamme voimme viettää mielekästä aikaa. Muutoin olemme mieluiten yksinämme. Ja välillä meidän on vaan pakko saada latautua yksin.
KYLLÄ! Olen introvertti enkä häpeä sitä yhtään. Ja olen sunkin jutuista päätellyt jo ajat sitten, että olet introvertti. Mulle tuli muutama vuosi sitten hieman yllätyksenä, että olen introvertti, koska minulla on paljon ystäviä ja pystyn olemaan erittäin sosiaalinen. Niin, pystyn jos jaksan. Ja ystävien kanssa on aina ollut ongelmia löytää aikaa tapaamiseen. No sehän taas johtuu siitä, että en pysty töiden jälkeen minkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen arki-iltoina ja viikonloppunakin korkeintaan vain toisena päivänä. Eli kun asiaa hieman tutkin ja mietin niin totesin, että minä todellakin olen introvertti ja vahvasti introvertti jopa. Muistin lapsuudesta saakka tapahtumia, että piilouduin juhlissa vessaan tai jonnekin hiljaiseen huoneeseen vetämään välillä henkeä. Kuulokkeet ovat aina käytössä kun liikun itsekseni ulkona. Pystyn hyvin olemaan vaikka viikon tapaamatta muita ihmisiä ja tykkään siitä. Kun ovikello soi teeskentelen, että en ole kotona, jollen odota jotakuta käymään. Inhoan myös sitä jatkuvaa mitä teet/teit viikonloppuna/lomalla yms kyselyä. Kiitos tästä kirjoituksesta!
Kuulostaa hyvin tutulta jutulta. Mielenkiintoista kommentointia.
Olipas kiva postaus! Oon aina kuvitellut itse olevani ekstrovertti ja sosiaalinen – olenhan asiakaspalvelutyössä ja minulla on paljon kavereita. Totuus kuitenkin on, että vapaapäiväni vietän minäkin mieluiten yksin kotona kirjan/telkkarin parissa. Parasta on vain olla! Mieheni viettää hyvin sosiaalista elämää, mutta ei enää pyytele minua baariin ”näön vuoksi” mukaan, koska tietää, etten siitä nauti. En silti mieltänyt itseäni introvertiksi kuin vasta tämän postauksen luettuani. Jotenkin todella huojentavaa kuulla, että introverttiys ei tarkoita yksinäistä erakkoa, vaan sitä esiintyy muillakin 😀 Kiitos siis tästä postauksesta, allekirjoitan kaiken täysin!
Heh, kirjotit mun elämästä suoraan. 😀 Kyllä se kotona yksin tai kaksin puolison kans olo on parasta mannaa ja hunajaa. Sitä arvostaa entistä enempi, ku ”joutuu” olemaan muitten ihmisten kans tekemisissä. Vaikka se ois paras ystävä, jonka kans käy kahvilla. Mää en oo ikinä hävenny mun introverttiutta tai kokenu siitä huonommuuden tunnetta. Oon mikä oon ja jos se on muille ongelma ni voi voi. En mää tästä tuu muuttuun ekstrovertiksi ihan mitenkään.
Olen introvertti ja ikää on jo tullut 66 vuotta. Nyt olen havainnut kirjoituksista, että paljon on ollut samanlaisia kokemuksia. Ammatinvalinnassa en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin mennyt töihin palvelualalle. Koneiden hoitajaksi ja vielä miesvaltaiselle alalle oli loistava valinta. Tekniikka ja automaattiset jutut kuten robotit jne. ovat olleet minun juttuni. Läheisien kanssa käydään syömässä ulkona ja samalla on mielenkiintoisia keskusteluja. Eläkkeellä olen ollut nyt kolme vuotta. Kun tyttäreni kaipaa peliseuraa niin otetaan matseja. 🙂
Täällä myös yksi introvertti. Häpeän sitä, etten jaksa loputtomasti olla muiden kanssa. Viihdyn yksin eikä minulla ole koskaan tylsää. Erakoksi en kuitenkaan koskaan rupeaisi.
Kiinnitin huomiota joihinkin kommentteihin joissa väitettiin että epäsosiaalisuus olisi agressiivista. Nyt täytyy sanoa, että jos on ihmisillä vääriä käsityksiä introverteista, niin on vääriä käsityksiä sosiaalisuudestakin. Sosiaalisuus on nimenomaan saman tyyppinen ominaisuus kuin introverttiyskin. Toisessa päässä on ihminen jolla on suuri sosiaalisten kontaktien tarve ja toisessa päässä ihminen jolla ei ole lainkaan sosiaalisten kontaktien tarvetta. Väliin mahtuu eri asteista sosiaalisuutta. Epäsosiaalisuudella EI ole mitään tekemistä agressiivisuuden tai sosiaalisten taitojen puutteen kanssa. Kannattaa lukea Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot.
Introverttiys ei myöskään ole sama kuin ujous. Itse en esmes ole lainkaan ujo.
Mutta on hienoa tietää että on muitakin samanlaisia kuin minä. Kiitos tästä artikkelista.