Muutan ensi viikolla Suomeen

Minun pitäisi muutaman päivän kuluttua muuttaa Suomeen. Havahduin tähän tosiasiaan toista viikkoa sitten.

Kun alkuperäiset suunnitelmamme lähteä huhtikuussa reput selässä kiertämään Aasiaa peruuntuivat koronan vuoksi, meinasi meille mieheni kanssa jo silloin tulla tarve muuttaa hetkeksi Suomeen.

Olimme nimittäin ehtineet tehdä omistusasunnostamme vuokrasopimuksen ja Tukholman hullun asuntotilanteen vuoksi täältä on varsin haastavaa saada noin vain vuokra-asuntoa.

Suomesta meille olisi ollut tarjolla sellainen, joten olimme jo ehtineet buukata matkaliputkin, kun vain muutamia tunteja ennen lähtöä vyyhti alkoi täällä päässä purkautua ja vuokralaisemme suostui lopulta vuokrasopimuksen purkuun (johon meillä ei ollut siinä vaiheessa automaattista mahdollisuutta ja laki oli vuokralaisemme puolella).

Jäin kuitenkin tyytyväisenä ja helpottuneena Ruotsiin. Kun maailman tilanne on epäselvä, tuntuu aina kieltämättä parhaalta olla omassa kodissa – siitäkin huolimatta, että se on Ruotsissa, jonka valitsema koronalinja kieltämättä suorastaan hirvitti minua varsinkin keväällä.

Kotona kaiken saattoi kuitenkin järjestää haluamallaan tavalla ja viihdyn asunnossamme, joten sinne vetäytyminen ei ollut ongelma.

Koska matkustustilanne oli kuitenkin muuttunut enkä halunnut vain jäädä odottelemaan, palaisiko maailma jossain vaiheessa sellaiseksi, että reput selässä maailmalle lähtö olisi taas mahdollista, päätin päivittää suunnitelmani.

Olen koulutukseltani estenomi ja nyt minulla oli loistava tilaisuus hakea opiskelemaan myös estenomin ylempi AMK-tutkinto, josta olin kovasti haaveillut. Ehdin sopivasti mukaan yhteishakuun, käytin keväällä aikaa pääsykoekurssin suorittamiseen ja juhannuksen tienoilla sain kuulla päässeeni sisään.

Opinnot suoritetaan päätoimisesti omalla ajalla, eli lähiopetuspäiviä on vain kolme peräkkäistä päivää kerran kuukaudessa. Koska niitä on niin vähän, on tietysti tärkeää, että niihin pääsee osallistumaan – varsinkin, kun kaikki kurssitehtävät tehdään ryhmissä, joiden jäsenet on mukavaa tavata edes joskus.

Olin keväällä hakiessani ja yhä kesäkuussa sisään päästessäni toivonut, että tilanne koronan suhteen rauhoittuisi syksyyn mennessä siinä määrin, että voisin suorittaa opintoni ongelmitta. Siinä vaiheessa tuntui, että sitten joskus syykuussa alkaviin opintoihin oli niin pitkä aika, että mitä tahansa voisi vielä tapahtua, joten en alkanut murehtia asiaa turhaan.

Jos tilanne helpottuisi koronan suhteen, voisin mennä kahden maan välillä ja ajoittain viipyä pidempään läheisten nurkissa. Jos tilanne taas ei helpottuisi, olisi todennäköistä, ettei lähiopetusta edes järjestettäisi ja voisin suorittaa opintoni Ruotsista käsin.

Reilu viikko sitten havahduin kuitenkin siihen, että asiasta oli yhtäkkiä tullut ajankohtainen. Olin jostain syystä ajatellut, että opintoni alkaisivat syyskuun lopulla, mutta itseasiassa ensimmäinen lähiopetuspäivä olisikin jo 10.9.

Oppilaitokseni oli myös tiedottanut, että muut opiskelijat pidettäisiin etäopetuksessa, mutta opintonsa aiemmin tänä vuonna aloittaneet tai nyt aloittamassa olevat olisivat lähiopetuksessa. Näin kampuksella olisi vähemmän väkeä, mutta uudet opiskelijat saisivat hyvän startin.

Koska tulen Suomeen Ruotsista, tarkoittaa tämä tietysti sitä, että minun on oltava ennen lähiopetusta Suomessa kaksi viikkoa karanteenissa.

Karanteenin vuoksi olisi myös haastavaa matkustaa kahden maan välillä, sillä se tarkoittaisi, että viettäisin toistuvasti parin viikon karanteeneja.

Olin jo opiskelemaan hakiessa toki päättänyt, että jos vain pääsen sisään kouluun, järjestän elämäni sitten sen mukaan. Olin vain tietysti mielessäni toivonut, ettei tilanne vaatisi ihan kovin suuria järjestelyjä.

Havahduin kuitenkin tosiaan toista viikkoa sitten tajuamaan, että tilanne vaatii melko suurta järjestelyä, eli tilapäistä muuttoa Suomeen.

Olin tiedostanut sen mahdollisuuden, mutta myönnän, että en ollut siihen ehkä ihan henkisesti valmistautunut.

Kun muutin Suomesta Lontooseen vuonna 2012 tunsin, että olen siellä kotona. Suomi on minusta ihana maa, jossa käyn mielelläni, mutta en tunne silti olevani siellä kotona, vaikka tunenkin sen rakkaaksi kotimaakseni, jossa ei ole mitään vikaa. Tätä on joskus hankalaa selittää muille.

Palasin Suomeen opiskelemaan estenomiksi 2013, mutta 2014 pääsin jälleen palaamaan yhdeksi lukukaudeksi Lontooseen vaihto-opiskelun myötä. Kun sitten palasin Lontoosta Suomeen vuoden 2014 lopussa, olin jo tavannut nykyisen puolisoni ja heti vuodenvaihteessa 2015 muutin hänen kanssaan Ruotsiin.

Pidin opintojeni vuoksi asuntoani Suomessa muutaman kuukauden ajan ja matkustelin kahden maan välillä, mutta keväällä 2015 saatoin vihdoin luopua siitä ja jäädä pysyvästi Ruotsiin, jossa asun nyt tosiaan kuudetta vuotta.

Asuminen Ruotsissa ei ole tuntunut yhtä kotoisalta kuin Lontoossa, mutta tunnen täällä silti olevani enemmän kotona kuin Suomessa.

Vuosien varrella täällä oleminen ei tosin ole aina tuntunut helpolta, mutta viimeisten kuukausien aikana olen huomannut alkaneeni viihtyä täällä. Arvelen, että syy tähän muutokseen on päivätöiden lopetus, minkä jälkeen oloni on muutenkin ollut parempi uupumuksen väistyttyä ja stressin laskettua. Näiden myötä koko elämä tuntuu muutenkin mukavammalta.

Nyt olisi kuitenkin jälleen edessä tilanne, jonka vuoksi minun on toistaiseksi muutettava Suomeen. Olen ollut opettajaani yhteydessä varmistaakseni käytännön asioita ja minulle on itsestäänselvää, että kun kerran olen opiskelemaan päässyt, järjestän elämäni sen mukaan.

Kun syksyllä 2013 muutin Lontoosta Tower Bridgen nurkalla sijainneesta rakastamastani asunnosta vantaalaiseen opiskelijasoluun 26-vuotiaana mietin, että olenko liian vanha soluelämään opiskelija-asunnossa ja olenko hullu, kun teen tällaisia muutoksia. Minullahan oli hyväpalkkainen työ ja elämässäni sellaiset puitteet, joista olin haaveillut. Onneksi kuitenkin tein sen.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin 33-vuotiaana olen jälleen tekemässä samaa ja vaihtamassa tukholmalaisen omistusasuntomme vantaalaiseen soluhuoneeseen. Naurattaa ja kieltämättä hieman hirvittää, mutta silti se tuntuu todella hyvältä.

Edellisestä hyppäyksestä seurasi niin paljon hyvää, että haluan sen kannustamana uskoa, että niin varmasti tästäkin.

Kaikki on tällä hetkellä Ruotsissa kuitenkin niin mukavasti, että se mukavuudenhaluinen minäni pysyisi mielellään tässä tilanteessa. Laittaisi kouluun viestiä, vetoaisi koronatilanteeseen ja lykkäisi sen varjolla opintoja. Se olisi niin kätevää ja ennen kaikkea mukavalta tuntuvaa.

Olen muutenkin viime kuukausina päätynyt sattumalta tekemään Ruotsissa mukavia työprojekteja oman yritykseni kautta ja arki on ylipäätään tuntunut olevan täynnä mielekästä ja kiinnostavaa puuhaa.

Työprojektien myötä olen kuitenkin toistuvasti ollut hieman epämukavuusalueella, mutta tuskailun ohella myös nauttinut siitä – varsinkin jälkikäteen. Tiedän siis, että askeleet epämukavuusalueelle tekevät aina hyvää.

Uskon siis, että on vain hyvästä tuupata itsensä epämukavuusalueelle myös Suomeen muuttamisen myötä.

Mieheni jää Ruotsiin ja muuttoni Suomeen on (näillä näkymin ainakin) vain tilapäinen. Olen hakenut huonetta opiskelijasolusta, mutta en ole vielä saanut sitä.

Onneksi minulla on Suomessa rakkaita läheisiä, joilta saan apua ja joiden kanssa pääsen myös viettämään Suomeen palattuani pitkästä aikaa enemmän yhteisiä hetkiä. Olen käynyt viime vuosina Suomessa todella vähän ja edellinen vierailu oli viime syksynä.

Koronan myötä läheisten apu Suomeen tullessa on tärkeää, sillä en voi esimerkiksi hypätä lentokentältä julkisiin kulkuneuvoihin ja kahden viikon karanteeni tarkoittaa, etten voi edes itse mennä ruokakauppaan. Majoitun aluksi perheeni luokse ja toivon, että saisin pian huoneen opiskelijasolusta.

Aion muuttaa pelkillä käsimatkatavaroilla, sillä saan lainaan välttämättömät kodin tarvikkeet patjasta vuodevaatteisiin ja keittiötarvikkeisiin läheisiltäni. En siis aio alkaa rakentaa erityisempää pesää Suomeen.

Toisaalta on siis mukavaa tulla Suomeen, mutta myönnän, että samalla koronan vuoksi se tuntuu jotenkin erilaiselta. On eri asia valita olla Suomessa pidempiä ajanjaksoja kuin tietää, ettei voi koronarajoitusten vuoksi noin vain palata omaan kotiin puolisonsa luokse aina välillä.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin asennoitunut tähän yhtenä uutena seikkailuna, joka jälleen tuuppaa elämääni eteenpäin. Jokainen uusi vaihe elämässä vie onneksi elämää aina eteenpäin jollakin tavalla ja voin sitten jälkikäteen asioita tarkastellessa miettiä, että onneksi tuli tuokin tehtyä, sillä sen ansiosta olen nyt tässä. 

Millaisia muutoksia teidän syksynne tuo mukanaan?