*Sis. mainoslinkkejä
Olen puhunut täällä blogissa jo muutamaankin otteeseen siitä, kuinka päivätyössä vielä ollessani huomaamattani uuvuin.
En nähnyt tai ymmärtänyt uupumustani vielä silloin, vaan tajusin sen vasta jälkikäteen, kun parisen kuukautta töiden lopettamisen jälkeen luin aiheesta suomeksi kirjoitetun kirjan.
Kirjan sisältö kolahti täysillä ja ymmärsin, että olin tosiaan kärsinyt työuupumuksesta.
Huh, hyvä että en ole enää päivätyössä, ajattelin ja lakkasin sitten pohtimasta asiaa liiemmin, sillä nythän sain levätä.
Uupumus oli jotain, mitä minulla oli ollut, mutta nyt sitä ei enää ollut, sillä enhän ollut enää samassa työssäkään.
Nythän kaikki on jo hyvin, vai mitä?
Vuosi päivätöiden jälkeen aloin opiskella täynnä uutta intoa ja muutin sen myötä syyslukukaudeksi Suomeen.
Suomessa kalenterini alkoi täyttyä niin opiskeluihin, töihin kuin vapaa-aikaankin liittyvistä jutuista ja yhtäkkiä loppusyksystä tajusin, että olen jälleen aivan uupunut.
Aloin ymmärtää, ettei uupumusta aiheuta vain negatiivisista asioista aiheutuva stressi, vaan myös liiallinen kiva puuhastelu saa aikaan saman, jos keholle ja mielelle ei anna aikaa palautua – ja minä en ollut koskaan opetellut, kuinka oikeasti palaudutaan.
Epäonnekseni olin uuden innon myötä kuitenkin täyttänyt kalenterini kaikella kivalla ja tuntui, että minun oli vain selvittävä.
Olin toki hyvin tietoinen, että stressinsietokykyni oli jo aiemmin uupumukseni myötä alentunut enkä kestänyt painetta enää kuten ennen, mutta kun loppuvuodesta suorittelin vuoden viimeisiä koulukursseja ja työtehtäviä, tunsin olevani aivan puhki enkä ollut aina varma, kuinka selviän.
Tai no, tiesin kyllä, että selviän enkä ollut millään tavoin masentunut. Olin vain stressaantunut ja se tuntui paitsi mielessä, mutta myös kropassa todella fyysisesti.
Tässä vaiheessa aloin lukea uupumuksesta ruotsiksi, sillä tiesin, että siihen suhtaudutaan täällä Ruotsissa hieman eri tavoin kuin Suomessa.
Minulle olisi ollut hyvää tehdä se jo aiemmin, sillä silmäni aukesivat uupumukselle aivan uudella tavalla ja sain selityksen niin moneen asiaan, joita en ollut aiemmin edes tajunnut yhdistää uupumukseen.
Suurin ero maiden välillä on jo siinä, että Suomessa uupumus itsessään ei ole sairaus.
Suomessa uupumukseen on toki mahdollista saada sairaslomaa, mutta ongelmana on monille, että Kela ei maksa sairauspäivärahaa pelkän uupumuksen perusteella kirjoitetun sairausloman perusteella.
Sairauspoissaolotodistukseen saattaa saada uupumuksen ICD-koodin Z73.0, joka perustuu kansainväliseen tautiluokitukseen.
Sanna Frisk kertoo Tradenomi.fi-sivuston blogissa, ettei Z-koodillinen poissaolo perustu sairauteen, kun taas F-koodit liittyvät esimerkiksi erilaisiin mielen häiriöihin ja sairauksiin.
Z-koodi ei yksinään oikeuta Kelan sairauspäivärahaan, mikä tarkoittaa, ettei Kela korvaa tästä syystä johtuvaa poissaoloa työnantajalle.
Friskin mukaan osa työnantajista maksaa silti työehtosopimuksen mukaisesti sairausajan palkkaa. Kaikki eivät ole kuitenkaan työehtosopimusten piirissä, jolloin korvausta ei saa työnantajalta eikä myöskään Kelalta.
Voikin käydä niin, että työuupumuksesta kärsivä saa sairauspoissaolotodistukseensa uupumuksesta kertovan Z-koodin lisäksi myös jonkun toisen koodin, kuten esimerkiksi F-koodin, jotta hän saa kaipaamansa levon ja poissaolon korvaaminen olisi selkeämpää.
Uupumuksen oireet voivat olla usein lähellä esimerkiksi masennusta tai uupumuksesta voi seurata masennus. Näiden yhdistelmäkään ei ole harvinaista.
Uupuneella ei kuitenkaan automaattisesti ole muita tunnettuja mielen sairauksia tai häiriöitä, joten seurauksena voi olla vääriä diganooseja ja sen myötä jopa vääränlaista lääkitystä ja hoitoa.
Sanna Frisk kirjoittaa, että Kelan määritelmän mukaan työuupumusta ei saisi leimata sairaudeksi, vaan se tulisi hoitaa työpaikalla. Hänen mukaansa tätä voidaan tulkita siten, että uupunut ei ole sairas, vaan oireilu johtuu työstä.
Suomessa uupumuksessa on siis vain kyse liian kuormittavien olosuhteiden tai jonkin sairauden aiheuttamasta oireesta.
Uupumukseen tulisi puuttua työpaikalla työtehtäviä ja työn kuormaa muuttamalla, mielellään jopa ennaltaehkäisevästi.
Olinkin itse lukenut uupumuksesta etupäässä suomalaisista lähteistä ja vaikka muistan reilu vuosi sitten lukemassani suomenkielisessä kirjassa olleen maininnan siitä, että asiaan suhtaudutaan Ruotsissa toisin, en ollut jäänyt miettimään uupumustani sen enempää.
Olin ottanut siihen kaiken lukemani perusteella suomalaisen asenteen, eli ajatellut, että koska olin jo lopettanut päivätyöni, olosuhteeni olivat nyt erilaiset ja olin saanut levätä, oli tilanne aivan toinen.
Tiesin toki, että pitkään jatkunut stressi voi vaikuttaa aivoihin, mutta en liiemmin miettinyt asiaa – ennen kuin minun oli pakko loppusyksystä alkaa miettiä sitä, kun vanhat tutut oireet palasivat syksyn uurastuksen ja huonon palautumisen myötä päälle.
Keskittyminen alkoi taas tuntua mahdottomalta ja muisti pätki. Ärsytti, kun joku kysyi, että anteeksi mitä sanoit äsken, sillä ei minulla ollut enää hajuakaan, mitä olin juuri sanonut. Kiukutti, että piti jaksaa miettiä asia uudelleen.
Kolmikielinen arki alkoi tuntua entistä vaikeammalta eivätkä oikeat sanat tulleet aina ulos millään kielellä. Yhä useamman asian nimi oli vain toi, koska en vain jaksanut muistaa, miksi sitä sanotaan.
Ärsytti, kun en saanut ulos kunnon lauseita ja kutsuin asioita väärillä nimillä, koska siinä hetkessä oikea sana ei vain tullu mieleen. Ihan kaikkein eniten ärsytti, jos joku vielä kysyi, että mitä oikeastaan tarkoitinkaan (yleensä se joku oli aina puolisoni).
Ylipäätään hyvin moni asia oli taas alkanut ärsyttää minua.
Aloin kestää painetta ja vaatimuksia yhä vähemmän. Aivan pieneltäkin tuntuva tehtävä saattoi tuntua ihan mahdottomalta, vaikka samaan aikaan energiaa saattoi olla vaikka kuinka paljon johonkin sellaiseen, mihin itse halusin sitä olevan.
Saattoi mennä viikko, että sain kuitattua jonkun sähköpostiin ”okei, kiitos”. Sitäkin useammin jätin vain vastaamatta.
Mielialat heittelivät laidasta laitaan ja usein melko nopeastikin. Välillä olin maailman huipulla, välillä taas aivan pohjalla.
Jos olin päivätyöt lopetettuani saattanut luottaa johonkin, niin se oli lahjakkuuteni nukkua hyvin. Loppusyksystä sekin lahja tuntui olevan tiessään. Saatoin pyöriä sängyssä tunteja ja nukahtaa viimein aamuyöstä.
Ihan aina tämä ei pätenyt, sillä välillä olin jostakin suoriuduttuani vain niin poikki, että suljin silmäni ja heräsin 12 tuntia myöhemmin täsmälleen samasta asennosta.
Mielessäni oli valtavasti tehtävää ja asioiden ajattelu sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ahdistusta ja tunnetta, että unohdin hengittää.
Kun marraskuussa tulin käymään kotona Ruotsissa tunsin, etten enää jaksa. Tuntui, että hajoan ja hajoilinkin jälkikäteen aivan naurettavilta tuntuviin pikkuasioihin.
Itkin, kun en ymmärtänyt yhden kurssitehtävän ohjeita. Onneksi kurssi oli englanniksi ja mieheni jaksoi kärsivällisesti selittää ohjeet minulle.
Itkin vielä enemmän, kun hän ihmetteli, miten en muka ymmärrä niitä ja että kyllä minä ymmärtäisin, jos oikeasti yrittäisin.
Itkin, koska olin niin turhautunut, sillä järjen tasolla tiesin, että minun pitäisi ymmärtää ohjeet, sillä ne eivät olleet monimutkaiset, ymmärsin kyllä jokaisen sanan ja kaikki muutkin näyttivät ymmärtävän ne.
Itkin, koska tuntui turhauttavalta tajuta, ettei pääni toiminut kuten se oli ennen toiminut.
Itkin, kun piti selittää puolisolle, mistä on kyse. Että itken, koska turhauttaa, kun tiedän, että minun pitäisi ymmärtää, mutta kun en vain ymmärrä. Onneksi hän kuunteli ja ymmärsi sitten paremmin.
Tiesin, ettei kaikki ole kunnossa ja että olin varmaankin sitten taas uupunut, joten aloin etsiä asiasta tietoa Ruotsiksi.
Se oli merkittävä päätös, sillä yhtäkkiä aloin saada tietoa uupumuksestani aivan uudesta kulmasta, ymmärtää sitä paremmin ja nähdä kaiken aivan eri valossa.
Suomessa uupumuksesta puhutaan tilana, Ruotsissa sairautena. Uupumukseen sairastutaan ja tämä näkyy siinä, kuinka sen hoitoon suhtaudutaan.
Ruotsissa uupumuksesta puhutaan nimellä utmattningssyndrom, eli kirjaimellisesti uupumussyndrooma ja se on itsessään ollut sairaus vuodesta 2005 lähtien.
Sairauden määrittelyn pohjalla on ollut 1960-luvun lopulla käyttöön otettu termi burnout, mutta burnoutille ei ole ollut yhtä tarkkaa yksittäistä määritelmää, joten erillistä diagnoosia tarvittiin.
Ruotsalaisittain termi kuulosti myös ikävän negatiiviselta, sillä loppuunpalanut kuulostaa niin lopulliselta. Joltakin, mikä palaa kerran kokonaan ja jota ei voi saada enää syttymään uudelleen liekkiin. Eihän ketään pidä jättää hiiltyneeksi.
Tämän pohjalta luotiin siis uusi sairauden määritelmä utmattningssyndrom, josta voi lukea lisää Ruotsin sosiaalihallituksen virallisesta dokumentista täältä.
Kun aloin lukea utmattningssyndromasta useista lähteistä, aloin ymmärtää itseäni paremmin.
Oli helpottavaa huomata, että niin moni asia, joiden olin ajatellut olevan osa luonnettani nykyään pohjautuivatkin nimenomaan utmattningssyndromaan.
Viimeiset pari kuukautta olenkin keskittynyt lukemaan aiheesta ruotsiksi kirjoitettuja kirjoja (joita on melko paljon) ja ihmisten kokemuksia. Olen saanut niistä valtavasti apua ja alkanut ymmärtämään itseäni paljon paremmin.
Luojan kiitos en ole enää päivätyössä ja voin hyvin pitkälti luoda itse itselleni sopivan arjen. Täysin stressittömäksi elämää ei voi tietenkään tehdä, eli olennaista on oppia keinoja stressin hallintaan ja palautumiseen.
Stressi itsessään ei ole haitallista, mutta jos se jatkuu pitkään eikä siitä saa palauduttua, voivat seuraukset olla vakavat.
Luen aiheesta jatkuvasti lisää ymmärtääkseni itseäni paremmin ja osatakseni toimia paremmin.
Ennen kaikkea olen oppinut ymmärtämään, että olen hyvin eri mieltä siitä suomalaisesta käsityksestä, että uupumus olisi vain tila, joka kyllä helpottaa, kun olosuhteita muutetaan.
Utmattningssyndrom tuntuu kehossa hyvin fyysisenä eikä tilannetta ratkaissut aikoinaan vain se, että lopetin päivätyöni. Toipuminen vie aikaa ja sitä on annettava keholle ja mielelle.
Aiemmin varsin mitättömältä tuntuva puuha voi nykyään saada kehossani hetkessä aikaan todella fyysisenä tuntuvan stressireaktion, vaikka olisin sitä ennen ollut kuukauden täysin levollisesti.
Yhtäkkiä huomaan, että olen melkeinpä unohtanut hengittää ja hengitykseni on todella pinnallista, vatsaa vääntää ja oloni on kaikin tavoin hirveä. Kädet voivat olla jääkylmät ja täristä.
Mieleni ei välttämättä laukkaa ahdistuneen levottomana maalaillen uhkakuvia, sillä oikeasti tiedän kaikella järjellä, ettei tilanteessa ole mitään hätää. Mitään pahaa ei ole tapahtumassa.
Kehoni vaan ei tunnu tajuavan sitä ja mieleni on ennemminkin aivan tyhjä. Jäädyn ja jähmetyn.
Minulle on onneksi ollut suureksi avuksi lukea stressistä ja stressireaktioista, jotta olen voinut alkaa ymmärtää, mihin ne evoluution näkökulmasta pohjautuvat.
En enää ihmettele, miksi ihmeessä kehoni tekee kuten tekee, vaan nyt ymmärrän, että reaktiolle on syynsä, vaikka se ei nyky-yhteiskunnassa tunnukaan järkevältä. Edelleen se kuitenkin tuntuu tietysti hankalalta ja ikävältä.
(Suurimman avun minulle toi ruotsalaisen Anders Hansenin kirja Skärmhjärnan: hur en hjärna i osynk med sin tid kan göra oss stressade, deprimerade och ångestfyllda.)
Koska utmattningssyndrom on Ruotsissa sairaus, puhutaan tällä paljon myös sen hoidosta.
Käsitykseni voi olla virheellinen, mutta minulle on syntynyt kuva, että Suomessa puhutaan usein vain siitä, että lepää nyt vähän ja työtaakkaa täytyy keventää, niin sitten jaksat taas täysillä – ellei kuvioon sitten liitetä vaikkapa masennusta.
Ruotsissa utmattningssydromaa hoidetaan kuten muitakin sairauksia eli kuten vaikka murtunutta jalkaa. Ensin levätään, sitten kuntoutetaan.
(Jokainen lääkäri Ruotsissa ei tietenkään ole mikään utmattningssyndroman asiantuntija ja jonkun kohdalle voi hyvinkin sattua lääkäri, joka ei suhtaudu asiaan yhtä empaattisesti. Näitäkin tarinoita näkee paljon.)
Tyypillistä on käsittääkseni, että henkilölle annetaan sairaslomaa esimerkiksi kuukausi kerrallaan, jotta hän saa levätä. Toisille riittää muutama kuukausi, monet tarvitsevat puolesta vuodesta jopa vuoteen ja joillekin sekään ei riitä.
Olen myös ymmärtänyt, että osana kuntoutusta olisi usein yksilö- tai ryhmäterapiaa, sillä ilman asioiden työstöä itsensä ajaa helposti samaan pisteeseen uudelleen.
Kun lääkäritapaamisen ja tilanteen arvioinnin myötä todetaan, että vointi alkaa olla parempi, voidaan harkita joko uutta työpaikkaa tai palata vanhaan työhön kevennetyllä työmäärällä. Moni kuulemma itseasiassa haluaa palata vanhaan työhönsä, mutta tietysti vähemmällä kuorimituksella.
Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä sitä, että työhön palataan ensin 25% viikkotunneilla, eli töitä tehdään kaksi tuntia päivässä (Ruotsissa täysi työviikko on 40 tuntia).
Töitä tehdään kevennetysti, eli käytännössä ideana ei ole palata suoraan omaan työhön, vaan ne omat varsinaiset työtehtävät voivat edelleen olla jonkun muun tehtävinä ja itse sitten harjoitellaan töihin paluuta.
Työtunteja lisätään vähitellen henkilön jaksamisen mukaan ensin 50 prosenttiin, sitten 75 prosentiin ja lopulta täysipäiväisiin tunteihin – tai joskus todetaan, että henkilö onkin ottanut takapakkia ja töitä pitää vähentää.
Käsittääkseni palkkaa ei vajaata työviikkoa tehdessä maksa työnantaja, vaan se tulee sairauskorvauksena – tai sitten työnantaja ainakin saa korvauksen siitä (en ole varma tässä yhteydessä oikeista termeistä).
Lukemani mukaan Ruotsi on Hollannin lisäksi ainoa maa maailmassa, joka suhtautuu uupumukseen sairautena.
En ole toistaiseksi käynyt Ruotsissa lääkärissä, sillä en ole tarvinnut sairaslomaa. Olen yrittäjä, joka voi säädellä itse työnsä määrää ja tuloni pohjautuvat pääosin passiivisiin tuloihin, joten olen onnekseni voinut olla miettimättä taloudellisia asioita.
Se on jälleen iso helpotus, sillä moni on kuvannut, kuinka raskasta lääkärillä alituiseen ramppaaminen ja lomakkeiden täyttäminen voi olla enkä todellakaan kaipaa nyt sellaista elämääni.
Toistaiseksi olen kokenut, että olen saanut lukemistani kirjoista paljon apua paitsi sairauden hoitoon ja siitä toipumiseen, mutta myös työkaluja siihen, mitä minun tulee lähteä työstämään, jotta en päätyisi yhä uudelleen ajamaan itseäni samaan pisteeseen.
Tiedän, että edessä on pitkä matka ja minulla on paljon työstettävää, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minulle on selvää, mihin suuntaan lähden.
Olen tyhjentänyt kalenterini lähikuukausiksi mahdollisimman tyhjäksi ja alkanut reippaasti sanoa ei kaikkeen, minkä koen vaativan työtä.
On tuntunut jopa hieman hurjalta sanoa ei uusille työprojekteille sekä jopa tarjouksille työpaikoista, sillä entinen minäni olisi helposti sanonut kaikkeen kyllä – on nimittäin pelottavaa uskaltaa heittäytyä vain passiivisten tulojen varaan, sillä takaraivossa on aina pelko siitä, että ne voivat loppua koska tahansa.
Ein sanominen hirvittää muutenkin aina, sillä varsinkin yrittäjänä tulee helposti ajateltua, että jos ei nyt sano kyllä, niin uusia tilaisuuksia ei välttämättä tule. Ein sanominen on kuitenkin sisimmässäni tuntunut aina oikealta päätökseltä.
Olen myös keskittynyt huolehtimaan itsestäni aiempaa paremmin. Uni, päivittäinen liikunta ja terveellinen ruoka ovat olleet avaintekijöitä.
Toistaiseksi aion mennä näillä eväillä ja katsoa, mihin asti pääsen. Tiedän, että terapia on monille hyödyksi ja uskon, että itseasiassa ihan jokaiselle tekisi hyvää käydä siellä, mutta toistaiseksi koen, ettei minulla ole akuuttia tilannetta, johon tarvitsisin apua, joten en halua viedä kenenkään kriittisemmältä ongelmalta aikaa.
Tuntuu, että varsinkin näin koronan aikaan kynnys mennä lääkäriin tällaisen asian kanssa on korkeampi, sillä en koe, että minulla olisi suurta hätää.
Suurimman osan aikaa voin itseasiassa aivan loistavasti ja ongelmia syntyy vain sillon, kun joudun yhtäkkiä tilanteeseen, joka laukaisee stressireaktion.
Toistaiseksi olen siis siinä vaiheessa, että hoidan itseäni levolla sekä hankin työkaluja palautumiseen ja stressin käsittelyyn. Lisäksi opettelen ymmärtämään paremmin, mistä uupumukseen johtavassa suorittamisen tarpeessa omalla kohdallani pohjimmiltaan on kyse.
Viime viikko oli hieman haastava, sillä sille oli kasautunut hommia, mutta tällä viikolla tuntuu jälleen todella hyvältä.
Vaikeinta onkin itseasiassa juuri muistaa levon merkitys silloin, kun tuntuu hyvältä. Hyvillä hetkillä kaikki tuntuu nimittäin aivan normaalilta ja silloin ajattelee, että jaksaa jälleen mitä tahansa – kunnes sitten sopii jotain, ja myöhemmin kroppa laittaa tajuamaan, että ei olisi kannattanut.
Joskus olot heittelevät nopeasti ja paljon. Olen voinut olla edellisellä viikolla aivan poikki ja vannoa itselleni, että nyt en todellakaan voi ottaa yhtään projektia harteilleni.
Seuraavalla viikolla tunnenkin itseni sitten lyhyen levon ja tyhjältä näyttävän kalenterin näkemisen jälkeen jo täysin normaaliksi, innostun aivan valtavasti jostakin uudesta projektimahdollisuudesta ja se entinen minä on siitä aivan liekeissä.
Koen jälleen pystyväni aivan kaikkeen ja pahimmassa tapauksessa sanon siksi kyllä, sillä tämähän on niin mahtava juttu ja minusta tuntuu nyt niin hyvältä.
Seuraavana aamuna herään sitten tuntien valtavaa ahdistusta ja henkistä krapulaa. Stressitasoni ovat nousseet kattoon, tunnen lamaantuvani ja mietin, että mikä hemmetti minua vaivasi, kun sanoin kyllä tähänkin.
Vaikeinta onkin siis ymmärtää, että juuri nyt en vain voi tarttua asioihin, vaikka tuntisinkin aluksi innostuvani niistä valtavasti.
Utmattningssyndromasta blogissa avoimesti puhuminen pelotti, sillä sehän voisi sabotoida koko tulevan työelämäni.
Uupumus nähdään yleisesti heikkoutena ja työelämässä lähes jokaisessa työtehtävässä kaupan kassasta varastotyöntekijään ja pikkupomosta isompaan pomoon edellytetään hyvää paineensietokykyä, joka oli yhtäkkiä minulta poissa enkä tiennyt, palaisiko se koskaan takaisin.
Yleensäkin uupumus nähdään heikkoutena, josta puhutaan korkeintaan vasta sitten, kun uupumus on jo selätetty ja sen esiin nostaminen voidaan nähdä sankaritarinana: olin uupunut, mutta selätin uupumukseni ja sen ansiosta olen nyt vahvempi kuin koskaan!
Minä en voi tietää, tulenko olemaan uupumukseni myötä vahvempi kuin ennen. Juuri nyt ainakin se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta.
Toisaalta en edes tiedä, kuinka vahva haluan olla, jos mittatikkuna on, että jaksaa kantaa harteillaan mahdollisimman paljon sekä olla mahdollisimman työteliäs ja toimelias.
Jos uupumus kuitenkin on saanut aikaan jotain aivan erityisen tärkeää, on se myllännyt arvomaailmani uusiksi.
Ura, työ ja menestyminen olivat minulle ennen tärkeä asia, mutta nyt mm. vapaus ja terveys ovat syrjäyttäneet ne mennen tullen.
Lue myös: Arvojen kirkastaminen antoi elämälle suuntaa
Pienistä peloistani huolimatta halusin kuitenkin puhua asiasta, sillä uskon, että siitä puhuminen voi olla hyödyksi monille.
Toistaiseksi en sitäpaitsi edes tavoittele muille työllistymistä, vaan haluan pysyä yrittäjänä, joten en jaksa murehtia, kuinka avoin asiasta puhuminen voisi tulevaisuuteeni vaikuttaa.
Toisaalta on myös tehnyt hyvää lukea siitä, millaisia uusia vahvuuksia utmattningssyndroman sairastaneet ovat kertoneet sairauden ansiosta itsestään löytäneensä. Esimerkiksi lisääntynyt empatia on taatusti hyödyksi jokaisella työpaikalla.
Myönnän, että minusta tuntuu edelleen vaikealta puhua asiasta sairautena ja sairastamisena. (Tokikaan en ole edes käynyt lääkärissä hakemassa virallista diagnoosia.)
Ruotsiin muuton jälkeen halusin todella vahvasti keskittyä luomaan uraa ja työ oli minulle kokoajan tärkeimpiä asioita.
Työskentelin päivätyössäni neljä vuotta ja vasta viimeisinä kuukausina, kun olin jo päättänyt lähteä, olin ensimmäistä kertaa yhden päivän pois töistä sairaana.
Aiemmin olin sairastanut lomalla, tehnyt töitä sairaana kotoa (tai konttorilta) tai osa-aikaiseen viikkoon lisääntyneen oman yritystoiminnan myötä vaihdettuani vain aamulla kipeänä herätessäni ilmoittanut, että olenkin tänään vapaalla ja korvannut päivän tekemällä töitä toisena päivänä.
Minulle oli tärkeää olla se, joka ei koskaan ole sairauden takia pois töistä, sillä enhän minä sairasta. Olen vahva ja päättänyt olla sairastumatta.
Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.
***
Kirjasuositus: Jos ruotsi taipuu, suosittelen lukemaan (tai kuuntelemaan) Adam Svanellin kirjan Anonyma prestationister: en historia om stress.
Kirja kertoo paitsi kirjoittajan henkilökohtaisista kokemuksista, mutta myös uupumuksen historiasta ja siitä, kuinka siitä on Ruotsissa tullut sairaus.
Kirja löytyy ainakin Helmet-kirjastoista ja *Adlibriksen verkkokaupasta täältä.
Lisäksi kirjan voi lukea tai kuunnella BookBeatissa, jonne uudet käyttäjät voivat lunastaa *maksuttoman 30 päivän kokeilujakson täältä.
Lue myös: Kaksi loistavaa kirjaa uupuneille ja stressaantuneille
Onko teillä kokemuksia uupumuksesta?
Lue myös uudempi postaukseni 6 vinkkiä uupumuksen hoitoon ja ehkäisyyn.
Hei,
Olipa hyvin kirjoitettu uupumisesta ja siihen liittyvistä asioista!
Suomalaisen lääkärin pieni korjaus lääketieteelliseen osuuteen: se, että maksaako Kela joidenkin diagnoosikoodien mukaan tukia tai ei, ei kerro siitä miten asiaa käytännössä hoidetaan. Käytännössä vain sitten laitetaan se F-koodi sinne vaikka se ei välttämättä olisi täysin oikea. Aika harvoin lääketieteessä mikään on niin mustavalkoista muutenkaan. Diagnoosikoodin muuttuminen paperissa ei tietystikään muuta yhtään mitään.
Hoitopolku on Suomessa joka tapauksessa täysin samanlainen. Ensin sairaslomaa, ja sitten tarvittaessa kuntoutuksen kautta töihin. Kela tarjoaa runsaasti erilaisia kuntoutusmuotoja uupuneille. Näistä voit kysellä lisää työterveyden kautta. (Vaikka sinulla ei olisi vielä työterveyssopimusta, voit tietysti mennä työterveyslääkärin vastaanotolle ihan vaikka kertakäynnillekin keskustelemaan asiasta). Työterveyslääkäri erikoistuu vielä 6 vuotta lääkiksen päälle ihan oppiakseen että miten ihmiset pidetään työkuntoisina.
Hei! Kiitos paljon, että täydensit asiaa Suomen käytäntöjen osalta. <3
Erikoista mutta tuo ei todellakaan vastaa käsitystäni siitä miten Suomessa uupumusta hoidetaan, toki kokemukseni perustuu vain kaverien, tuttujen ja työkaverien kokemuksiin. Ensinnäkin sairaslomaa määrätään kitsaasti viikko pari kerrallaan, vaikka henkilö on työkyvytön. Masennuslääkkeitä tyrkytetään ja keskusteluapua ei saa vaatimallakaan. Kuntoutuksesta en ole kertaakaan kuullut kenenkään suomalaisen loppuunpalaneen kaverin kohdalla. Seurantaa ei ole. Potilas jää oman onnensa nojaan ja saa selvitä parhaansa mukaan omin neuvoin. sairaslomalta henkilön oletetaan palaavan 100% työhön heti saikun loputtua eikä mistään porrastuksesta ole kuultukaan.
En tiedä onko Suomessa ajateltu että loppuunpalaminen on työn ”syytä” eikä näin ollen kela-korvattava. Tuo on kyseenalainen logiikka koska ihminen on kokonaisuus eikä uupuminen johdu yhdestä asiasta. Se syyllistää potilasta ja sysää ongelman henkilön itsensä ratkaistavaksi. Käytännössä seuraus on se ettei työkyky palaudu kunnolla ja näin valtio kitsauttaan ja lyhytnäköisyyttään menettää verotuloja ja tuottavuus laskee. Onneksi Ruotsissa ei ole asiat näin.
Korjaisin tätä tietoa ihan käytännössä pitkän yksinäisen tien kulkeneena ja siitä oppineena.
Suomalainen terveydenhuolto, Kela tai lääkärit eivät tunnusta/tunnista uupumusta. Uupunut ihminen jonka kehomieli (kokonaisuus) menee täysin ”epätasapainoon”, ei saa vielä tarvitsemaansa hoitoa. Ainoa hoitotaho, joka mukaan lähtee on psykiatrian puoli, ja siellä oireet tulkitaan hyvin usein masennukseksi. Hoito ja lääkitys sen mukaisesti hyvinkin aktivoivaa, kun alkuun tulisi päinvastoin karsia kaikki epäoleellinen toiminta pois.
Kelalta karsiutuivat uupuneiden kuntoutuskurssit tuossa 5-7 vuotta sitten pois. Tänä keväänä on valikoimaan tullut uusi kurssi työssä uupuneille. Pohjoismaista Ruotsi ja Norja jo tuntevat sairauden, Suomi on vielä lapsenkengissä asian kanssa. Terveydenhoitoalan koulutusta ja hoitopolkujen kehittämistä , uutta lainsaadäntöä tarvittaisiin kipeästi asiaan liittyen.
Hienoa Virve, että olet julkisesti kirjoittanut uupumisesta ja mitä se on kohdallasi tarkoittanut. Rohkaisisin sinua ottamaan kotimaasi tarjoaman ammattiavun vastaan. Jospa sieltä tulisi kaikuja tänne Suomenkin puolelle ja tietoisuus asioista leviäisi sitä tarvitseville.
Kiitos, että jaoit kokemuksiasi ja näkemyksiäsi tästä aiheesta ja niiden kautta edistät tärkeää keskustelua, jota tosiaan ehdottomasti tarvitaan. <3
Kokemusta on. Hienoa, että kirjoitat uupumuksestasi, tätä blogia lukee niin moni!
Kiitos, kun kirjoitit tästä. Tuntuu liiankin tutulta – tämä oli kuin minusta kirjoitettu. 😀 Tuntuu hyvältä, että en ole tuntemusteni kanssa yksin. Olen ollut F-koodilla työkyvytön vuodesta 2017 alkaen, vaikka ongelmani on selvästi Z-koodillisen sairauden aiheuttama työkyvyttömyys, eli kyllä, Z todellakin on sairaus. Ja kiitos hyvistä kirjavinkeistä. Toivon, että vielä jonain päivänä toivun keskittymiskykyni osalta niin, että pystyisin lukemaan kirjoja, se oli minulle hyvin rakas harrastus. Siihen asti luen vain tätä blogia, koska olet nimittäin ihan älyttömän hyvä tiivistämään kirjojen tärkeimmät sisällöt! Virtuaalisia halauksia sinulle Virve! <3
Hei,
Hyvä kirjoitus ja kiitos että kirjoitit
vaikka ajattelet että tämä saattaa vaikuttaa työuraasi.
Kaikkea hyvää sinulle!
Aika paljon puhutaan työuupumuksesta (mitenkään sitä vähättelemättä), kun uupumusta voikin aiheuttaa muu elämä työn ulkopuolella. Itse olen toista vuotta hoitanut sairaan omaiseni asioita ja nyt uupumus alkaa olla sitä luokkaa, että työt eivät enää maistu. Tykkään työstäni ja tiettyyn pisteeseen asti, se auttoi jaksamaan kaiken muun keskellä. Eipä taida tällekään löytyä ICD-koodia? 😀
Hyvä kirjoitus, kiitos! Itselläni on kokemusta työuupumuksesta ja masennuksesta. Sairastuin vuosia sitten työssäni niihin ja jouduin pitkälle sairaslomalle. Töihin palattuani huomasin että työni ajaa minut takaisin ylikuormittuneeseen tilaan, irtisanouduin ja aloin yrittäjäksi. Luulin yrittäjänä olon ratkaisevan kaiken, sillä voisinhan säädellä itse työni (kuinka väärässä olinkaan). Kuormituin vain entistä pahemmin yrittäjänä. Reilu vuosi sitten huomasin uupumuksen ja masennuksen tulleen takaisin, sillä yrittäjyys ei todellakaan sopinut minulle ja lisäksi koronan tulo sai yrittäjät ahtaalle. En kuitenkaan ehtinyt keskittyä itseeni, sillä läheiseni sairastuminen ja menehtyminen saivat unohtamaan omat asiani, sillä piti vain jaksaa. Syksyllä ajattelin että nyt ehdin keskittyä itseeni, mutta toinenkin rakas läheiseni sairastui parantumattomasti ja siitä asti olen ollut omaishoitajana. Yrityksen pyörittämiseen minulla ei riitä enää yhtään voimavaroja, mutta pitäisi jaksaa sillä ei ole taloudellisesti varaa jäädä sairaslomalle. Olen uupunut, masentunut, omaishoitaja (tulevaisuudessa saattohoitaja) ja yrittäjä. Päivät keskityn huolehtimaan läheiseni tarpeista ja valmistaudun menettämään hänet, välillä yritän hoitaa yrittäjän valvollisuudet. Tiedän että tämän kaiken jälkeen olen todella rikki ja yritän vain jaksaa ajattelemalla, että joskus ehkä on se päivä kun ehdin hoitaa itseäni.
En väsyneenä jaksanut lukea ihan kaikkea, mutta kommentoin siihen, että on hieman hassua, että lähes kaikelle löytyy nykyisin oma koodi ja sitten ihmiset tulkitsevat itseään joka suhteessa noiden koodien kautta. ”Mä nyt olen tällainen, koska mulla on tämä ammattilaisen antama koodi, mustaa valkoisella”.
Sen sijaan, että ymmärrettäisiin pienet viiraukset osaksi elämää. Yhteiskunta on armoton koneisto, jossa terveyden mitta on työkyky.
Kiitos että tulit esiin tämän asian kanssa. Uskon että esiintulosi kääntyy positiiviseksi asiaksi.
Olen tavallasi yrittänyt hoitaa uupumistani itse vähentämällä töitä ja yrittämällä ymmärtää mikä mekanismi minussa aiheuttaa tämän tilanteen aina uudelleen. Niin kuin sinäkin, olen antanut kaikkeni sen eteen että olisin vahva töissä. Olen ollut suorittava kone. Nyt olen vuosia yrittänyt kouluttaa ajatusmaailmaani pois protestanttisesta työetiikasta. Olen niin arvokas että saan olla mitä haluan, enkä enää määrittele itseäni työn kautta. Teen töitä enää vain osa-aikaisesti, enkä usko että koskaan enää palaan takaisin täysipäiväisen työn vankilaan. Iso huoli oli alussa siitä mitä muut asiasta mahdollisesti ajattelevat. Olen päätynyt ratkaisuun että kerron kysyttäessä tekeväni töitä kotona. Mikä onkin totta, jätän vain kertomatta työtuntini. Tulevaisuudessa digitalisaatio vie suuren osan töistä, joten koko yhteiskunta joutuu miettimään nämä asiat ihan uuteen uskoon. Eli olemme edelläkävijöitä. Tein kymmenen vuotta kolmen ihmisen työt ja se päätyi siihen, että olin uupunut, masentunut ja itsetuhoinen. Kesti monta vuotta kivuta pois siitä toivottomuudesta. Kaikki oli ulkoisesti hyvin, mutta en halunnut enää elää. Nyt osaan nauttia taas elämästä ja ehdin kuunnella linnunlaulua ja pysähtyä hetkeen. Olla läsnä läheisteni kanssa. Uskon että minimalismiin pyrkiminen on saman asian yksi puoli. Halua poistaa kaikki turha, että voi keskittyä olennaiseen. Saa aikaa ja vapauden.
Voimia sinulle!
Kiitos Virve tästä kirjoituksesta <3 Ihan kuin omasta elämästäni. Uuvuin 2017, toivuin semi-ok kuntoon vuodessa, ja nyt kun olen taas työelämässä, tasapainoilen muutaman kuukauden välein uupumuksen ja hyvinvoinnin välillä, vaikka olen jo puoli vuotta tehnyt 80% työaikaa. Työni on mielenkiintoista ja inspiroivaa, joten oireet johtuvat sisäisistä jutuista, jotka johtavat kiireen tunteeseen, suorittamiseen ja epäonnistumisen pelkoon. Sitten teen liikaa ja stressitasot nousevat, oireet lamauttavat. Käytän paljon erilaisia stressinhallintamenetelmiä viikoittain, jopa päivittäin (jooga, pötköttely ja äänikirjat, rauhalliset kävelyt, meditaatio, rentoutusharjoitukset..) mutta se ei ole toistaiseksi auttanut kokonaisuuteen. Onneksi sain työterveydestä lähetteen kelan tukemaan terapiaan, jossa asiaa kaivellaan syvemmältä. Siksi se terapia voisi sinullekin olla hyödyllistä, jotta ei aina ajaisi itseään samaan tilanteeseen. Tosin itseopiskelullakin pääsee pitkälle, kunhan ei suorita sitä. Voimia ja tsemppiä toipumiseen sinulle ja muille tähän kommentoineille, samassa veneessä ollaan.
Mä olen käynyt myös läpi sen kun kroppa vaan sanoo itsensä irti ja on jatkuvasti ylivirittynyt ja herkkä reagoimaan. Paljon joutuu edelleen kuuntelemaan sitä mikä on liikaa ja minkä verran se kestää. Suurena apuna mulle on ollut oma Neurosonicin patja, suosittelen tutustumaan, miten tärinän avulla saa kropan rentoutumaan ja meditatiiviseen tilaan.
Kyllä, neurosonic on kyllä hyvä. En oo raaskinut ostaa omaa kylläkään, vaikka ois varmasti ollut hyötyä. 2 viikon vuokrajakso oli tosi hyödyllinen.
Kiitos rohkeudesta kirjoittaa tästä aiheesta! Itse tajusin n. vuosi sitten olevani uupunut. Kuormittava työ jota tein vuosia täydellä palolla melkeinpä kellon ympäri ja siihen yhdistettynä amk opinnot, kävivät liian raskaiksi. Tajusin oman tilani täysin vasta, kun korona iski ja oli pakko pysähtyä, huh kuinka väsynyt olin.
Kävin terapiassa kevään ja lopetin sen kuin seinään, koska koin olevani kunnossa. Aloitin uuden työn ja olin täynnä tarmoa. Kunnes tajusin syksyllä ettei virta riitä opintoihin ja kaikki menot kävivät vain stressaaviksi. Saatoin herätä keskellä yötä kamalaan ahdistukseen ja vatsakipuun.
Nyt olenki ymmärtänyt saman kuin sinä, ei uupumus noin vain katoa. Se ei ole tila joka mystisesti katoaa kun lepää muutaman viikon. Olen edelleen uupunut vaikka nautin vähemmän kuluttavasta työstäni ja olen toiminta kykyinen.
Käynkin lujaa sisäistä kamppailua kouluni kanssa, joka hyvin loppu suoralla ja vuoden yliajalla. Lopetanko kesken ja palaan asiaan mahdollisesti myöhemmin mikä olisi henkisesti ja mielen kannalta parempi vai suoritanko väkisin opinnot loppuun koska niin kuuluu tehdä enkä koe itseäni epäonnistuneeksi.
Anteeksi avautuminen, oli nyt vain niin osuva ja puhutteleva aihe, jonka parissa on tullut vietettyä aikaa.
Samassa tilanteessa täällä, samat oireet, samat muuttuvat fiilikset ym… Tuntuu että aivot ei toimi ja järkevien lauseiden muodostaminen on hankalaa, joten sanon vaan, että kiitos kun kirjoitat aiheesta.
Kiitos kirjavinkeistä! Ja kuulostaa niin tutulta tuo, että jopa pitkiä aikoja uupumuksen aiheuttajan eliminoimisen jälkeen kroppa reagoi uskomattoman vahvasti pieneenkin stressitilanteeseen. Kirjoitin omassa blogissani hiukan sarkastiseen sävyyn hullutteluistani uupumuksen jälkeen. Melko samanlaisia tuntemuksia! Kiitos myös että uskallat melskata näistä aiheista avoimesti. Emme ole yksin väsymystemme kanssa.
https://primeradama.fi/elamaa-uupumuksen-jalkeen-lieveilmioita/
Mukavaa alkavaa kevättä, Virve!
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Tunnistin paljon samoja tuntemuksia ja kokemuksia, joita sinullakin on (esim. aivojen toiminnan kohdalla + stressireaktiot). Omat havainnot keskittymiskyvyn katoamisesta ja muistiongelmista toimivatkin nykyään itselleni hälytysmerkkinä siitä, että painaa hommia tai puuhastelee muita asioita yli omien rajojensa.
Olen itse miettinyt mahtaisiko viime kädessä kyse olla olosuhteiden ja omien ominaisuuksien/persoonan yhdistelmästä, joka alkaa kääntyä haitalliseksi ja vähitellen kaataa lopulta koko korttitalon. Useimmiten uupuneet taitavat olla ahkeria, huolellisia, tunnollisia, täydellisyyden tavoittelijoita, korkeiden standardien mukaan toimivia tai vain asioiden valmiiksi saattajia, jotka haluavat saada tulosta aikaan. Tällaisen persoonan kun yhdistää olosuhteisiin, joissa työtä on joko määrältään tai laadultaan loputtomasti tai asiat ovat muuten vaan sotkussa, riski uupumiseen on suuri. Lisäksi jos on introvertti tai hermosto on herkkä kiihtymään se vaan lisää riskiä, koska palautumiseen tarvitsee normaalistikin enemmän aikaa ja tilaa. Ja siinä vasta oli työelämän osuus. Moni töiden ohella haluaa oppia ja opiskella uutta ja on paljon kaikenlaisia harrastuksia, jotka nekin saattaa verottaa sen lisäksi, että antavat takaisin myös paljon. Tämän päälle vielä perhe-elämä ja muut velvoitteet… Alkaa väsyttämään pelkkä ajatuskin.
Olen itse tiedostanut palautumisen merkityksen ja sen, ettei samanaikaisesti vaadi itseltään liikaa, jos esim. töissä on kuormitusta aiheuttava vaihe meneillään. Seuraan omaa palautumistani nykyään Oura -sormuksen avulla (yön aikainen leposyke ja HRV) ja vältän mm. vapaa-ajalla opiskelua, jos työ vaatii sillä hetkellä liikaa ja teen aivoja nollaavia asioita (kuten helppoja käsitöitä fiktiivisiä äänikirjoja kuunnellen). Toisinaan sitä vain on eikä tee mitään (esim. makoilee sohvalla/sängyllä ja antaa ajatuksen lentää tai olla lentämättä) tai käy luonnossa kävelemässä. Olennaista itselleni on ymmärtää ja tiedostaa, ettei elämää suoriteta vaan sitä on elettävä ja koettava (mielenrauhan ja tasapainon kautta). Oman ajatusmaailman tuunaaminen on mielestäni jopa tärkeämpää kuin ulkoisten olosuhteiden muuttaminen, vaikkakin jälkimmäistenkin soisi pysyvän inhimillisyyden rajoissa. Välillä en oikein ymmärrä, mihin ihmiskunnalla on niin kova kiire, ettei ehdi edes elää.
Aiheita, joista lukeminen voi tuoda lisää valaistusta tuon uupumus-aiheen lisäksi:
– paniikkihäiriö
– bipolaarinen mielialahäiriö
Lääkitys ja hoito löytyy molempiin.
Kiitos. ❤️ Olen joskus lukenut noista, mutta eivät ole tuntuneet itseäni koskettavilta. Kiitos kuitenkin, että vinkkasit, jos on apua jollekin muulle! 🙂
Trendi on valitettavasti menossa huonompaan suuntaan, kun työpaikoilla korostetaan oman hyvinvoinnin johtamista. Näen sen hälyttävänä kehityksenä, koska johto pystyy näin hyväksikäyttämään tilannetta ja siirtämään vastuun kokonaan yksilölle sen sijaan, että korjaisi työn liiallista kuormittavuutta aiheuttavat epäkohdat.
Jos et meidän työpaikalla jää jatkuvasti ylitöihin viimeistelemään projekteja keskellä yötä, et ole tiimipelaaja. Jos taas jatkuvasti joustat yli oman kantokyvyn ja uuvut, se tarkoittaa meillä, ettet ole ottanut vastuuta palautumisestasi eli on ”oma” virhe. Teet niin tai näin, toimit väärin, jos et pysty tuottamaan yritykselle maksimaalista voittoa. Missä menee inhimmillisyyden raja?