Tänään haluaisin postata teille siitä, miltä englanniksi opiskelu on tuntunut.
Faktahan on, että siitä ei saisi tehdä Suomessa numeroa, sillä se ei voi olla kellekään iso asia. Me suomalaisethan puhumme englantia hyvin ja moni opiskelee Suomenkin yliopistoissa ja korkeakouluissakin kursseja englanniksi. Eli tottakai jokainen selviää siitä.
Vaan kyllä se minulle oli iso asia. Minä jännitin sitä ihan hirveästi. Mitäs jos en pysyisi luennoilla perässä? Mitä jos en ymmärtäisi termejä ja minulla menisi kurssimateriaalien sanastojen läpikäyntiin enemmän aikaa kuin asiasisältöjen ymmärtämiseen? Mitäs jos en vaan oppisi muistamaan niitä kaikkia termejä enkä sitten vain kykenisi antamaan itsestäni ulos tarpeeksi tuntitilanteessa tai kokeessa? Mitäs, entäpä, ehkäpä?
Pelkoni ei ollut tuulesta temmattu, sillä olin kokeillut aikoinaan opiskella englanniksi. Sain yläasteella loistavan päähäpiston tehdä jotain erilaista kun suoraan amikseen meno ei vanhempieni mielestä (luojan kiitos näin jälkikäteen) ollut hyvä ajatus ja lukio kannatti suorittaa. Hain englanninkieliselle IB-luokalle ja pääsin sinne, vaikka olin vain keskiverto menestyksellä peruskoulun englannin suorittanut pieni kapinallinen. Puolen vuoden kuluttua jouduin luovuttamaan ja siirtymään tavalliselle lukiolinjalle ihan vaan siksi, ettei minulla tuossa iässä vielä ollut tarpeeksi sisua ja mielenkiintoisten kurssien kanssa kävi juurikin niin, etten sanastovaikeuksien takia voinut keskittyä suurempiin asiakokonaisuuksiin ja niiden ymmärtämiseen lähes kaikkien muiden luokkakavereideni opiskelleen suurimman osan elämästään englanniksi tai ainakin omaten huomattavasti paremmat rahkeet siihen. Lopulta tulin täysin murtuneena erään koulupäivän jälkeen itkien kotiin ja pillitin äidilleni, etten enää voi mennä kouluun. Sen jälkeen vaihdoin tavalliselle puolelle.
Pelkäsin siis suunnattomasti, että tuo sama ilmiö toistuisi. Tiedostin, että olin nyt yli kymmenen vuotta vanhempi, monia vahvuutta antavia elämänkokemuksia rikkaampi ja kielitaitoni oli huomattavasti parempi, mutta minua jännitti silti.
”No mutta sähän oot asunutkin Englannissa, mitä sä huolit!” todettiin minulle, kun ilmaisin jännitykseni. Totta, mutta asuin siellä silloisen suomalaisen poikaystäväni kanssa enkä käynyt maassa töissä. Lähes kaikki englanninkieliset kontaktini tapahtuivat vain palvelutilanteissa ollessani asiakkaana ja jännitin niitä usein melkoisesti. Muistan kerran mennessäni tekemään tuotepalautusta, että mietin asian mielessäni vaikka kuinka moneen kertaan läpi ja hermoilin silti! Ravintoloissa tilatessakin jännitin.
Toki entisellä poikaystävälläni oli täällä läheisiä, joiden kanssa vietimme joskus aikaa ja käytimme tuolloin englantia. Ongelmana oli vaan se, että heistä moni oli kotoisin jostain muualta eikä englanti ollut heidänkään äidinkielensä, mutta he puhuivat sitä mielestäni täydellisesti. Minä en ollut koskaan käyttänyt kieltä opiskellessa (sitä lukion kauhujaksoa lukuunottamatta) enkä työelämässä (satunnaista asiakaspalvelua lukuunottamatta) joten ajattelin, että noille muille on itsestään selvää, että vieraan kielen on voinut oppia hyväksi ja että olisin tyhmä luuseri, jos en olisi kyennyt siihen kun kerran kaikki muutkin ovat siihen kyenneet. Pysyin siis suurimman osan ajasta hiljaa enkä osallistunut keskusteluihin aktiivisesti sillä pelkäsin, että sekoaisin sanoissani enkä kesken jutun osaisikaan enää kertoa sitä loppuun haluamallani tavalla. Olin varmasti ihan hemmetin huonoa seuraa, kun asiaa näin jälkikäteen miettii…
On siis ymmärrettävää, että minua jännitti Lontooseen opiskelemaan tulo. Sain viime vuonna kouluni englanninkurssilta parhaan mahdollisen arvosanan ja hoidin kurssityönä olleen suullisen presentaation hyvin. Ainoa ongelmani oli, että puhuin aivan liian nopeasti ja moni koki, ettei ehdi seurata perässä. Tästä oli jotenkin tullut tapa, sillä ajattelin aina alitajuisesti, että se, että kykenen puhumaan kieltä nopeasti kertoo siitä, että osaan sen enkä joudu kokoajan miettimään vaikuttaen hidasälyiseltä. Aika hassu ajatus, mutta noin minä sitä mietin sillä lopputuloksella, että minusta saattoi olla jopa vaikeaa saada selvää moottoriturpani vuoksi.
Minussa on kuitenkin tapahtunut suuri muutos sen jälkeen, kun muutin ensimmäisen kerran pois Lontoosta. Yhtäkkiä minun ei tarvinnutkaan kokoajan todistella mielessäni muille, että puhun englantia hyvin ja puhuminen muuttui helpommaksi. Pikkuhiljaa löysin sitä varmuutta puhumiseen ja käytin kieltä aina veljeni vaimon kanssa, jonka äidinkieli ei ole suomi. Hän puhuu hyvää suomea, mutta ihan rehellisesti sanottuna hän on ollut minulle loistava tekosyy ylläpitää ja kehittää kielitaitoa.
Kaikki huipentui kuitenkin viime kesään, kun tapasin erään aivan ihanan ihmisen ja rakastuin. En yleensä puhu blogissani näistä kuvioista liiemmin, mutta koska tiedän, että tämä ihminen on elämässäni varmasti pysyvästi, tulen puhumaan tästäkin kuviosta teille hieman nyt ja tulevaisuudessakin.
Yhtäkkiä siis tapasin maailman täydellisimmän ihmisen, jonka kanssa kaikki palapelin palaset osuivat kohdilleen. Englanti ei ollut meidän kummankaan äidinkieli, mutta käytimme sitä kommunikointiin sen sujuessa minulta yllätyksekseni varsin hyvin ja hänen puhuen sitä lähes kuin äidinkielenään.
Aluksi minulle oli iso juttu pohtia läpi, voisinko lähteä suhteeseen, joka ei ollutkaan omalla äidinkielelläni. Olen aina sanonut, että en ikinä voisi, sillä kuten lukijani varmasti ymmärtävät, on suomen kieli ja sanoilla leikkiminen suuri osa identiteettiäni ja rehellisesti sanottuna minun seurani hauskuus perustuu hyvin pitkälti siihen. Osaisinko minä olla sama hassutteleva, sanoihin tarttuva ja niillä leikittelevä tyyppi myös englanniksi? Tätä oli hyvin tärkeä miettiä läpi, sillä kun ikämittari alkaa näyttää kohta kolmeakymmentä tuntuu ihan turhalta enää haaskata aikaa parisuhteisiin, joiden voi jo etukäteen uskoa kaatuvan tiettyihin tekijöihin.
Yllätyksekseni osasin käyttää englantia tavalla, johon en olisi uskonut kykeneväni. Huumorintajumme meni täysin yksiin ja huomasimme molemmat iloksemme, että osaamme leikitellä sanoilla myös kielellä, joka ei ollut meidän kummankaan äidinkielemme. Minulla ei ole koskaan ollut noin hauskaa kenenkään kanssa! Mietin myös aluksi, osaisinko ilmaista kaikkia tunteitani tarpeeksi englanniksi, sillä se olisi parisuhteessa hyvin tärkeää, mutta löysin juron suomalaisen kuoreni alta aivan uuden siirappisen minäni, jolta homma sujui englanniksi paljon suomea paremmin. Olisi outoa hokea toiselle päivästä toiseen, kuinka fantastinen tai upea toinen on, sillä monien tuollaisten ilmaisujen sanat eivät vaan istu suomalaiseen suuhun ääneensanottaessa, mutta englanniksi se tuntuu hyvin luontevalta. You are truly amazing on hyvin luonteva lausahdus ja sellaisten rehellinen kylväminen ja vastaanottaminen todellakin tekevät parisuhteelle pelkkää hyvää.
Annoin uudelle seurustelukumppanilleni myös luvan korjata kieltäni, sillä hänen kieliopillinen ja ääntämyksellinen taitonsa olivat omiani huomattavasti parempia. Enhän minä oppisi muuten, ellei hän aina välillä korjaisi, millä tavulla jonkun sanan painon tulisi olla tai että joku kirjain pitäisi jättää ääntämättä.
Olin tänä syksynä Lontoossa toista päivää, kun tapasin erään paikallisen ystäväni, jota en ollut tavannut vuoteen. ”Wow, sun kielitaitosi on parantunut todella paljon!” hän huudahti.
Kun menin kouluun, huomasin yllätyksekseni ymmärtäväni luennoilla oikeastaan kaiken. Ja jos en ymmärtänyt jotain konseptia, en arastellut yhtään kysyä opettajalta siitä. Se vanha ujo minäni oli täysin poissa ja tilalla oli uusi kielellisesti itsevarma mimmi. En minä puhu täydellistä englantia todellakaan, mutta enää en pelännyt sen käyttämistä. Meillä Suomessa painotetaan englantia opiskellessa niin paljon kieliopin osaamista, että pelko kielen virheellisestä käyttämisestä saa meidät mielummin hiljenemään. Eteläeurooppalaiset puolestaan puhua pälpättävät kieliopillisesti täyttä puppua olevaa englantiaan täyttä häkää mielettömällä itsevarmuudella välittämättä yhtään, sanovatko he jotain väärin. Nyt olin oppinut, ettei sillä ollut hemmetin vertaa väliä, vaikka sekoaisin sanoissani.
Tällä hetkellä olen lontoolaisen luokkani aktiivisimpia kyselijöitä tarkoittamatta sillä sitä, että joutuisin kokoajan kysymään, mitä joku sana tai konsepti tarkoittaa. Tarkoitan tällä sitä, että ymmärrän tunneilla käsiteltävät asiat ja osaan esittää jatkokysymyksiä, joihin opettajatkin vastailevat mielellään ja jotka saavat muissakin aikaan keskustelua.
Entäs ne kirjalliset materiaalit? Tottakai sain aluksi tehdä hieman töitä, että sain homman pyörimään mielessäni englanniksi, mutta aktiivisen sanakirjan käytön jälkeen olen huomannut samojen termien toistuvan paljon ja opin joka päivä uusia sanoja.
Tuli ihan mieletön fiilis tajuta, että voin ihan helposti opiskella kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Poikaystäväni on myös huomannut kielessäni tapahtuneen muutoksen ja nykyään minäkin saan edes joskus tilaisuuden korjata hänen lähes täydellistä kielioppiaan tai ääntämistään. Kuten sanoin, ei homman pointtina ole ollut se, että voisin sanoa kieleni olevan täydellistä, sillä siitä se on kaukana, mutta olen saanut kaikkien näiden tekijöiden myötä ihan uuden itsevarmuuden sen käyttöön. Vuosi sitten olisin pelännyt kuollakseni juotuessani yllättäen antamaan ryhmässäkin presentaation englanninkielisen luokkani edessä, mutta täällä koin itseni rennoksi ja itsevarmaksi, vaikka ymmärsin kesken esityksen meiltä puuttuvan parin oleellisen osan. Paikalliset luokkakaverini olivat epävarmoina hiljaa vierelläni ja minä puhuin niin, että opettaja pyysi lopulta, että uskaltaisiko joku muukin sanoa jotain. Hymyilytti vähän.
Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella hehkuttaa, että hei, minusta tuntuu, että minusta on tullut superihminen kieleni kanssa vaan muistuttaa, että kaikki ovat joskus epävarmoja itsestään jossakin asiassa, mutta pienet tekijät voivat lisätä itsevarmuutta ja auttaa tajuamaan asioita, joita ei ole aiemmin ajatellut. Usein nimittäin ainoa ihminen, joka on oman menestyksen tiellä olet sinä itse ja luottamattomuus (tai sen puute) omiin kykyihinsä.
Onnellinen lontoolainen kuittaa.
Jos kieli sujuu noin hyvin, niin kannattaa jotakin kautta suorittaa vastaava Cambridgen y-opiston tutkinto. Level 9 on sitten tähtäin 🙂
Kiitos vinkistä. 🙂 Taidan tällä hetkellä kuitenkin tyytyä keskittymään suorittamaan tätä omaa tutkintoani ja lähteä sitten kieleni kanssa hieman uusille vesille… kerron niistä sitten myöhemmin! 😉
On ollut hienoa seurata opiskeluintoasi 🙂 Olen sinua parikymmentä vuotta vanhempi ja surukseni sain huomata, että vielä sinunkin sukupolvellasi englannin kielioppiopetus on ollut niin tärkeätä, koska se, jos mikä sulki suut todella hyvin, kokemusta on. Sinun kannattaa tulevaisuudessa suorittaa kaikkia mahdollisia englannin kielitutkintoja, niitä työnantajat arvostavat. Rakkaus on ihanaa ja on todella totta, että englannin kielestä löytyy paljon luontevampia tapoja sanoa kauniita asioita kuin suomesta, nauti elämästäsi 😉
Kiitos ihanasta kommentista. 🙂 Tuo on kyllä niin ikävän totta, ettei koulussa todellakaan anneta tarpeeksi painoa sille suulliselle ilmaisulle, sillä se on kuitenkin se, joka loppupeleissä ratkaisee aina. Ja rakkaus auttaa ehdottomasti rohkaisemaan suunsa avaamisessa… 😉
Tämä postaus osui ja upposi! Itse tykkään englannin kielestä ihan hirmuisesti ja olen siinä hyvä – kirjallisesti. Keskustelemisessa olen aika toivoton. Olenkin miettinyt Suomen englanninopetuksen puutteellisuutta, koko kieli opetellaan lukemalla ja kirjoittamalla! Kielitaito myös testataan pelkästään kirjallisesti. Yksi lukion puhekurssi ei myöskään paljoa opeta, kun käy läpi parin kanssa sturkturoituja harjoituksia. Huomaan myös itsessäni ajatusmallin, että jos en osaa sanoa jotain täydellisesti, en sano sitä ollenkaan. Olen nyt yrittänyt kovasti puhella itsekseni englantia ja toivoisin, että saisin jonkun ulkomaalaisen tuttavan, jolle pälpätellä huolehtimatta kielioppivirheistä 🙂
Haluatko kuulla salaisuuden? Minä puhuin ja puhun vieläkin hirveästi englantia yksikseni! Kun olen kotona, pälpätän monet asiat ääneen englanniksi ihan vaan, jotta saan puhuttua sitä. Kun taas puolestani opiskelen, luen kotona englanninkielisiä materiaaleja ääneen ihan vaan, jotta opin ääntämistä ja voin pysähtyö jokaisen sanan kohdalla, jonka ääntämisestä olen epävarma ja treenata sen ääneen muutaman kerran -joskus jopa tarkistan netistä, kuinka sana äännetään. Koska puhun kotona ääneen niin paljon yksin nykyään mietin aina välillä jopa kadulla kulkiessani, että toivottavasti en nyt ole miettinyt asioita ääneen kun olen siihen niin tottunut jo kotona! 😀
Eli pölpötä vaikka kotona ja anna mennä vaan, sillä se pienikin varmuus jo lähtee kehittymään! 🙂
Itse olen opetellut kolme kieltä juuri noin, netin kautta eri kielisiä telkkariohjelmia ja radiokanavia kuunnellen ja mukana pälpättäen yksin. 😀 Ihan pienestä asti olen tuota tehnyt. Suomalainen opetuksen fiksaatio kielioppiin ja kirjoittamiseen on todella hyödytön! Kielen oppii vaan sitä käyttämällä.
Ei kieltä opi kirjaa lukemalla, vaan ottamalla sen käytännön osaksi elämää. Ei musiikkiakaan opi nuotteja hiljaa tuijottamalla! 😀
Aivan loistava tuo vertauksesi musiikin oppimiseen! 🙂
olen käyttänyt aikaa blogisi lukemiseen varmaan noin pariviikkoa, huh ihanan paljon kaikkea kivaa tietoa kivoja kuvia. Jään jännityksellä odottamaan mitä on tulossa..
Tulossa on ihan mielettömästi kaikkea uskomattoman mahtavaa ja kiinnostavaa! 🙂
Luinkin täältä joskus aikoja sitten rivien välistä, että olisit käynyt IB:tä jonkin verran ainakin. Kiva että kirjoitit tästä aiheesta, tosi mielenkiintoista! Itsellä vähän erilainen ongelma, pitäisi saada se IB:llä saavutettu kielitaito meinaan pysymään nyt kun joka päivä ei enkkua enää käytäkkään.
Yritä ehdottomasti pitää sitä yllä, sillä se on mieletön etu työelämässä ja avaa niin monia mahdollisuuksia niin Suomen rajojen sisäpuolella kuin ulkopuolellakin! 🙂
Koulussa sitä vielä oli tyytyväinen ettei tarvinnut puhua ja esitelmöidä paljoa, mutta tottahan se on että se suun avaaminen myöhemmin on paljon hankalampaa. Olen töissä globaalissa firmassa ja tuttujen knssa tulee kyllä puhuttua, onpa mulla ollut vuoden verran harjoittelijakin jonka kanssa työskentelin lähes päivittäin. Mutta ne puhelinpalaverit, aijai. Ne on pahimpia, kun pitäisi saada äänensä kuuluville ja asiat sanottua uskottavasti.. Noloa myöntää että kolmekymppisenä sitä yhä jättää suunsa kiinni monesti…
Puhelimessa asiointi on kyllä kamalaa välillä, kun kaikki tosiaankin on sen puheen varassa eikä edes näe toista osapuolta. Ehkä nykyaikaiseen opetussuunnitelmaan pitäisi kouluissa nimenomaan tuoda noita puhelindialogeja enemmän. 😉
Siis kiinalainen harjoittelija. Äh, tätä blogipohjaa kun se ei anna ios:llä korjata virheitä.
Täytyy vielä sanoa että sun blogi on mennyt hyvään suuntaan. Oli vuosia välissä kun en monestikaan klikkaillut tekstejä auki, mutta nyt olen tyytyväinen etten poistanut lukulistalta 🙂 Mutta kuule, eikös sulla aiemminkin ole ollut ulkomaalainen poikaystävä? Ihan muistelin että olisit hänen kanssaan ollut viime Lontoon reissulla. …Brasiliasta? Se johon tutustuit laivalla? Mä vissiin olen käsittänyt jotain väärin.
Ehkä joku väärinkösitys nyt…? Exäni Lontoossa oli kyllä ihan täysin Suomalainen ja tunsimme toisemme jo lukioikäisistä. 🙂
En oikeastaan koskaan kommentoi, mutta nyt on pakko: suuret onnittelut toisen palasen löytymisestä! Ymmärrän suhteen alun mietteesi hyvin, sillä oma mieheni on saksalainen ja puhumme keskenämme saksaa. Aluksi en todellakaan ollut se sama tyyppi kuin suomeksi, kun puhuminen ei ollut vielä kovinkaan luontevaa. Olin kyllä lukenut pitkän saksan menestyksekkäästi ja ollutkin täällä jo aiemmin vaihdossa, joten osasin kyllä periaatteessa kieltä, mutta ei se nyt silti ollut samalla tasolla kuin natiivin puhe. Yllätyksekseni tämä ei haitannut yhtään, kun se oikea sattui kohdalle 🙂 Me sovimme myöskin, että mies korjaa tekemiäni virheitä, mikä on toiminut tosi hyvin. Eihän niistä voi päästä eroon, jos ei tiedä että ne ovat väärin! Nyt muutaman vuoden jälkeen puhun jo todella hyvää saksaa ja tuntuu jo tosi kaukaiselta, että kieli olisi joskus ollut päässäni jonkinlainen ongelma. Voisin kuvitella, että siellä kävisi pian samoin 🙂 Ihanaa että olet löytänyt itsevarmuutesi englannin suhteen! Loppuun vielä oma kikkani ääntämisen oppimiseen: oon aina lauleskellut itsekseni paljon kuuntelemieni kappaleiden mukana, kielestä riippumatta, ja olen huomannut että ääntäminen paranee ihan huomaamatta, kun apinoi laulajaa 🙂
Ihana kuulla muidenkin tarinoita! Ja kiitos vinkistä, tuota on tosiaan tullut itsekin toteutettua. 🙂
Taas kerran, ei edes tunneta mutta olen melkein ylpeä susta! Olen itse päätynyt Erasmusvaihdon seurauksena pysyvästi Ranskaan, ja nyt kun kaksikielistä ja -kulttuurista suhdetta on takana 12 vuotta (olemme naimisissa ja meillä on kaksi lasta), sanoisin että kaksikielisyys on ehdottomasti ollut suhteessamme hyvä asia, ei vaikeus. nyt tietysti kielitaitoni on ihan eri tasolla kuin alussa, mutta varsinkin ensi vuosina kiinnitimme molemmat paljon huomiota siihen, että ymmärsinkö nyt varmasti hyvin miltä toisesta tuntuu, ja käsittäkö hän nyt minua varmasti. Näinhän kaikissa suhteissa kannattaisi, mutta kun puhutaan samaa kieltä pidetään liian itsestään selvänä sitä että toinen kyllä ymmärtää, vaikka en edes selitä hänelle.
Monimutkainen selostus, mutta viesti on että monikulttuurinen suhde on rikkaus, kun monikielisyyden kääntää vahvuudeksi. Onnea valitsemallesi tielle!
Kiitos, ihana kommentti! Mahtava kuulla teidän muidenkin vastaavia kokemuksianne. Tuo on kyllä aivan totta, monikulttuurinen suhde on nimenomaan rikkaus. Kuten tosiaan tekstissä totesin, on veljeni ollut vastaavanlaisessa tilanteessa jo vuosia ja kyselin häneltä aluksi paljon, että onko häntä haitannut, ettei esimerkiksi Pelle Hermannin konsepti ole molemmille tuttu lapsuudesta ja Tohtori Sykerö saattaa jättää naurattamatta, eli että menettääkö siinä jotain, mutta hän osasi nimenomaan sanoa, mitä kaikkea se itseasiassa suhteelle tuokaan. 🙂
Itse olen aina rakastanut englannin kieltä ja sen opiskelua, ja kiljuinkin riemusta kun lukiossamme annettiin mahdollisuus opiskella englannin kursseja englanniksi. Kuulostaa hassulta näin sanottuna, mutta pointti on se, että emme puhu lähes yhtään suomea tunneilla näillä kursseilla (ja totta kai tarjotaan myös niitä englannin kursseja, joissa asiat käydään läpi suomeksi). Varsinkin ylä-asteella tuntui, että kielen opiskelussa keskityttiin vain siihen kirjan ja kieliopin läpikäymiseen ja kielen puhuminen jäi, vaikka sitä kuuli ja luki kuitenkin jatkuvasti. Siitä johtuen jännittikin ajatus puhua oppitunnilla muiden kuullen englantia. Ja voi että, vaikka aluksi jännittikin tunteja, olen rakastunut englannin opiskeluun vielä enemmän! 🙂 Sinun sanasi ovat aivan totta, rohkeus puhua kieltä kasvaa vain puhuessa ja siihen pitäisi rohkaista paljon enemmän kaikkien kielten opiskelussa.
Ihanaa, että tuolla tavalla toteutettuja englannin kursseja on järjestetty, sillä se puhuminen on nimenomaan se, mitä tarvitaan! 🙂
Hear, hear. Kuulostaa aika tutulta. Suomalaisessa vieraiden kielten opetuksessa on mätää ja paljon, eihän koulussa juuri puhuttu sitä kieltä… Itselläni oli samantyyppisiä ongelmia englannin kanssa kun muutin Berliiniin 9 vuotta sitten, mutta jotenkin se lähti suttaantumaan! Sen lisäksi, että otin siellä haltuun saksan, sain todella paljon varmuutta englannin ja lausumiseen, vaikka sanavarastoni on edelleen rajallinen.
Mitä vieraan kieleen opetukseen/ opiskeluun tulee, mun paikallinen saksanmaikkani käski meidän polttaa kaikki kaksikieliset sanakirjat – koska meistä ei ollut tulossa kääntäjiä vaan oltiin maahanmuuttajia, niin tarkoitusenmukaisempaa on oppia ajattelemaan vieraalla kielellä, ei kääntämäään sitä omallemme. Opin siis saksan puhumalla, ja on paljon sanoja, joita käytin, tietämättä niiden tarkkaa suomennosta. Pääasia että tiesin mitä se tarkoittaa saksaksi. Sillekin varmaan käy opiskellesa noin, että ajattelet asiat englanniksi ja murehdit suomenkielisiä termejä sitten aikanaan täällä Suomessa samaa asiaa käsitellessä. 🙂
Tsemppiä sinne, onnea uuteen parisuhteeseen (?), ja kiitos blogin uudesta linjasta. Tää on käynyt kiinnostavammaksi!
Tuo oli kyllä ihan mahtava juttu, mitä kerroit saksanmaikkasi sanoneen. Juuri tuota olen täällä usein kirjojeni kanssa miettinyt ja varsinkin tunneilla luentomuistiinpanojen kanssa usein tuskaillut, eli että opin uuden sanan ja tiedän, mitä se merkitsee englanniksi, mutta en tiedä sille suomeksi käännöstä.
Kiitos ihanasta kommentista! 🙂
On muuten täysin totta, että kun asuu pitkään jossain maassa, niin kaikkea sen maan kielen sanoja ei sitten osaa kääntää suomeksi. Ja toisaalta Suomessa aletaan käyttää sanontoja, joista itsellä ei ole mitään käsitystä. Olen monesti ihmetellyt kaverien facebook-päivityksiä kun en oikein tahdo ymmärtää, mitä he tarkoittavat.
Juurikin näin! 🙂
Pakko kommentoida englannin opettajana, että olisi ihanaa teettää paljon suullista harjoitusta. Mutta ongelma on siinä, että 25 oppilaan luokassa on ehkä puolet motivoituneita. Kun 25 teiniä puhuu yhtäaikaa, on lähes mahdotonta kontrolloida, kuka puhuu asiaa ja kuka ei. Toisaalta, jos puhuminen tapahtuu vuorotellen, kukin ehtii oppitunnissa sanoa muutaman lauseen.
Itse suullistan opiskelua tunneilla parhaani mukaan, mutta se on opettajanäkökulmasta todella haastavaa. Samoin suullisten kokeiden pitäminen on valtavan aikaavielää ja hankalaa järjestää. ja arvostelu kovin subjektiivista. Myös ujot oppilaat kärsivät suullisesta arvioinnista ja alisuoriutuvat. Ja kyllä se kielioppikin on syytä ottaa haltuun jos vaikka päätyy työkseen kirjoittamaan englanniksi. Peruskoulun pitää palvella kaikkia tarpeita ja samalla kun kumartaa yhteen suuntaa, pyllistää toiseen…
Kiitos kommentistasi! Todella mukavaa saada tähän myös opettajan näkökanta, sillä sinulla on heti heittää kehiin pointteja, joita ulkopuolinen ei tule samalla lailla tajunneeksi. Kiitos siis, että toit nuokin kannat esiin, ovat erittäin hyviä pointteja! 🙂
ohi aiheen menee niin että viuhahtaa, mutta ilahduin niin paljon, kun joku muukin on kokenut ns. "sweet talk"in helpommaksi engalnninkielellä kuin suomen 😀 itse olin suhteessa ihan suomalaisen miehen kanssa (ja itsekin siis ihan suomalainen), mutta molemmat käytettiin englantia sujuvasti keskusteluissa välillä, kun ei tullut suomenkielistä vastinetta mieleen, ja myös tämmöiset hellittelyt tuli pelkästään englanniksi ainakin itseltäni 😀 jotenkin vaan "you're amazing" kuulostaa luontevammalta, kuin "olet ihmeellinen", eikä se edes tunnu tarkoittavan ihan samaa. hassua, mutta ihan totta.
Allekirjoitan aivan täysin! Olen kyllä suomeksikin helposti vähän lässynlää, mutta nyt sitä vasta olenkin. 😀
Ihana postaus ja kiva lukea kokemuksistasi. Itse olen opiskellut paljon englanniksi, käyttänyt sitä paljon töissä, sekä olin opiskelemassa Italiassa italiaksi ja Alankomassa englanniksi. Nyt olen asunut Alankomaissa jo 14 vuotta. Todellakin on tässä vuosien varrella ollut pakko tottua siihen, ettei aina osaa sanoa kaikkea just oikein sillä kielellä, mitä just satun tarvitsemaan (puhun siis päivittäin useampaa kieltä). Minunkin kouluaikoinani kielioppi oli tärkeää ja olin aina hyvä kielissä, mutta käytännössä on ollut pakko jättää huolehtiminen vähemmälle. Puhumaan ei opi muuten kuin puhumalla. Hollantia en edes ole koskaan opiskellut, mutta niin vaan sitä joka päivä puhun 🙂
Minua kiinnostaa kovasti, mikä on kumppanisi oma äidinkieli, mutta ehkä et halua sitä näin julkisesti kertoa. Joka tapauksessa, onnea jatkossakin!
Ihanalta kuulostaa tuo sinun taipaleesi! 🙂
Lupaan paljastaa poikaystäväni äidinkielen ensikuussa. 😉
Itse seurustelen saksalaisen kanssa ja puhun tämän vuoksi oikein oivaa denglishiä (deutsch-english). Tätä ei oikein muut saksalaiset ymmärrä, koska eivät puhu kovin hyvää englantia, mutta sweetardini onneksi puhuu sujuvasti myös englantia. 🙂
Aaah, rakastuin heti tuohon sweetard-sanaan! <3 Minun on ehdottomasti adoptoitava se omaankin kieleeni, kiitos! 🙂
Puhut kyllä täyttä asiaa! Itse olen aina puhunut erittäin huonosti englantia, mitä en omalla nimellä ja naamallani uskaltaisi Suomessa edes myöntää. Siihen tuli kuitenkin muutos, kun työpaikalleni tuli vieraskielinen työntekijä, joka ehdotti, että alkaisimme kulkea työmatkat (45min) samalla kyydillä. Jännitin ihan hirveästi, mutta ajan myötä sain rohkeutta puhua enemmän, vaikka tiedänkin kielioppini olevan päin peetä. Jotenkin uskalsin enemmän käyttää vierasta kieltä, kun se ei ollut kummallekaan äidinkieli ja toinen tiesi miltä se tuntuu, kun ei osaa kieltä kunnolla. Nykyään olemme parhaita kavereita ja voimme höpötellä monta tuntia kerralla. Viikon päästä mulla onkin sitten edessä kuukauden työreissu Englantiin! Tärkeintä on että vaan uskaltaa puhua, eikä se, että kaikki menee heti kieliopillisesti oikein 🙂 ps. Blogisi on todellakin mennyt mielenkiintoisempaan suuntaan!
Ihan mahtava tarina siinä, että kun pääse yli siitä kielen käyttämisen jännityksestä voi kielestä olla mieletön ilo! 🙂
Jos toiseen ihastuu/rakastuu, mielestäni kieli on ihan toissijainen juttu. Olen itse naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa, joka oli vasta alkanut opiskella englantia kun tapasimme, eikä mieleeni kyllä juolahtanutkaan olla olematta hänen kanssaan, vaikka aina ei alussa kommunikointi täydellisesti sujunutkaan.
Paljon onnea kuitenkin teille ja varmasti olet onnellinen kun rohkenit valitsemaan tämän polun 🙂
Hi it's me, I am alsxo visiting this web sire daily, this web site
is genuinely nice and the visitors are genuinely sharing fastidious thoughts.
Look into my web-site … Boom beach hack