Paluu päivätyöhön uupumuksen jälkeen

Lopetin hieman yli 1,5 vuotta sitten päivätyöni ilman suurempaa suunnitelmaa tulevasta.

Aluksi aikomuksena oli lähteä mieheni kanssa kiertelemään Aasiaa reput selässä, mutta sittemmin korona laittoi stopin näille aikeille.

Stressaavan ja minut jopa huomaamattani uuvuttaneen päivätyön loppuminen tuntui vapauttavalta, sillä yhtäkkiä kiireinen ja aikataulutettu elämäni oli vaihtunut päiviin, joiden tunnit olivat loputtoman täynnä aikaa.

Oli ihanaa, ettei viikonpäivillä ollut enää väliä ja saatoin tehdä kaikkia niitä asioita, joille en ollut kokenut minulla olleen ennen aikaa.

Päivätöiden lopettamisen jälkeen mietin hetken, kuinka tulen pärjäämään taloudellisesti, sillä vaikka minulla oli hyvät säästöt turvanani, ei ajatus niiden käytöstä kuitenkaan houkutellut.

Pikkuhiljaa elämän palaset alkoivat kuitenkin järjestyä kohdalleen: passiivisten tulojeni määrä kasvoi, investointini tuottivat tulosta ja levättyäni tarpeeksi aloin aikani kuluksi tehdä pyynnöstä konsultointia ruotsalaisille kosmetiikka-alan yrityksille, jotka tarvitsivat lainsäädännöllistä apua uusia tuotteita kehittäessään tai tukea verkkosivustoaan Suomessa lanseeratessaan.

Viime syksynä palasin kokeeksi myös opiskelemaan, mutta kuten blogissani aiemmin kerroin, huomasin syyslukukauden jälkeen uupuneeni jälleen täysin.

Vaikka olin elänyt siinä vaiheessa jo vuoden omassa vapaassa rytmissäni ja ilman päivätöitäni, en ollut oikeasti ymmärtänyt, mitä lepo tarkoittaa.

Olin jälleen vain muutamassa kuukaudessa onnistunut ajamaan itseni aivan piippuun, sillä kuten aiemmin kerroin, en ollut ymmärtänyt, mitä palautuminen oikeastaan tarkoittaa tai sitä, että positiiviset ja innostavatkin asiat voivat saada sekä kehon että mielen kaipaamaan sitä.

En ylipäätään ollut tiennyt mitään aktiivisesta palautumisesta tai ymmärtänyt, ettei palautuminen tarkoita vain liikuntasuorituksesta toipumista.

Kun loppuvuodesta ymmärsin, että kyse oli työuupumuksesta, joka oli jo kerran aiemminkin minun tajuamattani ottanut minut vangikseen tajusin, että tällä kertaa minun on ymmärrettävä sitä paremmin, jotta voin voin hoitaa itseäni ja parantua.

Kuten olen blogissa kertonut, lähestytään työuupumusta Ruotsissa hieman eri tavalla kuin Suomessa ja täällä se itsessään on sairaus. Tämän vuoksi siitä ja sen hoidosta on myös kirjoitettu runsaasti kirjoja.

Apua siihen voi siis saada lääkärin puoleen kääntymällä, mutta koska en itse tarvinnut passiivisten tulojeni vuoksi sairaslomaa töistä ja koin, että minulla oli runsaasti apukeinoja itseni hoitamiseen, päätin aloittaa niistä.

Omalla kohdallani kirjoista oli minulle iso apu uupumuksesta toipumisessa.

Ahmin työuupumusta sairastaneiden kertomuksia, kahlasin läpi sen hoitoon liittyviä vinkkejä ja tajusin niin tehdessäni, kuinka minun oli uudistettava koko elämäntapani aina ajatuksistani lähtien, jotta voisin toipua ja voida taas paremmin.

Se, mikä oli saanut minut sairastumaan ei ollut työ tai opiskelu itsessään vaan se, kuinka suhtauduin niihin ja kuinka ymmärtämätön olin palautumisen suhteen.

Oli helppoa hakea syitä uupumiseen itsensä ulkopuolelta ja syytellä erilaisia tekijöitää, mutta loppujen lopuksi tilanne lähti ratkeamaan kun myönsin itselleni, että olivat olosuhteet mitkä tahansa, on minulla vastuu omasta toiminnastani ja valinnoistani.

Päätinkin, että tyhjentäisin kalenterini neljäksi kuukaudeksi, jotta voisin keskittyä kunnolla itseeni ja omaan hyvinvointiini.

Oli ensisijaisen tärkeää, että saisin elämäni peruspalikat kuntoon ja työstäisin omia ajatuksiani, jotka olivat saaneet minut käyttäytymään niin, että päädyin uupumaan.

Postasin blogiini jo aiemmin näistä elämäni peruspilareista, jotka liittyivät pitkälti elämäntapoihini.

Elämäntapamuutos on aina iso prosessi, mutta kun motivaationa on oma terveys ja henkinen hyvinvointi, on muutoksia helpompaa toteuttaa.

Kun asioita tekee itsensä vuoksi, löytyy niihin helpommin motivaatio. Jos muutoksia tekee vain muiden vuoksi, on usein helpompaa heikolla hetkellä todeta, että no ei tämä nyt ole niin tärkeää.

Kun olin syvällä työuupumuksessa, tuntui se hyvin fyysisinä reaktioina koko kehossani.

Tieto siitä, että yksikin ihminen odotti minulta sähköpostia tai että jollekin päivälle oli sovittu jokin meno uuvutti minut jo etukäteen täysin.

Se sai minut lamaantumaan ja ahdistumaan. Vatsaa väänsi, hengityksestä tuli pinnallista ja ajatukseni olivat täysin solmussa.

Mietinkin pitkään, voinko enää koskaan palata ihmiseksi, joka kestää normaalin arjen rasitteita ja sitä, että joku odottaa minulta jotakin.

Olin kiitollinen, että olin järjestänyt itselleni tilanteen, jossa saatoin itse päättää, minkä verran teen töitä ja kuinka arkeni käytän.

Uupuneena tuntui tärkeältä, ettei minulla ollut painetta tehdä mitään ja että saatoin itse päättää, millaista arkea elin.

Kun elämän peruspilarit alkoivat olla yhä paremmin kohdallaan, aloin tuntea oloni yhä paremmaksi.

Siinä missä ihmissuhteiden ylläpitäminen tuntui uupuneena suurelta taakalta, aloin nyt paremmin voivana kaivata ihmisten seuraa.

Olin vuosia hokenut olevani introvertti ja laitoin sen piikkiin monia asioita, kunnes yhtäkkiä havahduin tajuamaan, että vaikka pohjimmiltani saankin energiani niistä hetkistä, kun voin olla itsekseni, nautin silti levänneenä ihmisten seurasta.

Yhtenä alkavan kevään päivänä sain sitten yllättäen yhteydenoton erään ruotsalaisen kosmetiikka-alan yrityksen toimitusjohtajalta, joka etsi tiimiinsä työntekijää ja halusi palkata minut heille töihin.

En ollut todellakaan etsimässä töitä ja lähtökohtaisesti koko ajatus nauratti minua.

Olin saavuttanut kaiken sen, mistä olin haaveillut: päivät täynnä vapaa-aikaa ja pienistä kuluista koostuva arki, jonka saatoin rahoittaa passiivisilla tuloillani.

En kaivannut enempää – vai kaipasinko sittenkin?

Olin utelias kuulemaan työstä ja yrityksen suunnitelmista tarkemmin, joten tapasin toimitusjohtajan.

Olin ollut valmis tyrmäämään hänen tarjouksensa täysin, mutta yhtäkkiä kaikki alkoikin kuulostaa houkuttelevalta.

Inspiroivia työkavereita, joiden seuraa olin itseasiassa alkanut kaivata, uudessa vaiheessa oleva yritys, jonka johtoryhmään minut haluttiin mukaan ja jonka kautta voisin olla vaikuttamassa yrityksen suuntaan…

Kiinnostukseni yritystä kohtaan lisääntyi yhä enemmän ja enemmän. Jotenkin vain aloin yhtäkkiä tuntea, että minun on kokeiltava tätä.

Se oli hullu tunne, sillä olin viimeksi vasta edellisenä iltana nukkumaan mennessä kiittänyt siitä, että saan elää sellaista elämää, mitä elin. Ja nyt yhtäkkiä tuntui, että joku kuiski korvaani, että tämän oven taakse olisi kurkistettava.

Minimalismin myötä olin alkanut vakavissani miettiä, etten voi enää työskennellä kosmetiikka-alalla. Se ei enää tuntunut arvojeni mukaiselta, sillä ala tuntui perustuvan turhien tarpeiden keksimiseen ja ihmisten epävarmuudella tienaamiseen.

Osta tämä uusi meikkivoiteemme, niin näytät paremmalta ja sitten voit tuntea olosi paremmaksi.

Koin pitkään, etten halua enää olla mukana tukemassa sellaista ja että koko kosmetiikka-ala ahdisti – tämän vuoksi blogissanikaan ei ole pitkään aikaan nähty uutta kosmetiikkaan liittyvää sisältöä.

Onnekseni luin kuitenkin Robin Sharman Greatness Guide -kirjan, jonka ansiosta sain kiinni hyvästä ajatuksesta.

Voisin mutista loputtomiin yksin sohvannurkassa kapinoiden, kuinka pielessä kosmetiikka-ala on ja sanoutua siitä kokonaan irti. Silloin en olisi edistämässä mitään negatiiviseksi kokemaani.

Samalla se kuitenkin tarkoittaisi, etten myöskään tekisi mitään muuttaakseni tilannetta. 

Jos kuitenkin menisin töihin omien arvojeni mukaiseen yritykseen, voisin ainakin yrittää tehdä oman osani vaikuttaakseni asioihin ja nyt vaikutti siltä, että minua kosiskelleessa yrityksessä se voisi olla mahdollista.

Ajatus siitä kutkutti mieltäni.

Lisäksi yrityksen toimitusjohtaja teki minuun käytöksellään todella suuren vaikutuksen.

Hänen tapansa johtaa ja kohdella ihmisiä oli poikkeuksellisen sydämellinen, mutta samalla hän oli täynnä draivia nimenomaan kosmetiikka-alaa kohtaan.

Hän oli aloittanut yrityksessä joitakin kuukausia aiemmin tavoitteenaan muuttaa yrityksen suunta ja brändi aivan uudelleen ja kaikki omat ajatukseni tuntuivat menevän hämmentävän yksiin hänen kanssaan.

Vihdoinkin minusta tuntui, että joku ymmärsi minua.

Mitä enemmän pohdin asiaa mielessäni, sitä paremmalta se alkoi tuntua.

Halusin pohjimmiltani käyttää aikani minusta hauskoilta tuntuvien asioiden tekemiseen ja tunsin edelleen kipinää kosmetiikka-alaa kohtaan.

Se kipinä piti vain saada syttymään uudelleen oikeanlaisessa ympäristössä ja tämä tuntui olevan sellainen.

Lopulta päädyin tekemään jotain itsestänikin hieman oudolta tuntuvaa, mutta loppujen lopuksi hyvin tärkeää.

Lähetin toimitusjohtajalle pitkän sähköpostin, jossa kerroin omista työelämän arvoistani ja siitä, kuinka itse koen, että kosmetiikkaa tulisi myydä, jotta maailma olisi parempi paikka. Päätin tuon sähköpostini kysymällä, että uskooko hän, että voisin näiden ajatusteni pohjalta olla onnellinen heillä työskennellessään.

Viestin lähettäminen tuntui hieman vaivaannuttavalta,  mutta ajattelin, ettei minulla ole mitään hävittävää.

Joko hän pitäisi minua täysin outona tyyppinä ja sanoisi, että en ehkä ole heille sopiva tyyppi tai sitten minulla olisi mahdollisuus päätyä töihin juuri sellaiseen yritykseen, joka sopisi omiin arvoihini.

Olin todella otettu siitä, kuinka toimitusjohtaja otti viestini vastaan ja vastasi siihen. Koin, että arvomme ja visiomme kohtasivat ja tiesin välittömästi, että sellaisen ihmisen yrityksessä haluan työskennellä ja että olen valmis vaihtamaan vapaa-aikani rahaan, jos voin tehdä siellä töitä.

Yksi minulle eniten virtaa antavista asioista oli sitäpaitsi oppia uutta ja uudessa työssäni saisin haastaa itseäni. Se innosti minua.

Kun oikea työ osui kohdalle, jännitin aluksi tietysti hieman, voinko uupumuksesta juuri toipuvana alkaa vielä työskennellä.

Päädyin kuitenkin toteamaan, että innostavalta tuntuvassa työssä aloittaminen oli loistavaa lisämotivaatiota uupumuksesta toipumiseen, sillä halusin täydestä sydämestäni olla ihminen, joka jaksaa tehdä töitä ja ymmärsin, että jotta voisin kyetä siihen, on minun pidettävä yllä hyviä elintapoja.

Se sai minut olemaan entistä tarkempi siitä, että menin iltaisin ajoissa nukkumaan, että söin hyvin ja että liikuin säännöllisesti.

Meditoin säännöllisesti, huolehdin siitä, että laitan puhelimen iltaisin pois häiritsemästä palautumistani ja että panostin aktiiviseen palautumiseen itselleni mieluisan tekemisen kautta.

Nyt tiedän, että jos lipsun näistä jutuista enkä satsaa palautumiseeni tarpeeksi, voin helposti luisua uupumukseen.

Jos kuitenkin pidän kiinni siitä, että saan tarpeeksi lepoa ja palautumista, jaksan hyvin.

Erona on kuitenkin se, etten enää nykyään vaadi itseltäni mahdottomuuksia.

Oma terveyteni ja jaksamiseni on ykkössijalla ja vasta sen jälkeen tulee työ, oli työ sitten kuinka kivaa tahansa.

Tähän on liittynyt ja liittyy edelleen paljon omien ajatusten ja ajatusmallien työstöä, mutta juuri sellaiset asiat ovat tärkeitä koko loppuelämän hyvinvoinnin kannalta.

Minulle on ollut tärkeintä ymmärtää, miksi uuvuin ja mikä nimenomaan omassa käytöksessäni edesauttoi sellaiseen tilanteeseen joutumista. Ilman ymmärrystä siitä voisin aina uudelleen joutua samaan tilanteeseen.

Aloitin uudessa työssäni parisen viikkoa sitten neljän kuukauden levon jälkeen.

Teen ainakin aluksi 80% työviikkoa, jotta saan keskellä viikkoa yhden vapaapäivän ja voin levätä. Pomoni oli tämän toiveeni suhteen hyvin ymmärtäväinen ja valmis joustamaan.

Juuri nyt tunnen oloni hyväksi, mutta olen aina välillä saanut huomata, kuinka suuria vaikutuksia sillä on omalle jaksamiselleni, jos meinaan lähteä toimimaan vanhojen tapojeni mukaisesti enkä esimerkiksi anna mieleni levätä illalla kivoista työasioista ja pyörittelen niitä mielessäni loputtomiin.

Tämän vuoksi koenkin, että juuri nyt on myös tärkeää, etten vain jäänyt kotiin pidemmäksi aikaa toimettomana ja eristäytynyt omaan helpon elämän kuplaani, vaan että asetan itseni tilanteisiin, jotka haastavat minua.

On helppoa toimia oikein silloin, kun arki on helppoa ja elää omassa rauhassa muista eristäytyneenä, mutta oikeasti elämä ei ole sellaista.

Arjessa tapahtuu jatkuvasti stressaavia asioita, joten on tärkeää oppia elämään sellaisten asioiden kanssa.

Juuri sitä minä opettelen nyt ja toivon, että uupuksen kokemisen kautta kerryttämäni matkaeväät auttavat minua siinä.

Toistaiseksi en halua avata uusia työkuvioitani julkisesti sen enempää, sillä kuten sanoin, on yrityksemme keskellä jännittävää muutosvaihetta, jossa luomme sitä uudelleen.

Tuntuisi siis, että avaamalla asiaa nyt enemmän esittelisin jonkun muun pöydälle heittämää keskeneräistä savimöykkyä, josta ei ole vielä dreijattu kaunista maljakkoa.

Koska olen kuitenkin puhunut blogissani niin paljon omasta elämästäni ja viimeaikoina myös uupumuksesta, tuntuisi hassulta olla mainitsematta täällä tästä varsin olennaisesta arjen muutoksesta täällä.

Toisaalta tuntuu myös hyvältä tehdä tällä hetkellä työtä ihan vain itseni vuoksi ja siksi, että nautin siitä itse.

Silloin ei tunnu ollenkaan niin tärkeältä saada kertoa muille, mitä tekee, sillä suurin ilo ei tule lopputuloksesta vaan itse työn teosta.

Uupumuksesta toipuessani olen oppinut tunnistamaan yhä enemmän sellaisia asioita, joiden tekemisestä nautin itse prosessin vuoksi eikä lopputulos ole niin tärkeä.

On myös ihanaa ollut oppia ajatus, että minä en ole työni, vaan minä vain teen työtäni eikä se tee minusta yhtään vähemmän pätevää.

Elin niin monta vuotta ajatellen, että olen kosmetiikkamyyjä, kosmetiikan verkkokaupan maapäällikkö, bloggaaja tai mitä milloinkin. Nyt ajattelen, että olen Virve ja tuollaiset ovat vain asioita, joita teen. En siis ole enää työni, vaikka kuinka tykkäisin työstäni.

Koska olen pitänyt blogia jo 12 vuotta ja raportoinut tänne ahkerasti kaikki työelämän kuulumiseni, tuntuu vaihteeksi myös mukavalta saada pitää nämä työelämän tarkemmat kuulumiset toistaiseksi vain itselläni.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää työkuvioistani sitten, kun niistä avoimesti puhuminen tuntuu minusta hyvältä. Tuntuu kuitenkin mukavalta ajatukselta tehdä paluu päivätyöhön nimenomaan kosmetiikan parissa.

Onko teillä kokemuksia työhön palaamisesta uupumuksen jälkeen?