Siitä on nyt puoli vuotta, kun päätin, että meikkaaminen saa minun osaltani ainakin toistaisesi jäädä ja nostin minimalistiseksi kutistuneen meikkikokoelmani vaatehuoneen kaapin perukoille.
En missään vaiheessa päättänyt, etten saisi meikata, vaan aloin vain kuulostella itseäni tunnistaakseni syitä siihen, miksi meikkaan ja oppiakseni ensisijaisesti käsittelemään niitä tunteita, jotka saivat minut kokemaan, ettei meikitön minäni ole riittävä ja että se vaatii parantelua meikin avulla.
Kuten olen kertonut, ei meikkaamisessa ollut omalla kohdallani kyse siitä, että tykkäsin käyttää aikaani meikeillä taiteillen. Meikkasin siksi, että pidin enemmän siitä näystä, joka peilissä oli vastassa, kun olin meikannut. Itseasiassa toisinaan kyse oli jopa siitä, että en pitänyt siitä, miltä näytin ilman meikkiä.
Koska ajattelin, että meikitön minäni oli huonompi minä, tunsin pakottavaa tarvetta meikata erinäisiin tilanteisiin. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että olisin kosmetiikka-alalla työskentelevänä mennyt töihin ilman meikkiä ja vain harvat menot kauppareissuja ja lenkillä käyntiä lukuunottamatta olivat sellaisia, että koin ne mukaviksi ilman meikkiä.
Meikittömyyskokeilu laittoi minut kuitenkin toistuvasti uusiin tilanteisiin ilman meikkiä ja sai minut vähitellen näkemään, että jos en tekisi meikittömyydestä itse itselleni ongelmaa, ei sitä olisi.
Lue myös: Päätin lopettaa meikkaamisen
Kun lähdin elokuussa Suomeen opiskelemaan, en pakannut meikkejä mukaani. Minua jännitti, kaipaisinko koulun alkaessa niitä, mutta päätin, että lähden silti Suomeen ilman meikkipussiani.
Myönnän, että ensimmäisenä koulupäivänä tunsin kouluun mennessä meikittömyydestäni pientä epävarmuutta. Olo kuitenkin muuttui päivän myötä ja tuntui hyvältä, että tutustuin uusiin ihmisiin meikittä.
Samoja fiiliksiä kävin läpi myös silloin, kun menin ensimmäiseen Talk the Talk -valmennuksen tapaamiseen ja meistä otettiin yllättäen markkinointikuvat. Tunsin pientä epävarmuutta, mutta lopulta tuntui hyvältä, että olin alusta alkaen uusien ihmisten edessä ihan vain minä ja tulin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olin.
Oikeastaan minua jännitti hieman myös se, että uusien ihmisten lisäksi tapasin Suomessa kaikki vanhat tutut ja olin heidän seurassaan nyt ilman meikkiä. Jännitti, mitä he ajattelisivat, kun näyttäisin erilaiselta. Ihmissuhteet läheisten kanssa perustuvat kuitenkin muuhun kuin ulkonäköön, joten meikittömyydellä ei jälleen ollut mitään väliä.
Yksi minulle isoimmista jutuista meikittömyyteen liittyen tapahtui, kun Trendi-lehden toimittaja halusi tehdä lehteen jutun, jossa käsiteltäisiin minimalismia ja kosmetiikkaa. Aiheiden yhdistäminen on minusta herkullinen lähtökohta ja koin tärkeäksi, että kosmetiikan vastuullisesta kuluttamisesta puhutaan, joten suostuin haastatteluun.
Sydämeni kuitenkin hypähti melko levottomasti kun kävi ilmi, että minut haluttaisiin kuvata lehtijuttua varten. Oli ollut aivan eri asia tutustua ihmisiin meikittä kuin mennä ilman meikkiä kameran eteen naistenlehteä varten – minähän sitäpaitsi vihaan olla kuvattavana.
Kuvaajana oli kuitenkin aivan ihana Jirina Alanko, joka ohjasi minua kameran takaa niin, että minulla oli lopulta ihan mukava olo kameran edessä. En ollut Suomeen ilman meikkejä lähtiessäni varautunut siihen, että tulisin meikittömänä päätymään koko sivun kuvaan naistenlehteen, mutta nyt olen tyytyväinen siitäkin kokemuksesta.
Ainakin se on jotain sellaista, mihin en olisi vielä viime keväänä ikinä voinut kuvitellakaan ryhtyväni.
Lue myös: Meikitön elämä – ensimmäisen viikon pohdintoja
Olin ollut tarkalleen ottaen 5,5 kuukautta ilman meikkiä, kun eteeni tuli tilanne, jossa koin meikkaamisen hyväksi ideaksi. Olin lähtenyt mukaan erään verkkovalmennuksen yhdeksi valmentajaksi ja olimme aikeissa kuvata sitä varten videomateriaalia, kun minulta kysyttiin, että sopisiko, jos minut meikataan.
Olin alunperin ajatellut olevani videoilla meikittä, mutta ehdotus meikatuksi tulemisesta tuntui siinä tilanteessa hyvältä. Valmennus ei ollut minun valmennukseni, vaan työkeikka toiselle yritykselle, jota videolla edustin ja pieni huolittelu ennen kameran eteen menoa voisi olla hyvä idea.
Sitäpaitsi olin utelias näkemään, miltä meikattu minä näyttäisi omaan silmääni pitkästä aikaa ja halusin kovasti saada kokea ne tunteet, jotka se mahdollisesti saisi aikaan. Kun oli päättänyt olla meikkaamatta, oli helppoa vain pysyä sillä kaistalla, mutta olisi mielenkiintoista haastaa itsensä kokeilemaan vanhaa totuttua juttua uudelleen.
Mitäs jos pitäisinkin meikatusta minästä niin paljon, että alkaisin taas kokea tyytymättömyyttä meikkaamatonta minää kohtaan? Oli helppoa vain olla meikkaamatta, mutta itsensä näkeminen meikattuna saisi varmasti aikaan uusia pohdintoja.
Olikin mukavaa jälleen kyseenalaistaa uusia tottumuksiaan ja testata, kuinka meikkaaminen vaikuttaisi ajatuksiini.
Kun heti meikkauksen aluksi sain huolitellummat kulmakarvat, katson itseäni peilistä uudella fiiliksellä. Kun meikki sitten tehtiin loppuun mietin, että ai niin, tältähän minä ennen näytin.
Minulla oli meikattuna mukava olo ja oli hauskaa nähdä itsensä jälleen meikattuna. Meikki teki erityisestä tilanteesta erityisen tuntuisen.
Kun illalla pesin kasvoni, en kuitenkaan jäänyt haikailemaan meikin perään. Meikattuna oli ollut hyvä olla, mutta en kokenut, että meikkaamaton minäni olisi ollut huonompi. Se oli vain erilainen.
Päivä sai minut kuitenkin miettimään, että meikillä voi tosiaan olla erityinen voima saada tuntemaan jokin hetki erityiseksi ja spesiaalimmaksi. Sellaisia tuntemuksia oli välillä mukavaa saada tavalliseen arkeen, mutta niitä ei tullut, jos meikkasin joka päivä.
Kannoin tätä ajatusta mukanani reilun viikon Talk the Talk -tapahtuman lähestyessä ja tulin sen myötä lopulta siihen tulokseen, että haluan mennä tapahtumassa lavalle muutamalla meikkituotteella ehostettuna.
Mietin kuitenkin pitkään, että aikoisinhan meikata oikeista syistä. En halunnut meikata vain koska minun oletettaisiin tekevän niin ja tuntisin siihen painetta. Halusin käyttää meikkiä siksi, että halusin itse meikata.
Koin kuitenkin, että syynä meikkaamiseen oli nimenomaan se, että tilaisuus tuntui erityiseltä ja halusin erityisen päivän kunniaksi myös näyttää ihan vähän erityiseltä. Meikkaamiseen oli siis syy, jonka hyväksyin.
Meikkasin itseni tapahtumapäivän aamuna käyttämällä kulmakynää, ripsiväriä ja hieman peiteainetta. Ennen en olisi mennyt niin vähäisessä meikissä edes töihin, mutta nyt se oli juhlameikkini.
Huvittavaa oli, että kun saavuin tässä ”meikissäni” tapahtumapaikalle, kommentoivat monet, että olenpa laittautunut kauniisti. Tunsin näyttäväni huolitellulta, sillä olihan kyseessä arjesta poikkeava erityistapahtuma, mutta näytin silti itseltäni.
Lue myös: Kuinka tuntea olonsa paremmaksi ilman meikkiä
Opin näistä kokemuksista, että meikki voi tosiaan edelleen olla hyvä tapa tehdä jostakin hetkestä erityisempi, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, että meikattu minä olisi parempi versio minusta ja että minun pitäisi aina näyttää siltä.
Koska erityisesti eriparisten kulmakarvojen huolittelu kulmakynällä oli tuonut muutosta ilmeeseeni, päädyin kokeilemaan kulmakynän käyttöä muutamana muunakin päivänä. Aluksi se tuntui hyvältä, sillä ovathan huolitellut kulmakarvat mukava asia.
Reilun viikon epäsäännöllisen kulmakynän käytön jälkeen aloin kuitenkin jo kyseenalaistamaan tämän ajatuksen enkä osannut enää antaa yhtä paljon arvoa huolitelluille kulmakarvoille.
Se, miltä kulmakarvani näyttivät ei oikeastaan vaikuttanut elämääni rehellisesti sanottuna millään tavalla ja tuon ajatuksen myötä haluni laittaa niitä vähenivät.
Olin hetkellisesti ajatellut, että voisin jopa harkita microblading-kulmia, jotta kulmani olisivat aina huolitellut ja symmetrisemmät, mutta nyt tajusin, ettei minulle ole oikeastaan mitään väliä, ovatko kulmani huolitellut ja symmetriset. Se ei vaikuttaisi elämääni millään tavalla.
Se, millaiseksi oloni tuntisin, pitäisi lähteä jostakin paljon syvemmältä kuin kulmakarvoista enkä halunnut, että niillä olisi mitään valtaa määritellä oloani.
Lue myös: Kuinka hyväksyä itsensä täydellisyyteen pyrkivässä maailmassa
Ilman meikkiä puolisen vuotta eläminen sekä meikin kokeilu muutamia kertoja sen jälkeen on saanut miettimään monia asioita ja kääntänyt ajatusmallejani jopa täysin uudenlaisiksi.
Ajattelin ennen, että kosmetiikka on tärkeää, sillä useat aknelääkekuurit elämäni varrella syöneenä tiesin, miltä tuntuu, kun oma iho aiheuttaa huonoa ja epävarmaa oloa. Oli helpottavaa, että ihon ongelmia saattoi kätkeä meikillä.
Nyt näen asian omalla kohdallani kuitenkin aivan toisin enkä voi ymmärtää, miksi ennen keskityin vain peittämään ongelmana kokemaani asiaa enkä pysähtynyt miettimään, miksi koin niin suureksi ongelmaksi sen, ettei ihoni ollut naistenlehden ihanteen mukainen.
Mitä väliä sillä on elämäni kannalta ihan oikeasti? Mihin se muka vaikuttaa?
En enää tuskaile aknen kanssa, mutta nykyään seuranani on suunympäryksillä säännöllisen epäsäännöllisesti riehaantuva tali-ihottuma, jolle maskin alla muhittelu näin korona-aikaan ei ainakaan ole ollut avuksi.
Tali-ihottuman kanssa joka päivä tuntuu uudelta seikkailulta, sillä iho saattaa yllättää koska tahansa punoittamalla, hilseilemällä ja puskemalla näppyjä, vaikka mikään rutiinissa ei olisikaan muuttunut.
Sen kanssa vain pitää elää enkä voi alkaa ripustaa fiilistäni tai itsetuntoani sen varaan, miltä suunympärykseni päättää sinä päivänä näyttää. Oli edessä mikä tahansa meno, ei suunympärysihollani voi olla valtaa määritellä, millaiseksi oloni tunnen muut kohdatessani.
Lue myös: Kasvojen tali-ihottuma, eli rasvaiseksi paljastunut kuiva iho
Muistan, kun ajattelin aknen kanssa tuskaillessani, että haluan peittää iho-ongelmani, jotta muut eivät näkisi niitä ja kommentoisi – tai edes ajattelisi niitä, sillä tottakai kaikkia muita kiinnostavat sellaiset asiat hirveästi.
Kaikkialla oli vinkkejä siihen, kuinka luodaan täydellinen meikkipohja, joten oletin, että sellainenhan sen olla pitää. En pysähtynyt hetkeksikään miettimään, miksi ihoni pitäisi olla virheetön. Siksi, ettei joku muu voisi kommentoida tai ajatella siitä ikävästi..?
Nyt tästä ajatusmaailmasta tulee enemmän mieleen mentaliteetti, jossa koulukiusatulle sanottaisiin, että kyllä sun kuule kannattais vain pukeutua ja käyttytyä kuten muut, niin et tulisi kiusatuksi. Tietenkään noin ei sanota, vaan yleisesti ajatellaan, että hommaan tulee puuttua, sillä jokaisen tulisi saada olla juuri sellainen kuin on ilman pelkoa ikävistä kommenteista.
Samalla tavalla jokaisen kuuluisi saada tuntea, että voi olla rauhassa juuri sellaisella iholla kuin itsellään on.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään iho-ongelmia, sillä muistan itsekin erittäin vahvasti, kuinka ne vaikuttivat itsetuntooni. Se, mitä haluan sen sijaan sanoa on, että en käsitä, miksi annoin itseni ajatella, että ongelma on ihossani ja että ihoni pitää muuttua, jotta minulla voi olla parempi olo.
Kun ihoni aiheutti ongelmia, ripustin itsetuntoni todella vahvasti kiinni siihen, kuinka ihoni voi ja jos joku sattui kommentoimaan ihoani, sai se minut tuntemaan oloni huonommaksi.
Muiden iho tuntui oikeanlaiselta ja minun ihoni vääränlaiselta.
Lue myös: Meikkaamisen lopettaminen laittoi lopun myös peiliin tuijottelulle
Iho-ongelmissa ei tietenkään ole kyse vain esteettisistä ongelmista, vaan monet iho-ongelmat voivat aiheuttaa myös kipua, kutinaa, kuumotusta ja muita epämiellyttäviä tunteita, mutta itse koin iho-ongelmien ensisijaiseksi ongelmaksi yleensä sen, että ihoni näytti esteettisessä mielessä mielestäni vääränlaiselta.
Nyt kun olen ollut ilman meikkiä, en enää osaa ajatella, että asiaa pitäisi ratkoa vain yrittämällä saada iho näyttämään paremmalta. Olennaisempaa on minusta miettiä, miksi minulle oli niin tärkeää, että iho näytti virheettömältä.
Siksikö, että se olisi sen myötä samanlainen kuin muilla, vaikka loppujen lopuksi suurimmalla osalla meistä ei ole virheetön iho ja valtava määrä ihmisiä vain feikkaa ihostaan paremman näköistä näyttääkseen siltä, miltä juuri kukaan muukaan ei oikeasti näytä, mutta esittää kuitenkin näyttävänsä, koska muutkin ovat mukana samassa näytelmässä?
Kun asiaa alkaa pohtia tarkemmin, voi usein havahtua tajuamaan, ettei koko hommalle ole mitään järkevää perustetta. Monilla on toki iho, jolla ei ole ongelmia, joten jostain syystä lähtökohdaksi ja ihanteeksi on otettu, että kaikilla pitäisi olla sellaiselta näyttävä iho, vaikka oikeasti ihon ulkonäöllä ei ole mitään väliä.
Sanotaan, että yhteiskunta luo paineita siihen, että iho pitää saada näyttämään hyvältä edes meikillä. On kuitenkin todella helppoa käyttää sanaa yhteiskunta kasvottomana pahan edustajana, jota voi syyttää kaikesta, vaikka oikeasti se yhteiskunta olemme minä, sinä ja me kaikki yhdessä.
Voimme itse päättää, kuinka alamme omaan ihoomme suhtautua. Voimme myös itse päättää, millaista maailmaa haluamme olla luomassa valitsemalla, millaisia kommentteja toisillemme ja ennen kaikkea myös itsellemme ihostamme annamme tai millaista verkon ja naistenlehtien sisältöä valitsemme lukea.
Lue myös: 4 kuukautta ilman meikkiä
Rakastin ennen blogien ja naistenlehtien juttuja, joissa annettiin vinkkejä virheettömän meikkipohjan luomiseen, sillä olisihan se ihanaa, jos iho voisi näyttää virheettömältä. Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miksi se muka oli niin ihanaa ja tärkeää.
Näiden juttujen tarkoituksena sanotaan tietysti olevan, että huono iho (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan ja kuka sitten ikinä saakaan päättää, millainen on huono iho) voi vaikuttaa itsetuntoon ja vinkeillä halutaan saada olo paremmaksi, jotta koko elämä voi sen myötä tuntua paremmalta.
Uskoin itsekin todella pitkään, että hyväähän tällaisilla jutuilla tosiaan tehdään, sillä tiesin, millainen vaikutus hyvällä meikkipohjalla oli, kun oma iho tuntui huonolta iholta.
Nyt ajattelen, että tällaiset jutut lietsovat ongelmaa tilanteen helpottamisen sijaan. Tällaiset jutut saavat uskomaan, että virheetön iho olisi jonkin sortin itseisarvo ja että jos ihossa on virheitä, täytyy ne kätkeä, jotta voi olla kuten muut, sillä sehän on tärkeintä.
Ei ole olemassa huonoa ihoa eikä kenenkään tulisi tuntea huonommuutta siitä, ettei oma iho näytä samalta kuin jonkun toisen.
Nyt koen, että naistenlehtien ja blogien vinkit iho-ongelmien kätkemiseen eivät ole niinkään palvelus apua kaipaaville, vaan ne vain lietsovat ongelmaa saaden meidät uskomaan, että juuri virheetön iho olisi tavoittelemisen arvoinen asia.
Oma hyvä olo, joka ei ole sidonnainen omaan ulkonäköön on paljon tärkeämpi asia tavoitella.
Lue myös: Mitä iholle tapahtuu, kun lopettaa meikkaamisen?
Yritysmaailmassa on ymmärretty, että paras tulos tulee uskaltamalla olla erilainen ja erottumalla sen kautta joukosta, mutta yksilöiden keskuuteen tämä ajatus ei ole vielä jalkautunut samalla tavalla ja se on sääli.
Itse nimittäin ainakin kaipaisin sellaista ilmapiiriä sen sijaan, että joka tuutista viestitään, kuinka paljon parempi virheetön iho on ja kuinka tärkeää siksi on, että vietän säännöllisesti aikaa ihoni tilaa miettien ja voivotellen sekä herään aamuisin ajoissa ehtiäkseni meikata ihoni näyttämään paremmalta.
Ihohuokosten koon, näppylöiden määrän ja ihon punoituksen ajatellaan olevan jollakin tavalla kelvollinen mittari hyvän olon saavuttamiseen ja fake it till you make it -mentaliteetti näkyy meikkimyynnissä, kun ihosta pyritään tekemään meikillä sen näköinen, että se täyttää ideaalit standardit.
Oikeasti uskon, että oma elämäni olisi varmasti tuntunut paljon paremmalta, jos minun ei olisi koskaan tarvinnut ajatella, että ihoni ulkonäön tulisi täyttää jotkut tietyt kriteerit.
En lähde väittämään, että osaisin nykyäänkään olla täysin ajattelematta ihoni ongelmia. Meikittömyyskokeilun myötä olen kuitenkin havahtunut tajuamaan, ettei ratkaisu ole iho-ongelmista eroon hankkiutumisessa tai niiden kätkemisessä.
Sen sijaan koen tärkeämmäksi opetella käsittelemään niitä tunteita, joita iho-ongelmat minussa saavat aikaan, sillä niin kauan kun annan ulkonäköni määritellä, miltä minusta tuntuu, tiedän olevani tuhoon tuomittu.
Itse koen että meikkaaminen on arjen luksusta, enkä silti koe että olisin sen parempi tai huonompi olempa meikannut tai en.
Olen ollut blogisi lukija ihan hamasta alusta saakka, ja koen hieman jopa surua siitä että se ei tarjoa minulle nykyään oikeastaan enää mitään.
Mutta niinhän oikeassa elämässäkin välillä käy että jopa parhaiden ystävien kanssa voidaan kasvaa erilleen.
Kaikkea hyvää!
Tämä on aivan totta, että ihmiset kasvavat välillä erilleen oikeassakin elämässä ja niin vain tapahtuu, kun erilaisten elämäntilanteiden myötä ajatukset muuttuvat. Kiitos näistä vuosista, ehkä joskus tulevaisuudessa kohdataankin taas uudelleen samankaltaisten ajatusten parissa! 🙂 <3
Sama täällä. Vihaan aamuja ja heräämistä, mutta niistä saa siedettävämpiä, kun käyttää hetken naaman puunaamiseen. Kun on hyvät tuotteet, siihen ei mene edes kauan. Ylelliset koostumukset ja tuoksut saavat hyvälle tuulelle ja huulipuna piristää päivää!
Hei!
Ensinnäkin pakko sanoa, että olet todella kaunis meikittä 🙂
Itsekin olen todennut, että on ihan mielettömän vapauttavaa voida viipottaa missä vaan ilman meikkiä ja tarvittaessa kotoa lähteminen on todella nopeaa, kun ei tarvitse aktiivisesti miettiä miltä näyttää, kun näyttää ihan vain omalta itseltään. Toki meikittömyys myös auttaa tehostamaan ajankäyttöä, nuorempana sitä saattoi tuijotella omaa naamaansa peilistä tolkuttoman kauan, mutta nykyisin on kovasti muutakin käyttöä samalle ajalle 😀
Ihan täysin sama fiilis tuosta, että on tosiaan todella vapauttavaa voida viipottaa missä vain ilman meikkiä ja on tosiaan ihanaa, kuinka nopeaa kotoa lähteminen on. Ja niin täysin totta, että meikittömyys on myös auttanut tehostamaan ajankäyttöä. Itsekin koen, että sille ajalle on kyllä runsaasti käyttöä muullakin tavalla. 🙂
Olipas kauniit kuvat lehdessä, kaunis sinä 🙂
Kiitos, oli tosiaan todella ihana kuvaaja, joka ohjeisti ja auttoi olemaan kameran edessä. 🙂
Kiinnostavia pointteja! Itse painiskelen sen kanssa värjätäkkö hiuksia vai ei. Värjäsin hiuksia 15-vuotiaasta saakka, kunnes lopetin 32-vuotiaana. Nyt 37-vuotiaan harmaita alkaa tulla. Kysymyksiä, joita esität meikittömyydestä voisi nimittäin esittää itselleen myös värjäämättömistä hiuksista, jos saat ajatuksesta kiinni.
Täysin totta, että tähän aiheeseen liittyy varmasti aivan vastaavat pohdinnat. Kiitos, kun nostit tämän aiheen esiin, et varmasti ole ainoa, joka näitä juttuja pohtii. ❤️
Moi, itse olen 41-vuotias nainen, ja mielestäni harmaantuva tukka on kaunis. Itselläni tosin on vasta 1 harmaa hius, saisi niitä olla enemmänkin. Ymmärrän huolen hiusten värjäämisestä, jos harmaita hiuksia ei halua nähdä. Mielestäni on jotenkin vääristynyttä, että meillä Suomessa melkein kaikki naiset värjäävät hiuksiaan, itsekin tein niin teinistä lähtien ja lopetin vasta pari vuotta sitten. Meillä ei siis nähdä paljon luonnollisia harmaita hiuksia ja siten niihin ei ole totuttu ollenkaan. Lisäksi kauneusbisnes myy kovasti sitä, että kaikkien pitäisi vain näyttää ikuisesti nuorelta ja hui kauhistus, jos näkyy harmaita hiuksia. Hiusten värjäämisen lopettaminen helpotti elämää itselläni ihan kauheasti, joten paluuta ei ole ihan pienessä ihmeessä. Värjääminen oli hankalaa ja aikaa vievää ja kampaajalla se olisi maksanut paljon. Tämmöisiä ajatuksia vain heräsi kommentistasi <3
Minä olen ajautunut minimalismiin meikkaamisen (ja hiusten puunaamisen suhteen). Ei sillä, että meikkirutiinini olisi ikinä ollut mitenkään päivittäinen, mutta viimeisen10 vuoden vuosien mittaan (olen nyt 40-vuotias) meikkaaminen on jäänyt lähes kokonaan ja hiuksia värjäsin viimeksi vuonna 2011. Lähtökohdat ovat sinällään helpot, mulla on tummat hiukset ja kulmat, joten naamani ei ole väritön ilman meikkiäkään. Mutta en usko, että se sinällään vaikuttaa, enempi on kyse siitä, että en kauheasti käytä ajatuksiani siihen miltä näytän arjessa. Työskentelen miesvaltaisella alalla ja eiväthän miehetkään uhraa tunteja tai edes kymmeniä minuutteja päivistään itsensä puunaamiseen (ainakaan suurin osa). Itse otan mieluummin sen potentiaalisen meikkausajan uniaikana 🙂
Meikkaustyylini on aika minimaalinen, kulmavahaa ja ripsaria ja vähän peiteainetta tummiin silmänalusiin, juhlameikkiin sitten luomiväriä, ehkä meikkipohjaa (tai sit ei) ja puuteria ja jotain huulituotetta. Hiusten hoidon saralla minimalisti on lähinnä luonnonkiharoiden suoristamisesta luopuminen, saavat pörröttää miten haluavat suurimman osan aikaa ja sitten jos on erityistilanne, suoristan hiukset. Näillä pienillä jutuilla ilme freesaantuu huomattavasti ja välillä aina mietin, että miksi en tee tätä useammin (ja illalla kun on vuorossa meikkien pesu, muistan miksi en tee sitä useammin). Ne tilanteet joihin meikkaan, on sellaisia joissa haluan saada ekstraboostin itsevarmuutta ja kontrollin tunnetta (tilanteissa joissa itseäni jännittää on kiva tietää että ainakin näyttää hyvältä). Tänä koronavuonna sellaisia tilanteita on ollut esim. työhaastattelut ja asuntonäytöt, koska juhlia ei ole ollut. Sinällään meikkaaminen noihin tilanteisiin ei ole mikään pakko, onnistuvat ilman meikkiäkin. En keksi yhtään tilannetta minne en voisi mennä meikkaamatta, esim. työ- ja lomamatkoilla luovuin meikkipussin mukaan pakkaamisesta, kun ei niitä tullut koskaan käytettyä.
Hei! Olen itse uusi lukija. Lopetin meikkaamisen joitakin vuosia sitten, nykyisin käytän ainoastaan huulipunaa silloin tällöin. Lopetin meikkaamisen koska sen laittaminen ja pois putsaaminen tuntui vievän paljon aikaa päivästä. Herkät silmäni eivät pitäneet yhtään ripsiväristä ja meikkivoidekin tuntui jotenkin epämiellyttävältä. Jännitin pitkään näyttäväni rumalta ilman meikkiä mutta nykyisin pidän meikittömistä kasvoistani paljon ja oloni on paljon vapaampi! Meikittömyys ei ole ollut minulle koskaan täydellistä kieltäytymistä meikistä, ja satun joskus meikkaamaan vaikkapa juhlia varten, vaikkakin sekin on jäänyt kun en edes omista ripsiväriä.
Tärkeää olisi kyllä jokaisen tätä aihetta pohtia. Itsekin olen paininut näitten kysymysten kanssa, ja komppaan tosi paljon tota, että sitten kun meikkaan, niin se on jotain erityistä varten. Vaikka ihoni on aiheuttanut ja aiheuttaakin päänvaivaa, niin nykyään huomaan kiinnittäväni huomiota enemmän silmiin. Sulla on tosi kauniit silmät, ja aina pilkahtelee pieni kateuspiikki, kun toisten silmät on niin nätit ilman meikkiä. Mulla on tosi väsyneen oloiset simmut, ja tönkkösuorat (melkein alaspäin sojottavat) ja värittömät ripset ei yhtään helpota. Siskon kanssa ollaan vitsailtu, että näytetään olmilta ilman meikkiä. Tähän silmien väsyneeseen ilmeeseen voi varmaan moni samaistua, luulen että en oo ainut, jolta mummo kyselee, että ootpa väsyneen oloinen 🙄😃
Kiitos koronan, kun kesällä ei käyty paljoa missään, niin meikkaaminen jäi tosi vähiin. Muutenkin, kun itselläni on rasvoittuva iho, en tykkää kesäisin ahtaa iholle paksua pakkelikerrosta. Nyt siis kesällä käytin ihomeikkiä, joka jonkun mielestä ei ole ollenkaan meikkausta: kosteusvoide, aurinkosuoja ja talkkia päälle. Talkin sijaan välillä tasoitin ihon sävyä irtopuuterilla, ja joinain päivinä käytin pelkästään primeria, joka sisälsi aurinkosuojan ja kosteutti samalla. Jälkikäteen omalla kohdallani voin sanoa, että sillä kombolla iho ei mennyt tukkoon, eli kesäiset hikoilunäpyt väheni huomattavasti. Mikäs sen parempaa!
.. Nyt syksyllä ne harvat kerrat, kun oon meikannut, muun muassa omille synttäreille, niin aluksi CC-voide ja puuterikerros tuntui hyvältä idealta. Siinä levitellessä voidetta kuitenkin mietin, että iho näyttää ihan kammottavan tasaiselta ja jotenkin täyteen ahdetulta, jos ymmärrät? Ei siis mun iholta. Ja sekin ahdisti, miltä meikki tuntui. Entä miltä se näytti otsassa, jossa on jo aavistuksia rypyistä? – melkein kuin meikki olisi korostanut niitä. Long story short, olin kesäisen meikittömyyden takia oppinut pitämään omasta ihostani – ainakin osan ajasta. Raskas juhlameikki tuntui oikeasti raskaalta. Ja se korjailu! Kesällä oli niin kätevää ripautella ihan tavan talkkia kiiltokohtiin, eikä se näyttänyt yhtään sen pahemmalta kuin puuterikerros. Luonnolliselta, kaiketi.
Mitä tässä kaiketi koitan sanoa, niin iho kiittää vähemmästä meikistä. Välillä tietty kuukausittaisten hormonipurskausten takia tulee näppyjä ja ahdistaa, mutta nykyään tykkään jopa enemmän vähämeikkisestä ihosta, jopa juhlissa. Kalliiden meikkien sijaan sijoitan mieluummin hyvään ihonhoitoon ja sen suojaamiseen. Yksi syntymäasu kun meillä kaikilla on, niin miksi koittaa piilottaa ongelmia, kun voisi hoitaa niitä. Monesti myös ne piilottamiskeinot myös pahentaa niitä iho-ongelmia.
P.S.: tosi helpottavaa lukea, että joku muukin on paininut samojen kysymysten kanssa. Onko se meikkaaminen niin olennaista ja ketä ja mitä varten 😅 sulla oli niin paljon samoja ajatuksia, mitä oon ite pyöritellyt!
Ei muuta kuin huh, olet kyllä huippu! En edes tiedä kuinka monta vuotta olen blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti seurannut (siinä vaiheessa minimalistista ei ollut tietoakaan ja olit laivalla töissä ainakin jossakn vaiheessa) ja on ollut mahtava seurata tätä kasvua ja tarinaa tähän pisteeseen, jossa kosmetiiman tuoman illuusion sijaan keskipisteenä on aito tyytyväisyys itseensä. Ajatuksiisi on helppo samaistua ja toisaalta saada myös uusia näkökulmia omiini. Haastat itsesi lisäksi myös meitä lukijoita terveellä tavalla. Olet löytänyt oman juttusi! Eikä se silti tarkoita että tähän pitäisi jämähtää, vaan rohkeasti kohti seuraavaa. ”Omia juttuja” voi olla vaikka sata 😊
Kiitos Virve tästä ihanasta meikittömyyspostaussarjasta! Erityisesti tämä viimeinen postaus sai minut jopa liikuttumaan, olet niin mahtava kirjoittaja! <3
Itselläni on ollut tässä meikittömyysasiassa sellainen "etu", että en ole itse ikinä meikannut, mutta minusta on tuntunut todella pahalta esimerkiksi töissä, kun joku normaalisti meikkaava kollega on tullut töihin ilman meikkiä ja häneltä on kysytty, että miksi näytät niin väsyneeltä. Mielestäni on todella epäkohteliasta kommentoida tuollaista.
Itse olen ollut muutaman kerran toisten meikattavana ja kun olen nähnyt lopputuloksen, olen ajatellut, että nyt en näytä minulta ja oloni on ollut jopa epämukava! 😀
Kiitos huikeasta blogista! Itsekin olen ollut vuoden 2020 lähes kokonaan meikkaamatta lähinnä siksi, että olen ollut kotona pienten lasten kanssa. On suoraan sanottuna ollut muutakin tekemistä kuin meikata 😀 Erityistilaisuuksiin meikkaan ja työelämään palatessani luultavasti jatkan taas meikkaamista, joskin blogisi on herättänyt pohtimaan miksi niin teen/tekisin.
Se on tosiaan jännä fiilis, kun pitkästä aikaa meikkaa ja kurkkaa peiliin – täältähän minä tosiaan ennen näytin! Ja on hassua, että olen äitiyslomani aikana tutustunut muihin äiteihin, jotka eivät ole koskaan nähneet minua meikattuna. Oma silmä on kyllä jo tosi tottunut meikittömyyteen, mutta myös minulla on dilemma eriparisista kulmakarvoista, jotka hieman häiritsevät aina peiliin katsoessani.
Hankin vasta uudet iholleni sopivat ihonhoitotuotteet ja jopa puusilmämieheni on ruvennut sanomaan, että ihoni kuulemma hehkuu 😀 Ja hänen mielestään en tarvitsisi enää meikkiä ollenkaan, vaikka hän ei koskaan aiemmin ole ottanut mitään kantaa meikkaamiseen. Kieltämättä siitäkin nousee ajatus, että mitä jos en enää meikkaisikaan? Minulle meikkaamattomuus on kuitenkin ollut lähinnä olosuhteiden sanelemaa eikä ole sisältänyt sen suurempia filosofisia pohdintoja, mutta varmaan olisi syytä miettiä asiaa enemmänkin.
Sama täällä. Vihaan aamuja ja heräämistä, mutta niistä saa siedettävämpiä, kun käyttää hetken naaman puunaamiseen. Kun on hyvät tuotteet, siihen ei mene edes kauan. Ylelliset koostumukset ja tuoksut saavat hyvälle tuulelle ja huulipuna piristää päivää!
Hei, tämä on hurjan mielenkiintoinen aihe. Itse olen meikannut iät ja ajat miettimättä asiaa sen kummemmin kunnes koron aika lopetti meikkaamisen kuin vahingossa. Ja mainiosti olen pärjännyt ilman. Olen sittemmin käynyt läpi kaikki mietteet mitä sinäkin vaikka työni ei ”vaadi” meikattua ulkonäköä.
Nyt testaan käytännössä lausetta ”nainen ei saa harmaantua työelämässä”. Neljättä vuotta ilman hiusvärejä (sitä ennen 30 vuoden värjäysputki!) ja ihan omalla värillä tietenkin jo, ohimoilta harmaantuen.
Minusta olisi kiva olla meikkaamatta, mutta vanhentumisen myötä en enää pidä peilikuvastani ja ihoni on ihan kauhea.