Oli kiva palata Suomessa kouluun.
Aloitin heti tammikuussa suorittamalla itselleni kolme vaihdon aikana väliinjäänyttä tenttiä. Otin lisäksi pari kurssia seuraavaltakin vuodelta, sillä ne olivat tämänhetkisten elämänsuunnitelmieni kannalta hyviä jo suorittaa. Lisäksi keväälle jäi vielä pari viimesyksyistä kurssia niiden kevään opinto-ohjelmaan muutenkin kuuluvien lisäksi. Ja sitten tuli se loistava työharjoittelutilaisuuskin, jota ei vaan voinut jättää väliin.
Tottakai ehtisin tehdä kaiken, miksi en ehtisi. Ja tottakai myös jaksaisin, miksen muka jaksaisi. Selvisinhän viime syksystä Lontoossakin ja Suomessa en sentään enää ole mikään arvosananeurootikko vaan täällä riittää, että suoriudun hommista keskinkertaisesti. Täällä minun ei tarvitse todistella itselleni mitään, rämpiä vaan hommista läpi.
Kouluahan ei ole fyysisesti kuin muutamina päivinä viikossa ja jos se ajoittuu aamupäiville, voi niiden jälkeen mennä vielä työharjoitteluun ja sitten illalla sen jälkeen hoitaa koulutehtävät ja bloggauksen. Jos koulua taas ei ole, voi koko päivän olla työharjoittelussa ja mennä siitä sitten kotiin hoitamaan kouluhommiaan ja bloggausta. Eihän siinä paljon ehdi elämään tai kavereita treffaamaan, mutta omaksi eduksihan tämä vaan on eikä kestä enää kuin pari kuukautta.
(Sori kaverit, jotka tätä luette ja ihmettelette, kun en ole ollut yhteydessä. Lohdutuksena voin sanoa, että se on ollut ihan tasapuolista kaikkia kohtaan enkä ole kyllä ehtinyt nähdä muitakaan. Ei siis mitään henkilökohtaista.)
Viikonloppuisin yritän päästä Tukholmaan. Saan luettua matkalla ja koen Tukholman kotimme minua rentouttavaksi ympäristöksi, jossa saan paljon aikaan. Siellä mieleni rauhoittuu täysin ja kykenen opiskelemaankin paljon tehokkaammin kuin Suomen opiskelija-asunnossani. Siellä on vaan äärettömän hyvä olla ja pari päivää siellä tuntuvat viikon hermolomalta, vaikka tekisinkin kouluhommiakin niiden aikana. Pääni tarvitsee sitä, jotta jaksan.
Sitä aina kuvittelee, että pystyy kaiken todella hyvin. Sitten huomaa yhtäkkiä, että on oikeasti aivan suunnattoman stressaantunut kaikesta ja pienikin vastoinkäyminen meinaa laittaa yksinollessa parkumaan.
Niinkuin vaikka silloin, kun ajoittaa sunnuntain iltalentonsa Suomeen niin, että tietää olevansa kotona puolilta öin, mutta ehtivänsä silti nukkumaan juuri ja juuri tarpeeksi ennen seuraavan aamun seitsemältä piippaamaan alkavaa, täyteenbuukatun viikon avaavaa kännykän herätyskelloa. Sitten tulee se hetki, kun kännykkään lentokentällä istuessa pärähtää lentoyhtiön pahoitteleva viesti, että lento on myöhässä ja laskeskelee olevansa kotona Suomessa vasta kello kolmelta yöllä. Silloin tekee mieli vaan mennä lentokentän nurkkaan ja alkaa huutaa ja parkua.
Voisinko vain kääntyä kannoillani ja lähteä takaisin Tukholman kotiini, heittää hanskat kokonaan tiskiin ja sanoa, että nyt en enää jaksa? Jäädä viikoksi peiton alle nukkumaan ja parkumaan ja sitten vaan pitää pari kuukautta lomaa ja palata kesäksi laivalle töihin? Miksi alunperinkään ahnehdin itselleni liikaa asioita? Miksi en vaan tyytynyt ottamaan kevättä iisisti, sillä selkeästi tarvitsin sitä syksyisen stressailuni jälkeen? Kuinka ihanaa olisi, jos voisin oikeasti viettää rentoja piiitkiä viikonloppuja jatkuvasti Tukholmassa ilman suurta stressiä ja täyteenahdettua aikataulua?
Seuraavana päivänä töistä tullessa koko homma ja oma parkufiilis jaksaa jo naurattaa. Olipas taas kypsää ja aikuismaista ajattelua. Miksi edes harkitsin luovuttamista? Kaikilla meistä on arjessa hommia tehtävinä ja joskus niitä vaan on hieman enemmän. Ne vaan täytyy osata käsitellä yksi kerrallaan eikä täyttää mieltään ajatuksella, että nyt hommia on edessä tuhat. Se vain hajoittaa pään.
Täytyy silti sanoa, etten malta odottaa huhtikuun loppua, jolloin saan lopulta täysin kantaa tavarani Tukholmaan ainakin lähes koko loppuvuodeksi. Odotan ja kaipaan sitä tunnetta, ettei minun tarvitse hetkeen tehdä mitään. Sitä outoa oloa, ettei takaraivossa jyskytäkään kokoajan lista tekemistä odottavista asioista. Kaipaan sitä nimittäin tällä hetkellä todella paljon.
Tukhomasta Suomeen lähteminen tuntuu aina yhtä pahalta. Tai ei, oikeastaan se tuntuu pahemmalta joka kerta, sillä Tukholmassa minulla ei ole velvotteita enkä ole varmasti koskaan ollut niin onnellinen kuin mitä täällä ollessani olen (vaikkakin Tower Bridgen tuijotus Lontoossa kodin vieressä kilpaileekin vahvasti tämän tunteen kanssa). Suomessa minua odottaa läjäpäin asioita, jotka on vain pakko hoitaa, jotta voi sitten parin kuukauden kuluttua katsoa tyytyväisenä taaksepäin ja todeta, että huhhuh, olipahan melkoinen lukukausi ja sitäkin uuvuttavampi lukuvuosi, mutta nyt siitä on selvitty.
Siihen asti täytyy vaan miettiä, että kaikesta kyllä selviää, kun vaan muistaa ottaa päivän kerrallaan, nukkua ja syödä hyvin sekä nauraa paljon. Vaikka sitten sille myöhästyneelle lennolle, joka ei sillä hetkellä kovin paljon naurattanutkaan.
Minä NIIN ymmärrän sinua. Viimeinen vuosi fysioterapeutin opinnoista on käynnissä, opinnäytetyö aiheuttaa ahdistusta ja jos meinaa jouluksi valmistua (viettäen syksyn vaihdossa), tietää se hirveästi työtä. Ja opiskelua myös kesällä. Itkuparkuraivarit – been there, done that.
Mutta se mikä ei tapa, vahvistaa?
Joo, noinhan se vaan täytyy ajatella. 🙂
heh, tutulta kuulostaa. Sitä jollakin masokistisella tavalla nauttii kalenterin täyttämisestä( toki hanskaan kaiken…) ja sit kun katselee sitä täyttä kalenteria, iskee se ahdistus. Onneksi nämä kuukauden-parin hullut pätkät pystyy hoitamaan sillä voimalla kun tietää että kohta koittaa helpotus. Nimim osa-aikaista opiskelua täysipäiväisen työn ohella + muuten vähän koko elämä uusiksi projekti päällä joka saralla, ai mikä 30 kriisi 🙂
Juurikin noin: "Olenpas ahkera, kun sain kaiken tuon mahdutettua. Ääh, onko pakko olla noin ahkera?!?" 😛
Osuit aika samoihin fiiliksiin, mitä itsellä on tällä hetkellä. Oon ottanut lukujärjestyksen ihan liian täyteen ja lisäksi kesätyöhakustressi ahdistaa! Välillä, kun alkaa tuntua ylivoimaiselta tarttua tenttikirjaan, yritän vaan miettiä viime kevättä, jolloin pänttäsin pääsykokeisiin pää höyryten, että pääsisin lukemaan journalistiikkaa yliopistoon. Nyt kun on tehnyt sen työn, että pääsi tänne sisään, pitää myös opiskella ahkerasti 🙂
Minä en vaan jotenkin nyt saa itseäni yhtään niskasta kiinni tenttiin lukemisen kanssa. Ei vaan hotsita yhtään, vaikka tosiaan viime syksynä jaksoin lukea lukemistani. :/
Mutta tottahan tuo on, että jos on kerran tehnyt töitä siihen pisteeseen päästäkseen niin täytyyhän niitä tehdä siinäkin pisteessä ollessaan, jotta siihen pääsy on kannattanut. 🙂
Itselläni oli syksyllä hyvin täysi aikataulu, ja lueskelinkin postauksen alkupuolta samastuen vahvasti tilanteeseesi. Kun tekstissä tuli vastaan kappale, joka kuului: "Voisinko vain kääntyä kannoillani ja lähteä takaisin Tukholman kotiini, heittää hanskat kokonaan tiskiin ja sanoa, että nyt en enää jaksa? Jäädä viikoksi peiton alle nukkumaan ja parkumaan ja sitten vaan pitää pari kuukautta lomaa ja palata kesäksi laivalle töihin? Miksi alunperinkään ahnehdin itselleni liikaa asioita? Miksi en vaan tyytynyt ottamaan kevättä iisisti, sillä selkeästi tarvitsin sitä syksyisen stressailuni jälkeen? Kuinka ihanaa olisi, jos voisin oikeasti viettää rentoja piiitkiä viikonloppuja jatkuvasti Tukholmassa ilman suurta stressiä ja täyteenahdettua aikataulua?", mietin, että KYLLÄ VOIT lyödä hanskat tiskiin, sanoa että nyt en jaksa.
Mutta. Seuraavassa kappaleessa vähättelitkin itkukohtauksiasi, enkä oikein tiennyt miten päin olisin.
Mainitsin jo, että minulla oli syksyllä vastaavanlainen tilanne. Paljon erilaisia hommia tehtävänä, todella kiire koko ajan, vaikka tunsin kuitenkin pitäväni langat käsissä. Asia oli kuitenkin toinen, ja lopulta moni syksyllä opiskelemani kurssi jäikin kesken, kun uuvuin täysin, enkä kestänyt edes ajatusta pakollisista koulutöistä. Sain itkukohtauksia milloin missäkin: kaupassa, lenkillä, junassa… Täysin mitättömistä asioista, kun en vaikka ollut muistanut ostaa uutta hammasharjaa tai soittaa jollekin. Se oli hirveää, mutta jostain syystä en kyennyt antamaan itselleni kunnolla armoa, vaan ajattelin, että valitan turhasta, eikä ongelmani jaksamisen kanssa ollut "oikea" ongelma. Oli se. Minä en vaan halunnut myöntää sitä.
Nyt keväällä, realistisemman kurssiaikataulun ja kunnon loman jäljiltä tunnen olevani kuin uusi ihminen, ja elämä on soljunut hienosti eteenpäin. Oman hyvinvoinnin pistäminen koulun edelle oli todella hyvä päätös.
Kannattaa siis oikeasti miettiä, sillä omassa päässäni alkoivat hälytyskellot soida tekstiäsi lukiessani. Jos todella tunnet, että jaksat hoitaa kaiken, niin anna mennä, mutta noin täydellä aikataululla se kuukausi tai pari voi tuntua huomattavasti pidemmältä ajalta, ja voi heijastua vielä pidemmälle. Tietysti varmaan tunnet omat voimavarasi, ja tiedät mitä pystyt tekemään ja mitä et, mutta silti toivon, että saat itsellesi tarpeeksi rentoutumisaikaa. Ja jos päätät, että et nyt pysty johonkin, koska et jaksa, se ei ole paha asia. Se ei ole maailmanloppu.
Tuli pitkä, sekava ja uhkakuvia pursuileva kommentti, mutta viime syksyn kokemukseni jälkeen en halua, että kukaan kokee sitä samaa. Kaikkea hyvää kevääseesi! 🙂
Kiitos aivan ihanasta kommentistasi. <3
Itse yritän ajatella, että kaikki se, minkä jätän nyt tekemättä on sitten taas edessä kuitenkin myöhemmin ja tavallaan tuntuu jopa helpottavalta ajatukselta, että kun niistä nyt tahkoaa läpi, niin palkinto on oikeastikin sitä suurempi. Kommentissasi tuli esiin todella hyviä pointteja ja on kyllä tosiaan ihan erityisen tärkeää muistaa kuunnella itseään ja tarkkailla omaa jaksamistaan. 🙂
Täälläkin kohtalotoveri ilmoittautuu.. Juuri viikonloppuna meinasi kaatua maailma päälleni, mutta sitten laskeskelin päiviä huhtikuun loppuun ja totesin, ettei niitä ole niin montaa 🙂 Viimeisiä koulurutistuksia täälläkin 🙂
Itse en ole edes muistanut pahoitella ystävilleni miksei minua missään näy 🙂 Täytyy tehdä asiaan korjaus ja viettää laatuaikaa sitten kun kalenteri on tyhjempi 🙂
Tsemppaan eteenpäin sillä uskolla, että tämä kaikki raataminen vielä palkitaan 🙂
Ja takaisin koulutehtävien pariin..
Onneksi aurinko jo paistaa ja päivä on pidempi, niin tietää varmasti kevään ja kesän tulevan tänäkin vuonna 🙂
Tsemppiä kaikille!
Heidi
Koitetaan kaikki yhdessä jaksaa ja miettiä, että ei niitä viikkoja enää ole kovin monia ja kun asioihin tarttuu yksi kerrallaan niin niistä kyllä selviää. Ollaan sitten sitäkin tyytyväisempiä keväällä. 🙂
Tsemppiä siis sinnekin! 🙂
Oon tykännyt aivan älyttömästi kun olet hieman raottanut taas omaa elämääsi, eikä pelkkiä kosmetiikka postailuja. 🙂 Jaksuhaleja ja tsemppipusuja. Voit olla ylpeä itsestäsi.
Kiitos! <3 Ja kiva kuulla, että myös henkilökohtaisemmat postaukset ovat olleet mieluisia. Blogi on mukava kanava saada tuoda esiin vähän kosmetiikkaakin syvällisempiä asioita. 🙂
Kuulostaapa tutulta.. Mulla on tosi paljon aikaavievä työ ja opiskelut kesken. Jos keskityn molempiin, kumpaakaan en saa tehtyä kunnolla. Yleisesti elämässä oon luottanut siihen että kaikki järjestyy tavalla tai toisella, joten toivottavasti tälläkin kertaa.
Jostain marraskuusta se stressi alkoi, paheni jouluksi ja oli kestämätöntä tammikuussa. Viikonloput ei auttaneet siihen oloon,eikä edes pitkä joululoma. Syytin itseäni eikä mikään hälytyskello soinut vaikka en nähnyt enää ystäviäni enkä tehnyt vapaa-ajalla muuta kuin makasin lamaantuneena kotona. Ystävät olivat tosi huolissaan, ne näki mun ahdistuksen vaikken itse sitä myöntänyt ja tunsin vaan syylisyyttä kun en ehdi nähdä ketään.
Sitten sairastuin ja olin tosi kipeä viikon, jolloin aivot tuntuivat nollaantuvan,se auttoi vähän. Nyt takana on myös pitkästä aikaa tosi rentouttava viikonloppu ja kaikki tuntuu valoisammalta. Kyllä tää tästä!!
En tiedä onko mun kommentissa mitään muuta pointtia kuin kiittää vertaistuesta 🙂 sitä välillä unohtaa ettei olekaan ihan yksin omien pulmien kanssa. Tsemppiä sulle! Kyllä se tunne sitten keväällä palkitsee ruhtinaallisesti 🙂 ja oppiihan tässä ainakin omia rajoja ja ehkäpä jollain tavalla huomaamaan ne tärkeät asiat jotka pitää kiinni normaalissa elämässä!
Know the feeling! Kahden kaupungin välillä mennään, välimatkaa 200 km. Toisessa avopuoliso ja koulu, toisessa vakityöpaikka. Eli opinnot siis loppusuoralla, koetan viimeisiä ponnistuksia opinnäytetyön hyväksi tehdä. Mutta samalla työpaikka, joka vaatii poissaoloa kotoa viikot ja pitkiä työpäiviä. Hirveä stressi ja ahdistus, en saa olla siellä , missä koti ja rakkaat ovat. Eikä ne kouluhommatkaan etene, 10 h työpäivän jälkeen kun ei kiinnosta enää avata konetta…
Just yks päivä mietin, millon oon oikeesti ollut onnellinen viimeksi. Siitä on ihan hetki aikaa. Ja tää olotila ei tui helpottamaan 🙁 avokilla koulua vielä keväälle 16 VÄHINTÄÄN. Minulla työpaikka, josta ei voi luopua. Elämä on vaikeeta.
Osui ja upposi! Välillä töiden ja koulun ja kaiken muun yhteensovittaminen tuntuu kovinkin tuskaiselta, eikä nuo itkupotkuraivarit kovin kaukana ole silloin kuin on oikeasti todella väsynyt. Kiva, että saat kuitenkin Tukholmasta haettua boostia taas arjessajaksamiseen 🙂 Itse en oikein aina tiedä, mistä sitä virtaa repisi, mutta jotenkin lähitulevassa häämöttävä kevät, kesä ja lomat ehkä saavat vielä runttaamaan tämän kevään läpi! Jaksamisia sinnekin suuntiin! 🙂
Pakko kirjoittaa anonyymina, aihe on sen verran arka minulle.
Älä missään nimessä vähättele itkukohtauksia tai jaksamattomuuden tunteita. Vaikka kuinka seuraavana päivänä tuntuisi erilaiselta, ne tunteet olivat kuitenkin olemassa edellisenä iltana ja niihin oli jokin syy. Näin vaikeaa masennusta sairastavana uupumuksen tunteet ovat älyttömän tuttuja, juurikin tuo pienten asioiden kasvaminen mielessä isoiksi jutuiksi ja "ilman syytä" itkeminen ja ahdistuminen. Ne on aivokemiallisia juttuja tai kehon merkkejä siitä, että nyt ei jaksa enää, energia on loppu. Siksi väsymyksen tunteita ei koskaan pitäisi vähätellä tai laittaa oman luonteenlaadun piikkiin, se on hyvin vahingollista itselle.
Minulle masentuneena on tyypillistä seuraavanlainen ajatusmaailma: siis miten mä nyt en jaksa, kyllähän mä aina olen jaksanut tehdä näin paljon, kyllä muutkin jaksaa, tää on vaan väliaikaista, nyt kun painat niin kohta helpottaa. Ja koskaan ikinä se ei helpota, koska mun oma vaativuus itseäni kohtaan ei helpota. Aina hankin jonkun uuden harrastuksen, luottamustehtävän, työn tai asian jolla täytän päiväni minuutilleen. Joka ikisen päivän lopuksi mulla on silti sellainen olo, etten tehnyt riittävästi ja olisin pystynyt enempäänkin, jos olisin EDES yrittänyt.
En tarkoita toki, että sulla olisi uupumusta tai masennusta (niitä on aika vaikea diagnosoida tälleen tekstin perusteella :D). Mutta haluaisin kiinnittää huomiota siihen omaan sisäiseen puheeseen; millä tavalla puhuu itselle ja itsestä muille? Jos se on alituiseen vähättelevää tai ahdistunutta puhetta, niin silloin kannattaa pysähtyä miettimään mistä se johtuu. Vaikka kuinka hokee itselleen että "se on kohta ohi, vain pari kuukautta enää", niin niiden parin kuukauden aikana voi käydä jotain aivan muuta, ihminen voi palaa loppuun ja jälkeenpäin ajattelee, että miksi mun piti olla niin kurja ja ehdoton itselleni.
Tän ei ole tarkoitus olla mikään ilkeä kirjoitus, mutta tietyt sanat ja lauseet tekstissäsi muistuttaa hirveän paljon mua siitä ajasta kun uupumusta tai masennusta ei oltu vielä diagnosoitu. Elin "sitten kun"-elämää, odottaen lomaa ja rentoutumista johon en kuitenkaan itselleni antanut koskaan lupaa. Nyt olen täysin työkyvytön ja poistun harvoin kotoa, energia on ihan loppu. Näinkin voi siis käydä.
Tsemppiä Virve kiireeseen. Jos pelkkä tsemppi ei auta, niin anna hyvä ihminen itsellesi aikaa vaan olla ja rentoutua, luopuakin joistain jutuista 🙂 Se ei ole maailmanloppu, se luopuminenkaan.
Kuulostaa niin tutulta!
Olen paahtanut koulussa tämän lukuvuoden aikana varsinaista tappotahtia ja tällä hetkellä minulla on tässä vuoden ensimmäisessä periodissa 39 opintopistettä (meidän koulussamme käydään yleensä 2 periodin aikana 30 op:n edestä opintoja) ja aika on kyllä todella kortilla, anteeksi kaverit! Stressi huitelee jossain uskomattomissa lukemissa, aika loppuu kesken ja tuntuu ettei mitään ehdi tekemään. Mutta saan tsemppiä niin siitä, että onnistuin tekemään vastaavan jakson ennen joululomalle jääntiä (ja vieläpä 4 keskiarvolla) ja nämä ovat viimeiset kurssini tästä tutkinnostani sekä että tämän jakson jälkeen jään ansaitulle lukulomalle lukemaan pääsykokeisiin unelmieni koulua varten! Voi sitä huumaavaa vapauden tunnetta, kun sain silloin joulukuussa jäädä joululomalle "ansaitusti" ja pitää sen Word-ohjelman kiinni kokonaisen kuukauden 😀 19.3 olen toivottavasti palauttanut viimeisetkin projekti- ja ryhmätyöt ja saan viettää muutaman päivän ansaitusti täysin lomamodessa ennen valmistautumisen aloitusta siihen kevään varsinaiseen tulikokeeseen. Vaikka se jatkuva stressaaminen ei kauhean mukavaa olekkaan, niin silti jotenkin nautin tästä pienestä itseni rääkkäämisestä ja onnistumisen tunteista, kun huomaan venyväni parempiin suorituksiin kuin mitä uskoisinkaan.
Näiden vuosien jälkeen, näidenkin opintojen kariutuessa, mä olen alkanut miettiä kosmetiikkamyyjän koulutusta. Ehkä mua ei ole tehty akateemiseen maailmaan, tai pää ei kestä vaikka kyllä päässä riittäisi mutta jaksaminen loppuu. Jos menisi opiskelemaan jotain, johon on edes jotain pohjaa. En oo tästä julkisesti puhunut mutta tähän on hyvä avautua. Vielä kun selvittäisin, onko sitä Tamperetta lälähempänä – kun jaksaisin.
Kas tässä ja ihan Helsingissä: http://www.aikuis-koulutus.fi/education/kauneudenhoitoalan-perustutkinto-kosmetiikkaneuvoja-134449 🙂
Mun entisellä pomolla oli tapana osata sanoa kiireahdistukseen juuri oikeat sanat. Kun menin sen pöydän ääreen epätoivon partaalla kun aikaa oli vähän mutta to do -lista pitkä, se totesi että ei hätää kato: luurit päähän ja asia kerrallaan. Jännää, että se välillä vaatii että joku muu sanoo tuon sinulle. Siitä se lähtee sit taas.