Happy birthday – blogini täyttää 10 vuotta!

Katsoin eilen illalla kalenteriani ja tajusin yhtäkkiä, ettei ollut mikään tavallinen keskiviikko. Klikkasin itseni blogiini, napautin auki postausarkistoni ja löysin blogini aivan ensimmäisen postauksen. Postaus oli kirjoitettu päivälleen 10 vuotta sitten. Blogini täytti ensimmäisen vuosikymmenen!

Tuntui uskomattomalta ajatukselta, että matkaa oli taittunut jo niin kauan aikaa. Kun aloitin kirjoittaa blogia, olin juuri 22 vuotta täyttänyt, Vantaalta reilua vuotta aiemmin Tampereelle muuttanut tyttö, joka ei oikeastaan kovin tarkasti tiennyt, mitä elämältään haluan. Silloin en myöskään uskonut, että sen tietäminen olisi siinä vaiheessa elämää kovin tärkeää ja riitti kun tiesi, mitä sillä hetkellä tekee ja on siihen hetkeen tyytyväinen. Töissä käydään, jotta vapaa-ajalla on rahaa tehdä ja erityisesti nimenomaan ostaa asioita.

Siitä lähtien blogi on ollut iso osa elämääni. Se alkoi kosmetiikkaröykkiöihinsä kyllästyneen, mutta silti tuotteisiin intohimoisesti suhtautuvan kosmetiikkamyyjän yrityksestä vähentää shoppailua. Päätin, etten ostaisi uusia tuotteita ennen kuin vanhat vastaavat loppuisivat ja jotta voisin pitää päätöksestäni kiinni, raportoisin siitä julkisesti blogiini. Blogi sai nimen Ostolakossa ja paitsi että päivitykset sisälsivät tietoa tuotteista, joita olin kuluttanut loppuun, saattoi niistä myös löytää tuskailujani ostohimojen hillitsemisestä, alasta innostuneen ihmisen fiilistelystä sekä lopulta myös juttuja muustakin kuin kosmetiikasta.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan minulla on ollut ilo saada jakaa elämäni kohokohtia ja välillä myös niitä raskaampiakin tuntemuksia blogissani ja saada ajatuksilleni vastakaikua. Blogi on seurannut mukanani läpi kolmen pitkän ihmissuhteen, useammassa maassa asumisen, opiskelujen ja erilaisten työkuvioiden. Se on antanut minulle niin paljon ja toiminut valtavana henkireikänä useissa tilanteissa. Olen jopa kirjoittanut tänne paljon sellaisia ajatuksia, joita en ole sanonut läheisillenikään ääneen ja saanut fiksujen kommenttien kautta paljon pohdittavaa ja neuvoja.

En ole kirjoittanut kaikesta suoraan, mutta lukijani ovat silti olleet mukanani niin uusien parisuhteiden riemuissa, erojen kuohuissa kuin lopulta jopa seuraamassa, kun elämäni rakkauden tapaamisen myötä muutin Ruotsiin, menin naimisiin ja pääsin yrittämään elää maassa arkea ja selvitä ruotsalaisesta työelämästä. Blogi on antanut minulle paljon ja ollut osa arkeani lähes kolmasosan elämääni.

Toki on hetkiä, kun blogi tuntuu myös ottavan paljon. Niitä hetkiä, kun tuntuu ettei ole tarpeeksi, ei ehdi kirjoittaa riittävän kiinnostavia tekstejä, vastata kommentteihin tai saa keljun kommentin, joka jää mieleen  kummittelemaan. Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu 3533 julkaistua postausta, eli keskimäärin 353 postausta per vuosi. Bloggaajalla ei ole liiemmin lomaa, sillä jos sellaista haluaa pitää, tulee työt kuitenkin tehdä etukäteen ja kommentit on vähintään pakko käydä päivittäin julkaisemassa.

Siitä huolimatta en voisi kuvitellakaan, että lakkaisin pitämästä blogia. Rehellisyyden nimissä voin toki myöntää, että olen sitä joskus harkinnut. Ne ovat olleet niitä hetkiä, kun itsensä tuntee muutenkin surkeaksi ja kokee, ettei ole mitään annettavaa kenellekään. Kun se tunne menee ohi muistaa, kuinka onnekas onkaan, kun on paikka, jonne voi purkaa niin syvällisempiä ajatuksiaan kuin niitä ihania kosmetiikkafiilistelyjäkin.

Yksi asia, josta aina yllätyn on, kuinka sydämellisiä ihmisiä matkassani on. Monien kanssa emme oikeasti varsinaisesti tunne, mutta silti tuntuu, kuin tietäisitte minut usein jopa yllättävänkin hyvin. Sen tuntee kommenteista, ihanista viesteistä ja se välittyy erittäin konkreettisesti erilaisista kohtaamisista. Niitä minulla on hieman harvemmin, sillä käyn Suomessa melko vähän, mutta esimerkiksi viime lokakuun I Love Me -messut ja viime viikon kirjatapahtumat Suomessa olivat täynnä niin ihania kohtaamisia niin sydämellisten ihmisten kanssa, että minun teki usein mieli vain alkaa parkua liikutuksesta. Tuntuu hyvältä, että blogista välittyy se oikea minä ja löydän samanhenkisyyden lukijoiden kanssa.

Olen kuullut, että esimerkiksi urheilijoille hoetaan paljon, että on tärkeää, että he tietävät, kuka muu he ovat paitsi urheilija, sillä kun ura jossain vaiheessa päättyy on tärkeää tietää, kuka muu on paitsi se formulakuski, taitoluistelija tai kilpajuoksija. Olen miettinyt tätä paljon ja täytyy myöntää, että blogi on niin suuri osa identiteettiäni etten suoraan sanottuna tiedä, kuka olen ilman sitä ja mitä muuta oikeastaan edes haluaisin tehdä.

Jos minulla ei olisi blogia, kuka olisin, mitä tekisin ja kuinka sen kaiken aikani käyttäisin?

Koen hieman turhaksi ajatusleikiksi lähteä jossittelemaan ja miettimään, millaista elämäni olisi, jos en olisi alkanut blogata ja pitänyt blogistani kiinni kaikkia näitä vuosia, sillä en voi tietää vastausta. Mihin minulla sen sijaan olisi hyvä olla vastaus, joka voidaan ajatella myös mahdollisena varasuunnitelmana on, kuka minä olisin, jos minulla ei yhtäkkiä huomenna olisikaan blogiani.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, kuka olisin. Juuri nyt tuntuu, että käytän aikani juuri kuten haluan, eli täytän sen suureksi osaksi blogiin liittyvillä jutuilla. Kun raahaudun töistä kotiin väsyneenä ja haluan ottaa rennosti mietin silti, että huomisen postaus on kirjoitettava. Suunnittelen aikatauluni blogin ympärille ja  vähensin jopa työviikkoni Elevenillä kolmipäiväiseksi, jotta minulla on aikaa blogilleni. Jos minulla yhtäkkiä olisikin noiden tuntien ulkopuolella käytössäni kaikki mahdollinen aika, enkä käyttäisi sitä blogiin niin suureksi osaksi, en todellakaan tietäisi, mitä kaikkea sillä tekisin.

Joskus houkuttelee valtavasti selvittää, miltä tuntuu, kun takaraivossa ei jatkuvasti ole muistutusta siitä, että blogissa on oltava postaus tulossa. Haluaisin tietää, miltä tyhjä pää tuntuu eikä sitä voi vain kokeilla jättämällä blogia vaikka hetkeksi tauolle, sillä miettisin tasan tarkkaan, että mitäs sitten tauon jälkeen. Minulle on aivan liian tärkeää, että blogi rullaa jatkuvasti hyvin. Toisaalta myös nautin aivan älyttömästi siitä, että minulla on aina paikka, jonne palata. En ole sosiaalinen ihminen, mutta blogin kautta saatu vuorovaikutus tuntuu hyvältä.

Blogin pitäminen on myös mahdollistanut minulle paljon ja antanut rohkeutta isoihinkin päätöksiin. Kun olen tiennyt, että blogi voi olla työni, olen uskaltanut muuttaa Ruotsiin ja kerran jopa irtisanoutua työstäni, josta en sitten kuitenkaan halunnutkaan lähteä. Tuntuu kuitenkin hyvältä tietää, että jos jonakin päivänä kyllästyn päivätyöhöni, on minulla valmiina toinen suunnitelma.

Toivon tulevilta blogivuosilta paljon, mutta toiveeni ovat yksinkertaisia. Toivon, että blogi auttaa minua pysymään inspiroituneena ja säilyttämään mielenkiinnon työtäni kohtaan. Toivon, että sen avulla pysyn ajan hermoilla, päädyn kiinnostavien kysymyksien kautta selvittämään juttuja, joihin en tulisi muuten uppoutuneeksi ja että opin sen kautta paljon. Toivon erityisesti, että pysyn innostuneena.

Vuosien varrella blogini pääpiirteinen linja on pysynyt samana, mutta olen kaarrellut linjojen sisällä paljon – joskus jopa kurvannut hieman linjojen ulkopuolellekin. Saan joskus viestejä, joissa harmitellaan, ettei blogini ole enää samanlainen kuin 10 vuotta sitten. En tiedä, mitä näihin pitäisi vastata, sillä blogi on niin suuri osa minua ja paitsi että se kertoo kosmetiikasta, kertoo se myös elämästäni enkä minäkään ole (luojan kiitos!) monellakaan tapaa sama ihminen kuin 10 vuotta sitten.

Kaksikymppisen ja kolmekymppisen välillä on usein iso ero, mikä mielestäni usein johtuu siitä, että se kaksikymppinen usein vasta haaveilee asioista ja kolmekymppisellä on ollut vuosikymmen aikaa tehdä niiden haaveiden eteen asioita, oppia, nähdä ja kokea. Tietenkään en näe tai koe asioita samalla tavalla nyt kuin kymmenen vuotta sitten ja olen siitä jopa hyvin kiitollinen.

Kerroin blogini ensimmäisessä postauksessani olevani todella materialistinen ihminen, joka saa tyydytystä shoppailusta ja uusista tuotteista. En voinut silloin kuvitellakaan, että minulla olisi käytössäni vain yksi kutakin kosmetiikkatuotetta enkä malttanut ikinä odottaa edellisten loppumista, vaan halusin aina vain hankkia uusia tuotteita ja kokeilla kaikkea.

Toisaalta näen noissa ajatuksissa edelleen itseni. Jos päästätte minut vapaaksi Soulin kosmetiikalla täytetyillä kaduilla, kirmaan kuuden tunnin kuluttua takaisin kassit täynnä ihania tuotteita.

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten  kuitenkin jo myös, että suhtautumiseni kosmetiikkaan on  suuressa ristiriidassa sen kanssa, että tykkään asunnossani hyvin selkeistä ja siisteistä linjoista. En silloinkaan halunnut kotiini muuta ylimääräistä tavaraa ja haaveilin mielessäni elämästä, johon ei kuuluisi paljon tavaroita. Kerroin haaveilevani, että myös kosmetiikkavarastoni olisivat simppelit eikä niissä olisi kuin yksi kutakin tuotetta.

Suurin muutos kaksikymppisen ja kolmekymppisen minäni välillä onkin ollut se, että vuosien myötä olen siirtynyt enemmän nykyhetkessä tunteella elävästä tyypistä kohti sellaista, joka suunnittelee tulevaisuuttaan ja tekee valintojaan sen perusteella. Tosiasiassa rakastan edelleen hukuttautua kosmetiikkaan, mutta samalla tiedostan, että tulevaisuudessa haluan mielummin elämän, joka mahtuu yhteen matkalaukkuun ja antaa minulle mahdollisuuden nauttia paremmin omistamistani asioista sekä tunteen vapaudesta. Jos haluan lähteä jonnekin, voisin laittaa omaisuuteni kasaan viidessä minuutissa, ottaa läppärin kainalooni ja vain mennä.

Vaikka antaudunkin välillä mielihaluilleni kosmetiikkahyllyn edessä seistessä, yritän silti pitää fokukseni pitkän tähtäimen maalissa ja viimeisen vuoden aikana maali on konkretisoitunut entistä vahvemmin. Olemme raivanneet asuntoamme paljon, olen luopunut hyvin suuresta osasta tavaroitani ja jopa kosmetiikkaani. Toisaalta käyn edelleen läpi monia samoja ajatuksia kuin kymmenen vuotta sitten, mutta nyt kuitenkin monen elämänkokemuksen ja oivalluksen avustamana. Ja tiedättekö mikä on ollut parasta? Se, että olen voinut kirjoitella täällä blogissani myös noista tavaroiden vähentämiseen liittyvistä ajatuksista ja saanut niillekin valtavasti vastakaikua!

10 vuotta bloggaamista tarkoittaa 12,5 miljoonaa vierailua blogissani ja melkein 22 miljoonaa sivunäyttöä. Luvut tuntuvat huikeilta ja vetävät väkisinkin nöyräksi, sillä voin kertoa, että en olisi todellakaan jaksanut kirjoittaa blogia kymmentä vuotta vain päiväkirjaksi itselleni. Suurimman motivaation ja isoimman ilon bloggaamiseen ovatkin antaneet nimenomaan blogin lukijat, joille sisältöni kirjoitan. Ilman teitä tätä blogia ei olisi ja olen kiitollinen, että niin moni palaa tänne yhä uudelleen.

Kiitos jokaiselle, joka on hypännyt näiden vuosien aikana blogini kyytiin, jakanut kommenteissa ajatuksiaan ja mielipiteitään tai muilla tavoin ollut matkassa mukana!

---

Lue myös:
Otin loparit unelmieni työstä
Oma uratarina – Näin päädyin tähän, missä nyt olen
Minimalistista elämää: haaveilen pakettiautossa asumisesta

Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!