Irtisanoutumisen jälkeisiä tuntemuksia

Kun kesällä irtisanouduin työstäni, jäin jännityksellä odottamaan, miltä päätös alkaisi tuntua myöhemmin. Minulla oli irtisanoutuessa viisi viikkoa lomia pitämättä ja myönnän elätelleeni hieman toivoa siitä, että voisin sisällyttää edes osan niistä kahden kuukauden irtisanomisaikaani. Koska olin kuitenkin suunnitellut käyttäväni ne vasta kesän jälkeen, maksettaisiin pitämättä jääneet lomat minulle rahana ja kävisin töissä yhdeksän viikon ajan normaalisti.

Toisaalta se ärsytti ja toisaalta toki imarteli. Kai se oli mukavampaa kuulla, että minut haluttiin pitää töissä niin pitkään kuin vain mahdollista eikä vain saman tien sanottu, että kun kerta haluat lähteä, niin ovi on tuolla ja astu siitä ulos vaikka heti.

Yhdeksän viikkoa on kuitenkin melko pitkä aika käydä töissä sen jälkeen kun on irtisanoutunut – irtisanoutuneelle itselleen usein ainakin. Sitä on tavallaan jo jalka oven välissä valmiina lähtöön, mutta silti sitä ei voi ilmaista mitenkään, vaan työt tulee hoitaa aivan kuten ennenkin.

Koska itse sanouduin irti juuri ruotsalaisten kesälomien kynnyksellä, eli heinäkuun alussa, ei yrityksemme tulevaisuuden suunnitelmia voitu lyödä lukkoon ihmisten lomaillessa. Minun tuli siis pysyä viitisen viikkoa hiljaa suunnitelmistani lähes kaikille, mikä sai tilanteen tuntumaan hieman siltä, kuin koko irtisanoutumista ei olisi edes tapahtunut.

Ajattelin, että ehkä sitten, kun irtisanoutuminen on kaikkien tiedossa minuun iskee joku pieni kauhupaniikki. Sellainen olo, että tajuan vasta kunnolla, mitä olen tehnyt ja alan maalata mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia ja jopa kyseenalaistamaan, teinkö oikean päätöksen.

Nyt irtisanoutumiseni on ollut  pari viikkoa kaikkien tiedossa ja olen saanut yhtä pitkään lähes joka päivä vastata jonkun kysymykseen siitä, mitä aion alkaa tehdä. Myönnän, että en usein edes jaksa alkaa purkaa hommaa ihmisille vaan kuittaan sen vain naurahtamalla, että noh, minulla nyt on tällainen hippivahe menossa ja lähden Aasiaan etsimään elämän tarkoitusta. Heh heh.

Toistaiseksi päätös lähteä on kuitenkin tuntunut täysin oikealta joka päivä enkä ole hetkeäkään miettinyt, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä. En ole sellaista tyyppiä, joka velloo suuresti mennessä ja miettii mitä jos -skenaarioita. Mietin niitä kyllä suunnitellessani tulevaa ja teen niiden pohjalta päätöksen, mutta kun se päätös sitten on tehty, ei minulle ole yhtään tyypillistä miettiä koskaan, että teinkö oikean päätöksen ja olisiko sittenkin pitänyt päättää toisin.

Jos päätän jotain, elän sen mukaisesti ja innostun siitä, minkä kautta tapahtuu aina uusia, hyviä asioita. Pitää vain luottaa, että niin käy nytkin. Juuri nyt tuntuu, että mielessäni on sata kiinnostavaa ja ihanaa asiaa, jotka haluan toteuttaa ja jos laitan vaakakuppiin ne ja päivätyöt, kallistuu kuppi ilman muuta niiden puolelle.

Tottakai olen miettinyt, miltä ihan oikeasti sitten tuntuu, kun viimein olen sulkenut oven takanani eikä minulla ole enää mitään sanavaltaa yhtään mihinkään yritystä koskevaan asiaan. Tulenko miettineeksi harmistuneena, että olisi vain pitänyt jäädä, niin voisin olla itse edelleen vaikuttamassa?

Toisaalta minusta tuntuu, että nyt on täydellinen hetki lähteä. Minulla on olo, että olen kasvanut firmasta erilleen ja tiedän, että hommissani jatkaa loistava tyyppi, jonka tukena on aivan mahtava tiimi. Juuri siksi, että ne tyypit jäävät pyörittämään hommaa minua ei huoleta oikeastaan yhtään. Tottakai tiedän, ettei kaikkia asioita tulla tekemään juuri niin kuin itse tekisin, mutta olen oppinut ajattelemaan, että se on varmasti vain hyvä asia yrityksen kehittymisen kannalta. Minun tapani ei todellakaan ole aina ainoa oikea ja on vain hyvä, että joku muu voi viedä firmaa eteenpäin toisella hyvällä ja oikealla tavalla.

Jännitän kuitenkin edelleen, miltä se tyhjän päällä oleminen mahtaa sitten tuntua, kun sen hetki oikeasti parin viikon kuluttua tulee. Raha-asiat tietysti mietityttävät eniten ja kuten olen kertonut, tarkoitti heinä-elokuun vaihteessa tapahtunut lähtö A-lehdiltä tälle omalle itsenäiselle blogialustalle myös blogitulojen tippumista ja ainoat tulot, joita blogista nyt saan tulevat mainoslinkkien ja kaupallisten yhteistöiden kautta.

Kaikki blogissa kaupallisiksi yhteistöiksi merkityt postauksetkaan eivät automaattisesti kuitenkaan tuota rahaa, vaan kaupallinen yhteistyö voi myös tarkoittaa postausta sellaisesta tuotteesta, joka on saatu ja josta on vain sovittu kirjoitettavan blogissa – vaikka siitä ei saisi penniäkään. Esimerkiksi SodaStream-arvonta oli juuri tällainen ilmainen kaupallinen yhteistyö, koska sain itse laitteen testiin ja sanoin, että arpoisin sellaisen mielelläni lukijoilleni.

Toisaalta en kuitenkaan halua alkaa stressaamaan raha-asioista. Uskon, että kaikki järjestyy lopulta juuri kuten kuuluukin ja jos rahapula iskee, keksin kyllä varmasti jotakin. Juuri nyt haluan kuitenkin hyödyntää tämän tilaisuuden olla täysin vapaa menemään ja tekemään.

Paitsi että aion käyttää aikaa blogiin ja matkustamiseen, aion opiskella monia asioita. Netti on täynnä mahdollisuuksia oppia lähes ilmaiseksi (ja välillä jopa ilmaiseksi) niin monen asian osaajaksi, että aion ottaa siitä kaiken hyödyn irti. Paitsi että haluan suorittaa loppuun ne luonnonkosmetiikan tuotekehittämisen opintoni, on minulla LinkedIn Learning -alustalla aivan valtava määrä kursseja, jotka haluan opiskella.

Niiden kurssien myötä opin uusia taitoja, jotka sitten tarvittaessa ovat hyödyksi, jos uusia töitä pitää alkaa katsella ja samalla toivottavasti myös inspiroivat minua löytämään uusia kiinnostuksen kohteita.

Tulen varmasti tekemään toiste juttua siitä, mitä kaikkia asioita olen jo alkanut opiskella ja mitä aion opiskella.

Töitä on nyt siis jäljellä vielä kaksi viikkoa ja osa-aikaisilla viikkotunneillani se tarkoittaa kuutta työpäivää. Viimeiset työviikot ovat kuluneet ja tulevat kulumaan melkoisen kiireen keskellä, sillä meillä tapahtuu töissä parhaillaan isoja uudistuksia.

Niihin liittyvien juttujen hoitaminen on viimeisinä työviikkoina tuntunut hieman ristiriitaiselta, sillä kaiken kiireen ja stressin keskellä on välillä tehnyt mieli vain nostaa kädet ilmaan ja kävellä ulos konttorilta sanoen, että ei ole minun ongelmani, ratkaiskoot joku muu tämän. 

Viime viikkoina olen kuitenkin joutunut muistuttamaan itseäni, ettei se todellakaan olisi aikuismaista käytöstä. Vastuu omista ja niin ärsyttävältä kuin se välillä tuntuukin, joskus myös muiden hommista täytyy kantaa loppuun asti , sillä eihän minulle tietenkään ole se ja sama, miltä yritys näyttää, vaikka lähdenkin sieltä. Sillä on aina paikka sydämessäni, sillä sain siellä ollessani tilaisuuden oppia niin paljon ja päästä tekemään niin paljon erilaisia asioita.

Tiivistetysti sanottuna olen siis odottanut, alanko kokea paniikkia siitä, että parin viikon kuluttua olen ihan oikeasti omillani ilman mitään takeita minkäänlaisista tuloista. Toistaiseksi mitään merkkejä tällaisista tuntemuksista ei kuitenkaan ole ollut ja toivon, ettei noita tuntemuksia tulekaan. Itkujakaan ei ole vielä kertaakaan tähän päätökseen liittyen tirautettu.

Mistä sitä ikinä tietää, mitä kivoja juttuja uusien ovien takaa aukeaa kun vain antaa itselleen tilaisuuden lähteä availemaan niitä ovia!

Millaisia kokemuksia teillä on irtisanoutumisen jälkeisistä tuntemuksista?