Etsivä löytää ja elämä kantaa – Talk the Talk 2020

Välillä tuntuu suorastaan hämmentävältä, kuinka totta se onkaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun jokin asia ei toteudu suunnitellusti, ei se ole menetys, vaan mahdollisuus jollekin muulle tilaisuudelle – vaikka sitä aina aina heti näekään.

Kun puoli vuotta sitten tuli selväksi, ettemme pääsekään lähtemään suunnitellusti reput selässä Aasiaan, tuntui se aluksi tietysti ikävältä. 

Olin irtisanoutunut päivätyöstäni ja halunnut nimenomaan lähteä maailmalle, mutta nyt se ei enää ollut asia, jota kannattaisi alkaa edes miettiä. 

Nykyisessä maailmantilanteessa oli turha jäädä odottamaan sitä, että kaikki palaisi taas normaaliin, sillä ei ole mitään takuita, että niin tapahtuu. Piti vain mennä eteenpäin uudella suunnitelmalla ja luottaa, että elämä kyllä kantaa.

Hassua kyllä, asiat tuppaavat aina järjestymään ja uskon, että sillä on suuri merkitys, kuinka aktiivisesti uusia tilaisuuksia itse etsii. 

Arjen voi painaa läpi ajatellen, että ne kivat jutut tapahtuvat aina muille, tai sitten voi ajatella, että juuri sen oman matkan varrelle on kätketty lukuisia aarteita ja niitä pitää vain etsiä. Joskus siihen tarvitaan metallinpaljastimia ja lapiota, eli  ihan noin vain aarteita ei aina tietenkään saa, mutta jos luottaa, että niitä on jossain ja ne pitää vain kaivaa esiin, niin sillä pääsee usein jo pitkälle.

Sitäpaitsi kuten sanonta kuitenkin kuuluu, etsivä kyllä löytää. Jos ei kuitenkaan luota, että niitä aarteita on jossakin ja kulkee laput silmillä, ei niitä välttämättä tule vastaan niin usein.

Yksi omista aarteistani on ollut aloittaa YAMK-opiskelut, joista olin haaveillut, mutta joihin en olisi tarttunut, ellei korona olisi pakottanut olemaan lähtemättä maailmalle. 

Takana on nyt ensimmäinen “kouluviikko”, eli kolmen päivän koulurupeama, joka toistuu kerran kuussa. Ryhmämme on täynnä valtavan kiinnostavia ihmisiä, joilla on kaikilla erilaisia taustoja niin kauneudenhoitoalalla kuin sen ulkopuolellakin ja sellaisessa ympäristössä oleminen on todella inspiroivaa. 

Toinen aarre, joka matkaltani on nyt löytynyt on mahdollisuus saada olla osallisena aivan huikeassa valmennuksessa.

Noin viikkoa ennen Suomeen tuloa bongasin aiemmista estenomiopinnoistani tutuksi tuleen tyypin Instagram Stories -klipeistä hehkutusta siitä, kuinka Talk the Talk -valmennuksen haku oli juuri alkanut ja mielessäni alkoi syttyä pieniä lamppuja.

Muistin, että vanha luokkakaverini oli toissavuonna ollut osa Talk the Talk -valmennusta ja olin seurannut hänen päivityksiään mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut ihan varma, mistä Talk the Talkissa oli kyse, mutta nyt se oli herättänyt mielenkiintoni.

Olin maannut kännykkä kädessäni sängyssä, jonne olin kerrankin mennyt omalla mittapuullani melko aikaisin, eli jo ennen puolta yötä, kun aloin kipinän saatuani syventyä Talk the Talk -konseptiin.

Kyseessä on siis järjestäjien omien sanojen mukaan Suomen kunnianhimoisin puhujakoulutus, johon mukaan valitut kymmenen talentia saavat parin kuukauden ajan intensiivisesti noin kahdesti viikossa valmennusta esiintymiseen ja puheen pitämiseen. 

Valmennus on siihen valituille ilmainen, sillä heidän ympärillään pyörii vapaaehtoisten ja mentorien tiimi, jotka antavat valmennettaville aikaansa pyyteettömästi.

Valmennusta antavat näyttelijä ja esiintymistaitovalmentaja Elina Aalto sekä kirjailija Joonas Konstig, mutta heidän lisäkseen valmentamassa ovat olleet vierailevat tähtimentorit, joita ovat tänä vuonna ainakin Jyrki Katainen, Anna Perho, Vappu Pimiä, Esa Saarinen, Saku Tuominen, Kamilla Sultanoova, Sara Salmani, Hannu Pekka Parviainen ja Jarno Laasala.

Melko huikea porukka!

Hakuprosessissa jokaisen hakijan tuli lähettää minuutin mittainen video, jolla hän esitteli aiheen, josta halusi intohimoisesti päästä puhumaan muille.

Hakijoiden joukosta valittiin sitten 10 talentia, joita valmennetaan parin kuukauden ajan puheen pitämisessä ja lopulta valmennuksen on ainakin tarkoitus huipentua marraskuussa Savoy-teatterissa (ja varmasti myös livestreamina lähetettäviin) esityksiin,  joissa talentit pitävät puheensa isolle yleisölle TED Talk -tyyliin.

Olin siis aivan seitsemännessä taivaassa, kun viime perjantaina sain kuulla, että olin tullut valituksi mukaan porukkaan. 

Oma puheenaiheeni on tietysti minimalismi ja se, kuinka vähemmän voi olla enemmän. On ensinnäkin aivan huikeaa päästä jakamaan sen ajatusta eteenpäin, mutta ennen kaikkea saada erilaisten ammattilaisten apu ja oppia heidän ansiostaan oikeasti esiintymään ja puhumaan – juuri siitä olen haaveillut! 

Omalla kohdallani hakuprosessi oli melko suoraviivainen. Näin ilmoituksen, luin konseptista, pomppasin sängystä kello 23:30 ja aloin heti kirjoittaa minuutin puhettani ylös, sillä minulle oli välittömästi selvää, että tämä on nyt se tilaisuus, jossa voin päästä puhumaan ihmisille minimalismista.

Vaadin klo 01 miestäni lopettamaan hommansasiltä illalta ja kuuntelemaan puheeni, ja kello kolmeen asti googlettelin ja opettelin muistitekniikoita, joita näyttelijät käyttivät ja yritin opetella puheeni ulkoa. 

Seuraavana päivänä minuun iski pieni ahdistus ja mietin, kehtaisinko oikeasti hakea mukaan. Kaikki muut olisivat varmasti parempia, ideani oli typerä, enhän minä ollut mikään minimalismiasiantuntija ja se sitäpaitsi tarkoittaisi, etten pääsisi edes käymään Ruotsissa useaan kuukauteen kahden viikon karanteenirajoitusten vuoksi, jotka olivat silloin vielä ajankohtaisia.

Koska olin kuitenkin jo suunnitellut puheeni päätin, että voisin ihan hyvin yrittää, vaikka tuuri tuskin kävisi. 

Taisin odottaa vielä yhden päivän ja kuvasin sitten videoni. Sitä kuvatessani tajusin, että minuutti on aivan hemmetin lyhyt aika, käsikirjoitukseni ei anna kovin innostunutta kuvaa minusta ja että freestyle-tyyli taitaa toimia tässä pitchauksessa parhaiten.

Otin useita ottoja, mikään niistä ei tuntunut hyvältä ja koska valmennus on englanniksi, oli puhekin. Lopulta puuhaani sivukorvalla kuunnellut mieheni alkoi jo antaa minulle neuvoja sanojen painotukseen, joten ärsyynnyin koko hommaan, tunsin itseni luuseriksi ja ajattelin, ettei minusta voi koskaan tulla puhujaa, sillä olin siinä aivan paska.

Parin päivän jälkeen olin edelleen sitä mieltä, että kaikki nauhalle tallentuneet yritykseni olivat huonoja, mutta päätin, että jos en edes yritä, on vastaus satavarmasti ei. Jos sentään yrittäisin, olisi se hyvin suurella todennäköisyydellä ei, mutta minulla olisi siilti suurempi todennäköisyys päästä mukaan kuin olemalla yrittämättä.

Ein kuuleminen ottaisi hetkellisesti egon päälle, mutta enemmän mieltä jäisi kaivelemaan se, etten koskaan olisi yrittänyt ja olisin jälkikäteen vain miettinyt, että olisinpa edes.

Kun siis kuulin, että pääsin mukaan valmennukseen olin todella yllättynyt ja uutisista aivan taivaissa. Koska valmennusta on kahden kuukauden ajan kahdesti viikossa, en ole tosiaan näiden kuukausien aikana käymässä Ruotsissa, kuten olin suunnitellut voivani tehdä edes kerran syksyn aikana, mutta tämä on varmasti sen arvoista.

Meillä oli juuri ensimmäinen ryhmän tapaaminen ja porukka oli täynnä ihania ihmisiä, joilla oli kaikilla todella kiinnostavia puheenaiheita. Tuli hyvin kiitollinen olo siitä, että olin päässyt mukaan tällaiseen porukkaan.

Minua oli tietysti etukäteen jännittänyt aivan hirveästi, sillä uusien ihmisten tapaaminen on minusta aina jännää – varsinkin, kun vastassa on iso määrä uusia tyyppejä ja meistä tulee muokkautumaan yhteisen matkan myötä tiivis porukka. 

Odotan suurella innolla, että varsinaiset esiintymisvalmennukset alkavat tänään. En tiedä, millaisia muita aarteita polultani tulee vielä löytymään, mutta olen ainakin päättänyt, että tihrustan niitä erittäin tarkasti siltä varalta, että näen niiden kimaltavan jossain edes hennosti. 

Lisäksi aion entistä rohkeammin uskaltaa olla paska ja ainakin yrittää. Joskus siitä voi seurata jotain hyvää ja joskus taas ein kuuleminen ja epäonnistuminen kasvattaa sitten ainakin kykyä sietää pettymyksiä ja saa oppimaan, etteivät pettymykset loppujen lopuksi tapa ketään.

Onko joku muukin uskaltanut viimeaikoina tehdä jotain, missä on tuntenut olevansa huono?