Minimalismi lapsiperheessä – voiko sellainen onnistua?

Kun puhun blogissani ja Instagramissa minimalismista, saan aina välillä kuulla todella hyvän kysymyksen: kuinka minimalismia voisi toteuttaa lapsiperheessä?

Minulla ei itselläni ole lapsia, joten minulla ei tietenkään myöskään ole ensikäden kokemusta käytännön toteutuksesta, mutta halusin silti jakaa muutamia ajatuksiani aiheesta.

On toki huomioitavaa, että en ole opiskellut kasvatustieteitä tai muutenkaan ole ekspertti lasten kanssa, eli tekstiini ja näkemyksiini on hyvä suhtautua sillä varauksella.

Uskon kuitenkin, että näistä ajatuksistani voi olla apua niille lapsiperheille, joissa haaveillaan minimalistisemmasta elämästä, mutta samalla epäröidään, voiko sellainen millään olla mahdollista lasten kanssa.

Lue myös: Tämän vuoksi et onnistu vähentämään tavaroitasi

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Itse uskon, että minimalismi on mahdollista täysin riippumatta siitä, onko perheessä lapsia vai ei.

Olennaista on mielestäni ymmärtää, ettei minimalismi ole kaikille samanlaista eikä sen tarkoituksena ole väkipakolla vähentää tavaroita niin, että niitä on vain jokin tietty määrä.

Epäilen, että ajatus siitä, että lapsiperheessä on hankalaa elää minimalistisesti perustuu monesti siihen, että käsitys minimalistisen elämän elämisestä on muotoutunut hieman erilaiseksi, kuin mitä minimalistisella elämällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Jos ajatusta nimittäin lähestyy minimalismin perusperiaatteen mukaan, niin minimalistinen elämä onnistuu lapsiperheessäkin ongelmitta.

Toisin kuin usein luullaan, ei minimalismin ideana ole karsia kaikkia kodin tavaroita minimiin ja omistaa kaikkea mahdollisimman vähän ihan vain periaatteesta. Minimalismi ei myöskään tarkoita jokaisella samanlaista lopputulosta.

Vaikka minun minimalistiseen elämääni kuuluisi vain yksi pyyhe ja yksi setti vuodevaatteita tai voisin käyttää jatkuvasti samoja vaatteita ilman, että se tekisi elämästäni hankalaa, ei se tarkoita, että samat asiat parantaisivat vastaavalla tavalla jonkun toisen elämänlaatua.

Minulle tällaiset jutut ovat elämään helppoutta tuova juttu, joten minun minimalismini näyttää siksi sellaiselta. Jos taas kuvioissa olisi vaikkapa vauva, jonka puklujen ja puuronsyöttöyritysten myötä vaatteita pitäisi vaihtaa ja pestä useammin, tarvitsisin niitä eri määrän.

Lapset voisivat myös tarkoittaa, että kotona on oltava erilaisia harrastusvälineitä, kausivaatteita, leluja ja pelejä.

Lapsiperheen arjessa tarvitaan erilaisia asioita kuin omassa arjessani, mutta kaksi aivan erilaisissa elämintilanteissa olevaa voivat silti yhtälailla elää omaa arkeaan niin, että siihen kuuluvat vain tarpeelliset tavarat. Minimalismissa on kyse juuri siitä.

Lue myös: Mistä tavaroiden vähentäminen kannattaa aloittaa?

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Jokaisen minimalismi on siis erilaista, eli ainoa yhteinen ajatus minimalismin taustalla on vain se, ettei kotona olisi tavaroita, joille ei ole tarvetta. 

Näin esitettynä ajatus kuulostaa todella yksinkertaiselta ja siksi jopa huvittavalta itsestäänselvyydeltä, sillä miksi kukaan ylipäätään haluaisi pitää kotonaan tavaroita, joille ei ole tarvetta?

Kysyttäessä tietenkin vain hyvin harva, mutta käytännössä näin tekee silti todella moni, sillä omia tavaroitaan ei vain välttämättä tule käytyä läpi kovin syvällisellä ajatuksella.

Itse ainakin huomasin tavaroita vähentäessäni, että minulla oli kotona valtavasti tavaroita, joille luulin olevan tarvetta, mutta jotka eivät loppujen lopuksi olleetkaan tarpeellisia.

Käytännössä tämä tarkoitti, ettei niistä eroon hankkiutuminen vaikuttanut omaan elämääni millään lailla negatiivisesti. Elämä ei siis hankaloitunut vähemmillä tavaroilla elämisen myötä, vaan päin vastoin helpottui, kun vaille käyttöä jääneet tavarat lähtivät pois.

Raivausprosessi vaati kuitenkin sen, että kyseenalaistin kerta toisensa jälkeen, onko jokin asia minulle oikeasti tarpeen ja käytänkö tavaraa oikeasti, vai pidänkö siitä kiinni esimerkiksi vain siksi, että se on ollut hankintahetkellä arvokas tai säästelen sitä fantasiaminälle, joka mukamas tekee vähän kaikkea.

Lapsiperheessä voi siis elää minimalistisesti hyvinkin helposti kunhan vain ensin selkeyttää, mitä perheen omassa arjessa tarvitaan ja mitä taas ei.

Uskon, että lapsiperheen kodissa on usein paljon turhia tavaroita siitä yksinkertaisesta, mutta täysin ymmärrettävästä syystä, ettei tavaroita ole kiireisen arjen keskellä ollut aikaa käydä ajatuksella läpi.

Itse ainakin koen kiireestä stressaantuneena helposti, etten jaksa toisinaan tehdä edes yksinkertaisia päätöksiä siitä, söisinkö riisiä vai pastaa – kuinka silloin jaksaisi edes ottaa projektiksi miettiä, mitä komerossa lojuvista tavaroista tarvitsee ja mitä ei?

Kun tavaroita kuitenkin on paljon, ei tule tajunneeksi, että kotona on jo neljä kauluria ja on vain helpompaa ostaa uudet rukkaset kuin yrittää etsiä ne vanhat, kateissa olevat.

Jos miettimiseen kuitenkin haluaa ja pystyy ottamaan voimavaroja, on kenen tahansa mahdollista tehdä omasta arjestaan sen verran minimalistinen kuin mikä omalla kohdalla tuntuu hyvältä.

Minimalismia on siis se, että omistaa sen, mitä käyttää ja tarvitsee ja se, että luopuu asioista, joita ei oikeasti käytä eikä tarvitse.

Toisten kodista tulee näiden pohdintojen jälkeen hyvinkin niukasti varustettu, toisilla siellä on enemmän tavaraa. Ei ole oikeaa tai väärää lopputulosta, on vain erilaisia ja eri tavoilla eläviä ihmisiä.

Lue myös: Mitäs jos tavarasta luopuminen alkaa kaduttaa jälkikäteen?

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Itselläni ei tosiaan ole lapsia, mutta monet minimalistista lapsiperhearkea elävät vaikuttajat ovat kertoneet ja osoittaneet, ettei minimalistinen elämä ole lasten kanssa vaikeaa.

Lapsethan eivät itse osta tavaroitaan, vaan vanhemmat tekevät päätöset niiden hankinnasta – lukuunottamatta tietysti niitä tavaroita, jotka tulevat lahjaksi muilta ja saattavat olla joskus jopa niin suuri riesa, että niistä puhuminen vaatisi oman blogipostauksensa.

Jos kuitenkin puhutaan tavaroista, jotka eivät ole tulleet lahjaksi, hankitaan lapsille uusia tavaroita ja muita asioita monista, usein varsin turhista syistä, ja vaikka tavaroita ei käytetä, jäävät ne nurkkiin pyörimään.

Lapsille halutaan usein antaa asioita siksi, ettei itsellään ollut sellaisia lapsuudessa ja sen myötä ajatellaan, että lapsen lapsuus on varmasti paljon onnellisempi, jos hänenkin ei tarvitse olla ilman sitä jotakin. Joissakin asioissa tämä voi toki pitää paikkansa, mutta epäilen, että ei läheskään aina.

Lapsille halutaan myös antaa paljon asioita ihan vain siksi, että lapsi näyttäisi niin söpöltä näissä tai koska se halusi tätäkin lelua niin kovasti. 

Usein lapsen tulosta innostutaan myös niin kovasti, että koti täytetään erilaisilla asioilla jo reilusti ennen vauvan syntymää ihan vain siksi, että on kuultu, että juuri se asia saattaisi olla tarpeellinen.

Lopulta sitten päädytään huomaamaan, ettei juuri se oma lapsi koskaan tarvinnutkaan jotain tiettyä tavaraa tai että vauva kasvaa niin vauhdilla, ettei kaikkia minikokoisia vaatteita ehditty edes käyttää.

Yleensä lapsiperheen minimalismi edellyttääkin sitä, että aikuiset oppivat käyttäytymään järkevästi, jotta turhilta hankinnoilta voidaan jo lähtökohtaisesti välttyä.

Lue myös: ”Pakollisia” asioita ei olekaan pakko säilyttää

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

On kuitenkin hyvin tavallista, että kotiin on vuosien ajan kasautunut tavaraa, kunnes yhtenä päivänä havahdutaan siihen, ettei elämää tarvitsekaan välttämättä elää tavarakasojen keskellä ja esineitä yhä uudelleen ja uudelleen järjestellen – näin itsellenikin kävi.

Minusta olennaista on kuitenkin muistaa, että lapsille on normaalia se, mihin kotona on kasvettu. Jos lapsen ollessa pieni hänet totutetaan siihen, että lahjaksi saadaan jatkuvasti uusia tavaroita, oppii hän, että se on normaalia. Niin homma vain toimii.

Lapset ottavat myös mallia vanhemmistaan. Jos lapset näkevät, että aina kun äiti haluaa jotain, niin äiti myös ostaa sen, oppii lapsi tottakai, että se on normaali toimintatapa eikä arvatenkaan voi ymmärtää, miksei sama toimisi hänenkin kohdallaan.

Jos siis haluaa muuttaa koko perheen elämää minimalistisemmaksi, on minusta olennaista katsoa ensin itse peiliin ja aloittaa muutos sieltä.

Jos lapsi on totutettu siihen, että ilo löytyy aina uusia tavaroita saamalla, niin uskon, että lapsi etsii jatkossakin ilon tunnetta siitä niin kauan kunnes vanhemmat omalla esimerkillään opettavat uuden ajatustavan.

Uskon kuitenkin, että uusi ajatustapa syntyy nimenomaan esimerkin kautta eikä sillä, että vanhempi sanoo lapselle yhtä (”ei me nyt osteta uusia leluja”) ja sitten käyttäytyy toisin, eli kantaa kotiin kassikaupalla omia spontaaneja ostopäätöksiään. Tällainen toiminta on mielestäni vain epäjohdonmukaista ja todella ristiriitaista.

Lue myös: ”Miksi ihmeessä luovut hyvistä tavaroista?”

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Jos elää lapsiperheessä, jonka arkeen kuuluu paljon tavaraa, mutta haluaa muuttaa tilannetta kohti minimalistisempaa elämää koen, että hommassa on kaksi olennaista juttua.

Ensinnäkin on hyvä miettiä, millaista minimalistinen elämä on juuri siinä omassa perheessä.

Päätöksien tavaroiden vähentämisestä tulee pohjautua oman perheen aitoihin tarpeisiin ja elämäntyyliin eikä vain omissa mielikuvissa olevaan ihannekuvaan jonkun toisen minimalistisesta elämästä.

Olennaista on vain ja ainoastaan miettiä, mitä omassa kodissa tarvitaan ja mitä ei.

Toinen tärkeä juttu on muistaa hidas tahti. 

Se, että yksi perheenjäsen saa päähänsä, että olisi mukavaa elää vähemmällä määrällä tavaroita ei tarkoita, että muut olisivat heti samaa mieltä asiasta – varsinkaan, jos kyseessä ovat lapset, jotka on ensin sen saman perheenjäsenen toimesta totutettu elämään aivan toisin. Silloin ei voida olettaa, että lapset osaisivat yhtäkkiä ajatella toisin.

Jos itse kokisin, että kotona on liikaa tavaraa, aloittaisin ensin raivaamisen aikuisten tavaroista – siitäkin huolimatta, että itseään ärsyttäisivät eniten juuri lasten lelut, joita usein tuntuu olevan kaikkialla.

Lapselle omat lelut ovat kuitenkin hyvin tärkeitä, sillä ne ovat lapsen omia tavaroita eikä mielestäni ole ollenkaan reilua, että lapsi asetetaan tilanteeseen, jossa hänen pitäisi yhtäkkiä luopua niistä vain siksi, että vanhempi kokee, että näin tulisi toimia.

Jos vanhempi kuitenkin näyttää ensin kodin muiden tavaroiden kohdalla mallia, voi lapsi imeä uusia vaikutteita ja innostua sitten käymään läpi myös omia tavaroitaan.

Tavaroiden vähentämisessä on mielestäni hyvä muistaa, että vaikka asia vaivaakin nyt, tulisi hommassa olla mielellään kyse pysyvästä muutoksesta elämäntapaan eikä vain siitä, että koti raivataan nyt, jotta sen voi myöhemmin taas täyttää uudelleen.

Tämä tarkoittaa, ettei raivaamisella tulisi todellakaan olla kiire, eli valtavasta lelumäärästä ei tarvitse hankkiutua eroon samantien, vaan uusien lelujen tuloa voi hillitä ja vanhoista voi luopua sitä mukaa, kun lapsi kasvaa niistä ohi tai suostuu luopumaan niistä.

Jos leluja on kotona paljon, lapsen kanssa voidaan esimerkiksi sopia, että yhden uuden lelun tuleminen edellyttää kolmesta vanhasta lelusta luopumista.

Mielestäni yksi hyvä tapa vähentää kodin lelukaaosta (vanhempien muun kodin raivaamisella antaman esimerkin jälkeen) on ehdottaa, että lelut raivataan sivuun nostettaviin laatikoihin, jotka varastoidaan vaikka kellariin ja käyttöön otetaan yhdessä sovittu, kohtuullinen määrä leluja.

Näin pitkin kotia ja lapsen huonetta ei ole jatkuvasti valtavaa määrää leluja ja kokonaisuus pysyy helpommin hallittavana. Lapsen kanssa voi sitten sopia, kuinka  esillä olevia leluja päivitetään, eli voiko lapsi vaikka valita kerran kuussa, mitkä lelut vaihdetaan toisiin tai halutessaan kerran viikossa päättää yhden lelun, jonka vaihtaa toiseen.

Sivuun nostettuja leluja voidaan sitten ajan mittaa käydä läpi ja vaille käyttöä jäävistä leluista voidaan luopua yhteisymmärryksessä lapsen kanssa.

Lue myös: Tee kodistasi helpommin siivottava näillä minimalistin vinkeillä

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Jos itselläni olisi lapsia haluaisin, että kotonamme olisi melko pieni määrä leluja. Moni minimalistista elämää lapsiperheessä toteuttava vanhempi on kertonut huomanneensa tällä olevan positiivisia vaikutuksia lapsiin.

Esimerkiksi lasten keskittymiskyky paranee, kun yhdellä lelulla maltetaan leikkiä pidempään. Uskon myös, että lapsi arvostaa lelujaan enemmän, kun niitä ei ole loputtomiin. Silloin niistä suosikkileluista tulee pitäneeksi parempaa huolta eivätkä ne katoile sinne tänne niin helposti.

Ajattelen kuitenkin myös, että jos leluja vähennetään, täytyy lasten saada kokea, että minimalistisemmassa elämässä on heillekin jokin hyöty eikä seurauksena ole vain elämä tyhjältä tuntuvassa huoneessa, jossa tuntuu olevan tylsää ja elämästä tuntuu lelujen katoamisen myötä puuttuvan jotain.

Oli minkä ikäinen tahansa, tuntuu minimalistinen elämä taatusti ikävältä jos kokee, että elämästä puuttuu jotain.

Jos lapsi sen sijaan voi kokea minimalistisen elämän positiiviset vaikutukset uskon, ettei tavaroilla ole hänelle kovinkaan paljon väliä.

En tietenkään voi puhua jokaisen lapsen puolesta, mutta uskon, että yksi yleisimmistä asioista, joita lähes jokainen lapsi varmasti kaipaa, on läsnäoleva vanhempi, jonka kanssa voi puuhata yhdessä. Tällaiseen kokemukseen ei vaadita liiemmin tavaraa, vaan ainoastaan aikaa ja halua viettää sitä yhdessä lapsen kanssa.

Minimalismin tuomiin etuihin onkin mielestäni kuulunut juuri se, että kun aikaa ei tarvitse jatkuvasti käyttää hujan hajan olevien tavaroiden järjestelyyn eikä tarvitse olla juoksemassa kaupoilla uusia tavaroita etsien tai stressata, riittävätkö rahat niiden uusien tavaroiden hankintaan, on helpompaa nauttia arjesta ihan vain siinä hetkessä.

Samalla tavalla kuin aikuinenkin tekee tavaroita raivaamalla tilaa ja aikaa itselleen mieluisalle tekemiselle, tehdään myös lasten tavaroiden raivaamisella samaa.

Itse ajattelen, että varsinkin lasten kohdalla minimalismin suurimpia etuja on se, että minimalismi antaa tilaa mielikuvitukselle. Kaikkeen ei tarvitse olla omaa leluaan tai omaa tavaraansa, vaan usein mielikuvitus riittää.

Kun minulla ei ollut lapsena Ken-nukkea, kelpasi nalle ihan hyvin Barbien mieheksi. Tyhjistä vessapaperirullista, maitokartongeista ja muista vastaavista ”roskista” taas saa askarreltua yhdessä vaikka mitä ja olennaista onkin juuri se yhdessä tekeminen.

Kun huoneessa on vähemmän tavaraa, on siellä enemmän tilaa olla ja leikkiä. Peitosta syntyy hetkessä tuolien varaan maja ja siellä yhdessä vietetyt hetket voivat olla kullanarvoisia muistoja.

Kun esimerkiksi veljentyttöni oli pieni, olivat hänestä tyhjät jogurttipurkit, mummon suljetut voidetuubit ja kaikki mahdolliset esineet usein paljon mielenkiintoisempia kuin lelut. (Toki pienen lapsen kohdalla on tärkeää katsoa, millaisilla tavaroilla lapsi leikkii, jotta suuhun ei päädy haitallisia kemikaaleja tai pieniä osia.)

Lue myös: Kuinka kumppanin saa vähentämään tavaroita?

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Uskon myös, että lapselle tekee hyvää oppia, ettei kaikkea haluamaansa voi saada. Tämä kuitenkin edellyttää minusta jälleen sitä, että myös vanhemmat käyttäytyvät sen mukaisesti ja lapsi oppii heidän kanssaan käydyistä keskusteluista, etteivät aikuisetkaan osta aina kaikkea, vaikka mieli tekisikin.

En tarkoita tällä sitä, että lapselle sanottaisiin, että äitikin haluaisi hienon auton ja uima-altaan, mutta eipä kuule äitikään saa aina, mitä haluaa. 

Tarkoitan tällä sitä, että lapsi ymmärtää keskustelujen kautta, että äitikin saattoi nähdä vaikkapa kauniin puseron, hienon maljakon tai ihanat lakanat, jotka olisi toki kiva ostaa ja joihin voisi olla rahaakin, mutta ettei kaikkea tarvitse ostaa vain siksi, että pitää siitä.

Kauniit ja ihanat asiat voi myös jättää kauppaan ja vasta kun aikuinen itse oppii tämän ja alkaa elää sen mukaisesti, voi hän opettaa saman elämäntavan myös lapselle.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, ettei minimalismin tarkoitus ole kieltäytyä kaikesta ja elää elämää, joka tuntuisi kurjalta. Jokainen muistaa varmasti, kuinka varsinkin teini-iässä jonkun tietyn vaatteen tai trenditavaran omistaminen oli maailman tärkein juttu, koska kaikilla muillakin oli sellainen.

Itse ajattelen, että jos lapsen kanssa on käyty aiheesta järkevä keskustelu ja tuon lapselle suorastaan elintärkeältä tuntuvan asian hankkiminen on mahdollista, voisin hyvin hankkia sen lapselleni – tietenkin niin kauan, kun kyseessä on joku järjellä ymmärrettävä asia eikä kyse ole vaikka siitä, että teinini haluaisi Louis Vuittonin käsilaukun.

Jos lapseni kokisi, että vaikkapa joidenkin tiettyjen farkkujen omistaminen olisi älyttömän tärkeää ja minun olisi mahdollista hankkia ne, niin ilman muuta hankkisin ne.

Silloinhan voi konkreettisesti nähdä, että kyseessä on oikeasti todella haluttu tavara, jota käytetään jatkuvasti, jota arvostetaan ja josta pidetään huolta. Sellaisten tavaroiden omistamisesta minimalismissa on pohjimmiltaan kyse.

Aikuisen näkökulmasta olisi helppoa tietysti pitää puhe siitä, ettei jokaisen trendin perässä tarvitse juosta, mutta toisaalta samalla tavallahan me aikuisetkin usein käyttäydymme: hankimme uuden puhelimen, vaikka emme välttämättä tarvitsisi, tahdomme tietyn meikkituotteen, koska kaikilla muillakin on sellainen, himoamme tiettyjä kenkiä, koska ne tulevat vastaan kaikkialla tai haaveilemme isosta omakotitalosta, koska sellaisenhan kaikki haluavat.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. 

Kun siis yhdessä päätetään, millaiset tavarat ovat kotiin tervetulleita, kuinka niistä pidetään huolta, mitä muuta elämään voisi tavaroiden sijaan mahtua eivätkä aikuiset itse elä toisin, mitä lapsiltaan odottavat uskon, että lapsiperheessäkin voidaan elää juuri niin minimalistisesti, kuin omaan elämäntilanteeseen sopii.

Lue myös: Minimalismin tärkein kysymys on miksi

Minimalismi lapsiperheessä Virve Fredman Ostolakossa

Onko teillä kokemuksia lapsiperheen minimalismista?

10 kommenttia artikkeliin ”Minimalismi lapsiperheessä – voiko sellainen onnistua?”

  1. Minimalistisesta sisustuksesta lapsiperheissä: olen opiskellut kasvatustieteitä ja olen ns. ammattikasvattaja. Minua harmittaa nähdessäni sisustusblogien minimalistisen ”mahdollisimman vähän” sisustuksen ylettyvän myös lastenhuoneisiin ja lapsiperhe-elämään: värimaailma valkoinen mustalla korostusvärillä, huonekalut tehdastyylisiä, vähäiset lelut hyvin pelkistettyjä ”näyttelyesineitä”, itse lapsikin on puettu vain valkoiseen ja yksinkertaisiin leikkauksiin. Kasvava lapsi tarvitsee enemmän virikkeitä ympärilleen kuin trendikäs minimalistisesti sisustettu lastenhuone tarjoaa, lapsen aivot tarvitsevat värejä ihmeteltäväksi ja erilaisia tekstuureja kosketeltavaksi. Lapset tutkivat ja ihmettelevät värikkäitä ja kuviollisia vaatteita. Sille on syynsä, miksi lastenhuoneisiin suositellaan värikkäämpää ja kuviollista sisustusta: se tukee lapsen aivojen kehittymistä etenkin vauva- ja taaperoiässä. Ei se riitä, että värejä näkee vain ulkona. Meillä on ensimmäisessä maailmassamme mahdollisuus ja tietoa tarjota lapsen aivoille virikkeitä parhaimpaan kehitykseen, joten miksi evätä se? ”Kun se ei sovi sisustukseen ja minä pärjään vähillä tavaroilla, siis lapsenikin täytyy”.

    En tietenkään tarkoita että leluja, vaatteita ja krääsää täytyisi tursuta kaapeista, olen siinä kanssasi aivan samaa mieltä. Toivoisin vain, että lapsen synnyttyä joka osa-alueelle ylettyvästä ”ääriminimalistisuudesta” voisi vähän joustaa. Tai älkää, tällaiset perheet pitävät minut leivässä. Uumoilen vain, että näiden nykyisten minimalistilasten aikustuessa tullaan heissä huomaamaan lapsuudenajan ympäristön virikkeiden aiheuttamia ongelmia. Kunpa tätä ei vietäisi äärimmäisyyksiin, sinulla on hyviä ajatuksia tekstissäsi tasapainosta.

    Vastaa
      • Kyllä suurin osa näistäkin vanhemmista hankkii lapsilleen ne perus värikkäät lelut. Ne nostetaan vaan kaappiin kuvien ottamisen ajaksi ihan niin kuin aikuistenkin tavarat (puhelin, kaukosäädin, kuulokkeet, sanomalehti, suklaan roskat) joita ei kuviin haluta.

        Vastaa
  2. Itsellä ei ole kokemusta minimalismista lapsiperheessä (koska, noh, tavaraa on paljon). Mutta ihan fiksuja kirjoitat. Oman lapsen (nyt pikkukoululainen) kanssa on paljonkin keskusteltu aiheesta, miksi kaikkea ihanaa ei voi ostaa ja miksi kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa. Kyllä aika pienikin lapsi voi näitä asioita oivaltaa (mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti kaupassa tulisi parku, jonkun ihanuuden edessä). Meillä on vielä sellainen (tiedän, first world problem todellakin tämä) haaste, että lapsi on ainokainen ja ollaan kasvettu omat lapsuutemme paljon pienempituloisissa perheissä kuin ollaan itse, joten pitää oikeasti muistuttaa itseään, että vaikka lapsi ilahtuu jostain tavarasta ja se ei omaa budjettia hetkauta, niin silti hyvin usein on parempi olla ostamatta.

    Meillä lapsiperhe-elämän tuomia tavaravirtoja on rajoittanut asunnon, ja etenkin sen säilytystilojen rajallisuus. Neliöt ovat Helsingissä kalliita ja turhaa tavaraa ei viitsi hurjasti säilyttää. Vauva-aika on ehkä pahin tavaran suhteen, tulee paljon uusia isoja tavaroita (vaunut, turvakaukalo, vaatteita, vaippoja, amme, harsoja, syöttötuoli, sitteri, pinnasänky, tuttipulloja jne). Kaikkea ei tietysti tarvitse hankkia (etenkään etukäteen, koska tarpeelliseksi luultu voi olla turhake, meillä vaunut olivat turhake kun vauva ei niissä viihtynyt yhtään, tuttipullot ja harsot taas olivat meillä tavaroita joita jouduttiin ostamaan lisää ja paljon). Tähän vielä vauvasta villintyneiden isovanhempien tuomat tavaramäärät ja hyvää hyvyyttä kotiin ilmestyvät vaatenyssäkät. Kunhan lapsi on leikki-ikäinen, alkaa helpottaa. Monesta isokokoisesta vauvatavarasta voi luopua, vaatteet eivät jää pieneksi viikoissa ja lelutkin alkavat olla pienempiä ja pienempiä.

    Meillä strategia lapsen tavaroiden tarvitsemalle tilalle oli oman tavaramäärän pienentäminen, koska ei ollut realistista alkaa lisätä säilytystilaa. Hämmästyttävää oli kuinka paljon turhaa tavaraa meillä dinkkuaikoina olikin. Vuosi vuoden perään roudattiin kierrätykseen (ja myytiin turhia tavaroita). Tällä hetkellä mulla on varmaan 1/3 vaatteita ja 1/4 kosmetiikkaa verrattuna siihen kun mulla ei ollut lasta, ja niissäkin on enemmän kuin tarpeeksi.

    Lapsi taas ei ole luonteeltaan minimalisti. Ei, vaan hän rakastaa syvästi joka ikistä kadulta kerättyä tammenterhoa ja vessapaperista askarreltua luomusta tai muovista minikokoista hittilelua. Silti, me joka vuosi joulun alla käydään lapsen kanssa yhdessä tavaroita ja askarteluja läpi. Mitä roskiin, mitä kierrätykseen, mitä säilytetään (roskatkin toki kierrätetään). Niistä askarteluista, joita ei säilytetä otetaan valokuvia muistoksi. Pohditaan lapsen kanssa, että onko jotain (uudenveroista) lelua, josta hän olisi valmis luopumaan ja mikä voitaisiin viedä joulupataan (hyväntekeväisyysaspekti) ja sitten mietitään, että olisiko jotain kivoja pienempien leluja mitä lapsi voisi antaa nuoremmille serkuilleen joululahjaksi (siskoni mielestä kierrätyslahjat on ok ja pienten serkkujen mielestä ison serkun vanha lelu on aarre parhaasta päästä). Näillä keinoin säilyy sellainen ”kauhun tasapaino”, kun jouluaattona paketeista paljastuu uutta, niin niille on tilaa kaapeissa (äärimmäisen tärkeää on, että joka ikiselle tavaralla on oma paikka, muuten syntyy parissa päivässä kaaos).

    Vastaa
  3. Meillä suurin ongelma on ”suvun jäämistö”. Eli iso osa lasten kirjoista, peleistä ja leluista on säilytetty parhaimmillaan 40v. lapselta lapselle tietysti joka kerta määrä kasvaen. Sitten kun annat luvan tuoda esim. kirjoja niin niitä tulee 4 muuttolaatikollista ja bonuksena pelejä 2 muuttolaatikkoa kysymättä. Kun ne vielä tuodaan lasten läsnäollessa niin ei pysty viemään niitä varastoon ja sieltä osan suoraan kierrätykseen. Emme pysty vetoamaan edes tilanpuutteeseen. Samalla kaikkeen liittyy painostus että kun niitä on vuosia varastoitu niin nyt on meidän vuoro. Itse en tähän enää kyllä lähde, nykymaailmassa tässä ei ole mitään järkeä. Näiden puljaukseen menee vaan ihan kohtuuttomasti aikaa.

    Vastaa
    • ^^ Tämä! Kun mulle aikanaan valkeni, mikä määrä eri varastoihin oli appivanhempien tiluksilla jemmattu 30 vuotta vanhaa krääsää, harkitsin ihan tosissani pikaista kotimatkaa kenellekään ilmoittamatta. Samalla siinä hamstratun romun määrässä oli jotain hyytävää- ihan kuin mun lasten olisi pitänyt jatkaa jotain toisten ihmisten leikkejä ja palata ajassa taaksepäin. Puistatti.

      Tässä minimalismi lapsiperheessä teemassa unohtuu, että kun niitä lapsia siunaantuu, niin oikeastaan kaikki se kontrolli, jota etenkin naiset hermojensa rakennustelineinä pitää, on luovutettava pois. Koskaan enää ei ole kyse sinusta itsestä, sinun tavasta käsitellä materiaa ja hallinnoida ympäristöä. Täytyy vaan yrittää pysyä kyydissä sitä mukaa, kun lasten kasvussa ja perhe- elämässä yleensä pukkaa uutta vaihetta, haastetta ja kriisiä.

      Vastaa
  4. Minimalismiin taipuvana henkilönä ja kahden pienen lapsen äitinä täytyy sanoa, että se lapsiperheen tavaratulva ei suinkaan synny isosta määrästä leluista, vaan vaatteista ja muista tavaroista. Vaatteita ei ylenmäärin tarvitse olla, mutta kuitenkin niin, että vaihtovaatteita riittää. Jos on päiväkodissa, niin siellä ei todellakaan esim yksillä hauskoilla pärjää, mitä pärjäisi kotona ollessaan kastumisen, hukkumisen jne. vuoksi. Jos haluaa ollla ekologinen tai säästäväinen ja ostaa käytettyjä rai alennuksessa seuraavaa kokoa olevia vaatteita, niitä pitää jossain säilyttää. Jos lapsella on iho-ongelmia, tulee kaikenlaisia hoitotuotteita. Sitten useimmilla perheillä lapsilla on ruokailuvälineitä jne. Itse pidän askarteluvälineitä tärkeänä ja kappas vain nekin tarvitsevat oman paikan. Lisäksi valmiita taide tuotokslia tulee päiväkosista, joita ei raski suoraan hävittää ja jotka ovat lapselle tärkeitä. Kun aiemmin pärjäsi yksinään yhdellä vuodenvaatesetillä, perheen kasvaessa usealla henkilöllä, joista kaksi tuovat mahatauteja päiväkodista, niitäkin tarvitaan lisää. Eli kyse ei ole siitä, että vanhemmat eivät ole kulutuskriittisiä..Joku myös mainitsi ylhäällä tuon kontrollista luopumisen. Toki pienempää tavaramäärää on helpompi hallita ja koen että se onnistuu jos siihen keskittyy, mutta huomaan, että erityisesti töissä käyvänä vanhempana ei jää hirveästi aikaa ja kapasiteettia käydä tavaroita jatkuvasti läpi tai sietää ei niin toimivia ratkaisuja minimalismin hengessä, koska aikaa/jaksamista on muutenkin vähän. En sano, etteikö kulutuskriittisyys ja minimalismi onnistuisi lapsiperheissä, vaan että minimalismi on huomattavasti vaikeampaa kuin ilman lapsia hyvin monista eri syistä..

    Vastaa
  5. Siten onnistuu että vie kierrätykseen suurimman osan tarpeettomasta tavarasta. Esimerkiksi konttiin.
    Muuttaessamme yhteen avovaimon kanssa huomasimme, että meillä on joitain taloustarvikkeita
    tuplat. Nyt lapsen kanssa vanhat ja rikkinäiset lelut menevät kiertokaareen kaatopaikan keräyspisteeseen
    ja ehjät kierrätykseen.
    Sukulaiset ja kummit voivat ostaa joululahjaksi huonolaatuisia leluja jotka menevät rikki varsinkin muoviset.

    Vastaa

Jätä kommentti