Siitä on noin vuosi, kun erosin Malesiassa entisestä ruotsalaisesta aviopuolisostani, jonka kanssa olin ollut yhdessä yli 11 vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja merkittävin muutos on ollut päätökseni palata Suomeen – ja päätyminen sen myötä parisuhteeseen suomalaisen kanssa.
Rehellisesti sanottuna mitkään näistä eivät olisi olleet skenaarioita, joiden olisin aiemmin voinut uskoa toteutuvan, mutta tässä sitä nyt ollaan ja rehellisesti sanottuna erittäin tyytyväisenä siitä, että asiat ovat menneet kuten ne ovat menneet.
Kun erosin aiemmasta parisuhteestani uskoin, että tulen vain käväisemään Suomessa ja päädyn sitten takaisin maailmalle, jossa pyöriessäni todennäköisesti kohtaan taas jossakin vaiheessa jonkun ei-suomalaisen, jonka kanssa päädyn sitten lopulta parisuhteeseen.
Ajatus suomalaisesta kumppanista tuntui vieraalta, sillä epäilin kovasti, että löytäisin Suomesta jonkun, jonka kanssa ajatukseni ja tulevaisuudenhaaveeni menisivät yksiin. En haaveillut omakotitalosta (tai edes omistusasunnosta), vakituisesta työpaikasta, perheestä ja lapsista, koirasta, autosta, mökkikesistä, kerran vuodessa tapahtuvasta ulkomaanmatkasta tai monesta muustakaan asiasta, jotka kuuluivat siihen perinteiseen kuvaan ja elämäntapaan, jota moni suomalainen mies tuntui deittiprofiiliensa perusteella haluavan.
Ennen Suomeen paluuta tinderöin ja deittailin hieman maailmalla ja kun palasin Suomeen, aloin tehdä samaa. Tutkalleni päätyikin erityisesti ulkomaalaisia Suomessa asuvia, sillä jotenkin se vain tuntui luontevimmalta. Silloin tällöin kohdalle sattui kuitenkin myös joku täysin suomalainen, joka ei vaikuttanut elävän ja tavoittelevan sitä ihan peruselämää ja se sai kiinnostukseni heräämään.
Vähitellen aloin huomata, että oli mukavaa voida ilmaista itseään taas suomeksi. Päädyin hetkeksi treffailemaan kirjailijaa ja viestinnänasiantuntijaa, jolla oli sana vahvasti hallussa ja vaikka lopulta totesinkin, että olimme aivan liian eri elämäntilanteissa eivätkä ajatusmaailmatkaan välttämättä menneet niin yksiin, jotta jutusta olisi voinut tulla mitään sen vakavampaa, sain tapailustamme silti irti aivan valtavan oivalluksen: on ihanaa saada taas käyttää suomea, sillä olen suomeksi niin paljon enemmän minä kuin ruotsiksi tai englanniksi.
Kun sitten viime keväänä aloin viestitellä tulevan poikaystäväni kanssa vahvistui tunne entisestään. Rakastan leikkiä sanoilla ja hassutella, mutta minulle on myös helpointa käydä suurimmat keskustelut kirjallisessa muodossa ja koinkin, että tutustumisvaiheessa varsinkin olin parhaimmillani juurikin silloin, kun saatoin ilmaista itseäni suomeksi kirjoittaen.
Hän viestitti paljon, kirjoitti hyviä ja pitkiä viestejä ja keskustelu soljui, koska viestittely yksinkertaisesti tuntui hyvältä. Tavatessakin keskustelu oli helppoa. En ollut osannut ikävöidä sitä, mutta nyt kun sain kokea sen tajusin, että olin todellakin kaivannut sitä.
Oli todella iso juttu saada tuntea ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen, että voin taas ilmaista itseäni täysin rajoituksetta. Aiemmassa parisuhteessani kotikielemme oli englanti, vaikka käytimmekin paljon myös ruotsia (ja lopulta välillä myös espanjaa, jota kumpikin oli alkanut opiskella) ja siitä huolimatta, että en kokenut varsinaisesti olleeni mitenkään rajoittunut mitä tuli itseni ilmaisemiseen englanniksi tajusin nyt, että en silti ollut koskaan kuitenkaan ollut ihan täysin se Virve, joka olin suomeksi.
Itseasiassa tuossa postauksessa olin kirjoittanut näin:
Olin ennen aina sitä mieltä, etten voisi kuvitellakaan vakavaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei puhu sujuvaa suomea. Tässä ei ole mitään rasistista, vaan ihan vain kyse jutuista, jotka saavat minut syttymään. Minulta saavat jalat alta tyypit, jotka osaavat leikitellä suomen kielellä, kirjoittaa fiksusti sekä iskeä nokkelia juttuja nopeasti ja oikealla hetkellä. Tarttua sanoihin, vääntää ja kääntää niitä ja keksiä jopa ihan omia uudissanoja. Pidän tyypeistä, joilla leikkaa äkkiä ja joiden sanojen käyttö saa minut nauramaan. Jos siis mietin, millaisen miehen kanssa lopulta päätyisin jopa naimisiin, ajattelin hänen ehdottomasti olevan sujuvasti suomen kielellä leikittelevää tyyppiä.
Tämä mieltymys piti paikkansa ennen edellistä parisuhdettani ja olen ehdottomasti todennut sen pitävän paikkansa edelleen.
Eri kulttuurista tulevan kanssa oli kuitenkin tavallaan jopa jännittävää seurustella, sillä ihan arkisetkin asiat saattoivat olla erilaisen kulttuuritaustan vuoksi hyvin erilaisia.
Muistan silti, että katsoin joskus viime vuonna YouTubesta minisarjaa, jossa singaporelainen nainen etsi itselleen kumppania. Ohjemassa joku mainitsi, että hänelle on tärkeää, että hänellä on kumppaninsa kanssa yhteiset kulttuurilliset referenssit ja jäin miettimään asiaa. Olisko se tosiaan merkityksellistä?
En edelleenkään sano, että se olisi minulle välttämätöntä, mutta kun nyt seurustelen suomalaisen kanssa, jonka kanssa olemme myös melko samanikäisiä, on toisinaan tuntunut ihanan helpottavalta kun samat asiat ovat yhteisen kuluttuuritaustan vuoksi tuttuja.
En ole Virve Suomesta eikä minun tarvitse selitellä ajatuksiani tai toimintaani sillä, että Suomessa tämä on yleistä, vaan saan ihan vain olla Virve, joka toimii ja ajattelee näin. En ole Virve, jolla on suomalainen huumorintaju, vaan olen Virve, jota naurattavat tällaiset jutut.
En olisi etukäteen osannut edes ajatella, kuinka vapauttavaa on, ettei toiselle tarvitse selittää, miksi juhlin itsenäisyyspäivää katsomalla, kun muut juhlivat sitä (puhumattakaan presidentin kättelyn selittämistä), voin keskustella toisen kanssa samoista lastenohjelmista ilman tarvetta yrittää selittää, kuka Rölli tai Pelle Hermanni oli, laulaa toisen kanssa spontaanisti Tiktakin, Gimmelin tai Aikakoneen biisejä, joiden sanoitukset tuntuvat olevan tatutoitu jonnekin aivojen perukoille, fiilistellä lapsuuden makumuistoja Muumijäätelöistä Frisco-limsaan ja käyttää keskustelussa vapaasti Kummeliin tai Uuno Turhapuroon pohjautuvaa huumoria ilman, että se herättää minkäänlaista kummastusta.
On vapauttavaa, ettei tarvitse selittää, mikä oli Poliisi TV ja miksi se pelotti, kuinka joskus voi tehdä mieli maksalaatikkoa tai mitä se ylipäätään on, miten jokin asia meillä Suomessa toimii tai yrittää käyttää jotain suomalaista sanontaa ja tajuta sitten, kuinka typerältä se kuulostaa yhtään millekään kielelle käännettynä.
Nyt, reilua puolta vuotta myöhemmin rakastan edelleen sitä, että saan olla taas suomenkielisessä parisuhteessa – tämä kuitenkin on edellyttänyt sitä, että kumppaninani on ihminen, jolla on sana hallussa ja jonka kanssa on kielellisesti hauskaa.
Kumppanini on suomalainen, mutta myös hän on asunut pariinkiin otteeseen ulkomailla ja ollut sen myötä myös parissakin parisuhteessa ei-suomalaisen kanssa. Olikin ihanaa, että toinen tiesi omasta kokemuksestaan miltä tuntuu, kun suomalainen parisuhdesanasto tuntuu aluksi vieraalta: Millä hellittelynimellä toista on luonteva kutsua? Miksi rakkaus kuulosti niin rajulta sanalta? Ja millä termillä toisen, noh, siihen suomeksi on sopivaa viitata?
On myös asioita, jotka tuntuu ihan erilaiselta kuulla kumppaniltaan omalla äidinkielellä kuin jollakin toisella kielellä, jonka sanoihin ei ole yhtä vahvaa tunnesidettä.
(Ja tottakai myös se, että kumppanini on asunut Suomen ulkopuolella on ollut merkittävä juttu, sillä hänellä on samalla tavalla keskivertoa luultavasti laajempi ymmärrys siitä, että asiat voi tehdä hyvinkin eri tavalla ja elämää voi elää hyvin erilailla.)
Sen jälkeen kun vuosia sitten lopetin päivätyöt Ruotsissa, jäi suomen kielen käyttöni todella vähäiseksi. Olen kuitenkin aina rakastanut suomen kieltä ja siitä huolimatta, että varsinkin Kaakkois-Aasiassa eläessä en käyttänyt suomea juuri muuten kuin satunnaisesti läheisille soittaessa (mitä en tehnyt paljon) ja Instagramia päivitellessä, en missään vaiheessa lakannut ajattelemasta suomeksi.
Minulle ei siis yleensä ole mikään ongelma puhua puhtaasti pelkkää suomea ja yritänkin aina tehdä niin, mutta nykyisessä parisuhteessa rakastan sitä, että aina ei tarvitse eikä se kuulosta toisen korvaan mitenkään teennäiseltä. Välillä joku asia vain tuntuu hyvältä ilmaista toisella kielellä, välillä joku sana sujahtaa keskusteluun parhaiten jollakin muulla kielellä ja toisinaan vain tekee mieli puhua jotain muuta kieltä eikä se vaivaa toista tippaakaan. Pidän tästä suhteessamme erityisen paljon.
Se, että olen päässyt käyttämään suomea ja leikkimään äidinkielelläni on kuitenkin antanut minulle todella paljon myös suhteen ulkopuolella.
Ensinnäkin olen tuntenut, että sen myötä oma leikkisyyteni on noussut esiin tavalla, joka oli englanniksikin toki läsnä, mutta ei yhtä vahvana. On ollut ihanaa, että tämä piirre on päässyt nousemaan vahvemmin esiin, sillä se on asia, jotka itsessäni pidän.
Kukapa ei nauttisi saada muistutusta siitä, että hei, olen oikeasti tosi hauska ja nokkela tyyppi, sillä vuosien varrella minulla on ollut lukuisia tilanteita (paitsi parisuhteessa, mutta erityisesti myös ulkomailla muihin uusiin ihmisiin tutustuessa), joissa olen kokenut, ettei se ihan aidoin minä pääse aina täysin esiin juurikin siksi, etten ole osannut olla yhtä sukkela ja sanavalmis englanniksi tai ruotsiksi kuin mitä omalla äidinkielelläni olisin ollut.
Se on tehnyt hyvää niin itsevarmuudelle kuin itsetunnollekin, joiden vahvistuminen vaikuttaa sitten tietysti moniin muihin elämän osa-alueisiin lukemattomilla tavoilla.
Toisekseen suomen kielen käyttö on palauttanut haluni ja kykyni kirjoittaa suomeksi, mistä olen ollut viimeaikoina ihan erityisen innoissani.
Kirjoittaminen on ollut minulle aina luontevin tapa ilmaista itseäni, mutta huomasin, että kun en puhunut suomea, oli itseni ilmaiseminen suomeksi jotenkin työläämmän tuntuista enkä enää tuntenut lopulta erityisempää flowta kirjoittaessani tai edes suurempaa kiinnostusta kirjoittamista kohtaan, mikä sai lopulta bloginikin hiljenemään vuosiksi.
Nyt kun suomen kieli on ollut taas niin vahvasti läsnä sekä parisuhteen, mutta tietysti myös suomalaisen ympäristön vaikutuksesta, on haluni kirjoittaa palannut ja rakastan sitä. En voi sanoa, että sanat tulisivat ulos ihan yhtä soljuvasti kuin mitä ennen tunsin niiden tulevan, mutta nyt olen silti siinä pisteessä, että tunnen sekä halua että jopa suoranaista tarvetta saada jälleen kirjoittaa ja uskon, että ajan ja kirjoittamisen myötä sanojen virtauskin taas parantuu.
Parisuhde suomalaiseen ja senkin myötä elämän rakentaminen Suomeen on siis tuntunut oikein hyvältä. Juuri nyt nautin myös siitä, että olemme katselleet suomalaisen kumppanini kanssa yhteistä asuntoa Suomesta, löytäneet sopivan ja muutamme siihen yhdessä kun palaan Espanjasta Suomeen.
Samalla iloitsen kuitenkin myös siitä, että molemmat meistä ovat yhtä avoimia sekä Suomessa olemiselle, mutta myös sille, että tulevaisuuteemme voi kuulua myös Suomen ulkopuolella oloa.
(Itseasiassa poikaystäväni on juuri viettänyt kohta 1,5 kuukautta kanssani Espanjassa, joten olen todellakin saanut elämääni parhaan yhdistelmän eri kulttuureja mitä erinomaisimmalla tavalla!)
Seurustelu suomeksi ja suomalaisen kanssa tuntuu siis tällä hetkellä mitä parhaimmalta asialta.