Kaapin henki – tavaravaivaisen tunnustuksia

*Sis. mainoslinkin

Tavaroiden vähentämisen ja minimalismin myötä olen tullut pohtineeksi suhdettani tavaroihin paljon. Sen innoittamana päädyin vastikään lukemaan Laura Honkasalon erittäin kiinnostavan kirjan Kaapin henki – tavaravaivaisen tunnustuksia.

Tämä teos ei ole mikään konmarimainen kodin raivausopas, vaan siinä pohdiskellaan yleisellä tasolla ihmisten suhdetta tavaroihin kautta aikojen. Kirja antaakin loistavaa inspiraatiota oman tavarasuhteen analysointiin ja suosittelen sitä kepeäksi luettavaksi kaikille, joilla aihe on mielessä esimerkiksi juuri tavaroiden vähentämisen myötä.

Tämä kirja ei välttämättä tule heti vastaan, kun etsii tavaroiden karsimiseen liittyviä kirjoja, sillä vaikka siinä pohditaankin paljon tavaroiden karsintaa, ei se suoranaisesti ole kirjan ideana. Itse löysin kirjan elämänkerroista, sillä se nimenomaan peilaa tavarasuhdetta paljon kirjoittajan itsensä elämään.

Kirjassa ei siis niinkään käydä läpi sitä, kuinka tavaroita voi vähentää tai varsinaisesti edes oteta kantaa siihen, pitäisikö niitä vähentää. Sen sijaan se laittaa ajattelemaan, miksi itse suhtautuu tavaroihinsa kuten niihin suhtautuu, mikä puolestaan voi saada aikaan mielenkiintoisia havaintoja ja auttaa sen myötä luopumaan tavaroista – tai sitten ei.

Lue myös: Tämän vuoksi et onnistu vähentämään tavaroitasi

Kaapin Henki laura honkasalo
Minulla on ollut ennen kotona valtavasti turhilla tavaroilla täytettyjä laatikoita.

Kirjan kiinnostavimpia juttuja on mielestäni se, kuinka paljon kirja sisältää kirjailijan oman tavarasuhteen pohdinnan lisäksi viittauksia muihin lähteisiin. Kirjoittaja on siis todellakin tehnyt taustatyönsä todella kattavasti. Tekstin seassa vilahtelevat niin eri henkilöt, tutkimukset, blogit, kirjat kuin Facebook-ryhmien keskustelut ja muutkin kyselyt, jotka kaikki antavat kiinnostavia näkökulmia erilaisiin, tavaroihin liittyviin aiheisiin – löysinpä sieltä jopa itseni ja blogini pariinkin otteeseen!

Kaapin henki -kirjassa ihmisten tavarasuhdetta käydään nimenomaan läpi erilaisten aihepiirien kautta ja niiden myötä nappasin ainakin itse mieleeni paljon tuumimisen arvoisia yksityiskohtia.

Kirjassa pohditaan paljon myös ostamista ja se esimerkiksi antoikin minusta oikein osuvan uuden selityksen siihen, miksi kaupoilla ja kirpputoreilla pyöriminen on monien suosikkipuuhaa: niiden etuna on se, että ne ovat juttuja, joita on hyväksyttävää tehdä myös yksin. On paljon ihmisiä, jotka eivät lähtisi vaikkapa ravintolaan tai elokuviin viettämään aikaa yksin, mutta shoppailemaan kyllä.

Shoppailu tuottaa monille mielihyvää, vaikka uutuuden viehätys kestääkin vain hetken ja lisää mielihyvää saadakseen pitää pian taas olla ostamassa uutta.

Kirjassa mietietään, kuka ylipäätään on shoppailija ja kuka ”vain käy ostoksilla”. Moni  nimittäin ajattelee, että minä ostan vain tarpeeseen, muut shoppailevat ja että sitten erikseen ovat ne himoshoppailijat, joihin itse nyt ei ainakaan kuulu, sillä aina löytyy joku, joka ostaa enemmän. Pohtineeksi tuleekin, mitä shoppailusta itseasiassa saa ja mitä siitä loppujen lopuksi hyöytyy?

Kauppojen loputtoman tarjonnan esiin tuomisen yhteydessä kirjassa mainittiin myös päätösväsymys ja se, kuinka kaupat käyttävät sitä hyväksi. Ei ole sattumaa, että kassojen vieressä on karkkeja, jotka on helppoa heittää hihnalle, kun tahdonvoima on ostosreissun päätteeksi väsynyt rasitetun lihaksen tavoin.

Olen itsekin postannut blogiin siitä, kuinka olen kokenut minimalismin tuoneen avun päätösväsymykseen.

Kaapin Henki laura honkasalo
Jos tavaraan liittyy jokin erityinen tarina, voi siitä olla erityisen vaikeaa luopua.

Kirjassa pohdittiin mielenkiintoisella tavalla myös sitä, kuinka moni säilyttää kotonaan tavaroita siksi, että niillä on jokin tarina. Tavaroista, joilla on tarina voi kuitenkin juuri sen tarinan vuoksi tulla emotionaalinen taakka, sillä niistä ei raaski luopua juuri tarinan vuoksi.

Kotona saattaa esimerkiksi olla jonkin itselleen täysin etäisen sukulaisen esine, joka itsessään ei viehätä yhtään, mutta siitä ei voi luopua siksi, että sillä on tarina. Tarinan henkilö ei ole itselleen millään tavalla tuttu, mutta tieto tarinasta tuntuu suorastaan pakottavan pitämään tavaran.

Laura Honkasalo kertookin kirjassaan, että häntä ovat itseasiassa alkaneet harmittaa tuollaiset tavarat, joilla on tarina, sillä mitä ihmettä niille voi tehdä, jos tavaralle ei kuitenkaan ole käyttöä?

Kirja nostaa esiin lisäksi sitä, kuinka tavaraongelman lähteenä on myös se, että halpisketjujen myötä tavaraa on paljon entistä helpompi saada kotiin kuin sieltä ulos. On helppoa ostaa halpaa tavaraa, minkä lisäksi sitä tulee myös helposti saaneeksi.

On kuulemma pohdittu, pitäisikö kouluissa alkaa opettaa mediakriittisyyden rinnalla tavarakriittisyyttä ja itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Minusta ainakin tuntuu, että itse kasvoin maailmassa, jossa kaikkiin ongelmiin haettiin ensisijaisesti ratkaisua ostamalla jotain uutta ja on ollut mukavaa nykyään elämää elämää, jossa uuden hankkiminen ei ole samanlaisessa ratkaisijan roolissa.

Kuten kirjan nimestäkin voi jo vähän päätellä, ei sen kirjoittaja Laura ole minimalisti, vaan hänellä on moniin tavaroihinsa mielenkiintoinen kiintymyssuhde, jonka vuoksi hän ei halua luopua niistä ja jota hän pohtii kirjan edetessä. Hän on herännyt etsimän omanlaistaan minimalismia, jossa tavaroilla olisi elämässä todellinen tarve ja merkitys eikä niitä säästettäisi vai tunnetaakan vuoksi. Tavaroiden vähentämisessä tavoitteena olisi vain, ettei siivoamiseen mene paljon aikaa eivätkä tavarat katoilisi. Minusta tämä on varsin mukava ja realistinen lähestymistapa.

Kirjasta käy kuitenkin selväksi, että sekä kirjailijalla että monilla muillakin tavaroiden omistamiseen liittyy paljon tunteita ja juuri tunneperäiset syyt ovat hyvin yleisiä selityksiä sille, miksi jokin tavara säilytetään – vaikkakin on eri asia säilyttää tavaraa omien tunteiden kuin velvollisuudentunnon siivittämän tunnetaakan vuoksi.

Kirjassa onkin paljon ihanan realistista ja samaistuttavaa kuvausta siitä, millaisia tavaroita ja henkilökohtaisia “aarteita” kotoa löytyy. Nämä ovat niitä juttuja, jotka ovat muille täysin arvottomia, mutta itselleen hyvin tärkeitä ja läpi käydään esimerkiksi niitä vanhoja kasetteja ja LP-levyjä, joita säilytetään nostalgian vuoksi.

Jotkut tavarat voivat vuosien myötä alkaa tuntua suorastaan pyhiltä onnenkaluilta ja esimerkiksi kotoa löytyvät erilaiset kipot ja kupit tuntuvat kuin omilta talismaaneilta ja aamukahvin juominen omasta kupista voi antaa suoranaisia supervoimia.

Kirjassa pohditaan myös esineiden antamaa turvallisuuden tunnetta, joka voi olla aikuiselle aivan vastaava, kuin mitä se nalleensa turvaavalle lapselle on. Näissä kaikissa pienissä arjen havainnoissa on monille muillekin varmasti paljon samaistuttavaa.

Lue myös: 3 auttavaa ajatusta arvokkaista tavaroista luopumiseen

Minimalismi kaikki tavarani Ostolakossa Virve Fredman

Toisaalta kirjassa myös todetaan, että kotoa löytyviin pikkutavaroihin voi liittyä kielteisiäkin tuntemuksia kuten esimerkiksi stressiä siitä, ettei ole saanut korjautettua jotain kotona lojuvaa käyttökelpoista esinettä. Laura kuvailee myös hyvin sitä, kuinka haastavalta tavaroista luopuminen voi tuntua, kun asiat ovat alunperin kuitenkin maksaneet ja kun niitä pitää kuskata oikeisiin paikkoihin niistä luopuessa.

Allekirjoitan nämä tuntemukset täysin, sillä tiedän itsekin kokemuksesta, ettei tavaroista luopuminen todellakaan ole helppoa. Itseasiassa helppoa on minusta yleensä vain se päätös pitääkö jotain vai luopuuko siitä, sillä kun jostakin valitsee luopua, vaatii varsinainen luopuminen paljon enemmän käytännön järjestelyjä kuin se, että tavaran pitää ja vain sysää jonnekin. Se onkin varmasti yleinen syy siihen, miksi turhista tavaroista ei tule luopuneeksi – varsinkin, jos joutuu vielä myöntämään rahallisen tappionkin.

Laura nostaa kirjassaan esiin myös mielenkiintoisia ajatuksia lapsista kuluttajina sekä pohtii heidän suhdettaan tavaroihin ennen ja nykyään. Ennen puhuttiin siitä, ettei lapsille pidä antaa liikaa leluja, sillä se tappaa luovuuden, mutta nykyään niin lapset kuin aikuisetkin tarvitsevat oman lelunsa tai tavaransa kaikkeen mahdolliseen.

Itse olen tavaroiden vähentämisen myötä kokenut nimenomaan ihanan vapauttavaksi luopua monista esineistä, joilla on vain yksi, vähän liiankin tarkka käyttötarkoitus ja uskon, että minimalismin avulla sekä aikuisten että lasten luovuus kukkii parhaiten.

Laura mainitsee kirjassa kuulemma lähes kaikkien kodeista löytyvät roinalaatikot, joiden voi kuulemma jopa sanoa kuvastavan ihmisten mieltä ja joiden sisällöstä voi jopa tehdä syväluotaavan analyysin henkilöstä. Ylipäätään kirjassa tuodaan hyvin esiin sitä yhtä perimmäistä syytä tavaroiden omistamiselle: monia tavaroita omistetaan, sillä niiden avulla voimme viestiä olevamme tietynlaisia ihmisiä.

Yksi esimerkki tästä on kodin muokkaaminen oman minän rakentamisen keinona ja moni sisustaakin kotiaan omaksi kiintopisteekseen ja paikaksi, johon voi itse juurtua. Itse en taas ajattele kotiani niin, vaan ennemminkin kotisatamana, johon voin aina palata, mutta josta on turvallista lähteä maailmalle. Myönnän silti täysin, että minimalistinen kotini on estetiikaltaan minimalistisen minäni jatke.

Toinen vastaava kirjassa mainittu itsestään muille viestimisen keino ovat tietysti vaatteet, sillä niillä voi vaikuttaa muiden käsityksiin itsestään. Kirjassa käsiteltiinkin myös ihmisten suhdetta vaatteisiin ja pukeutumiseen niin nyky-yhteiskunnassa kuin historiallisestikin.

Lue myös: Kannattaako vanhat päiväkirjat säilyttää?

Kaapin Henki laura honkasalo
Minullakin on ollut roinalaatikoita.

Kirjan pohdiskelua tavaroista oli minusta todella mielenkiintoista kuulla, sillä se on nykyään varsin kaukana omista ajatuksistani – jopa niin kaukana, että aloin suorastaan miettiä, olenko tuohon ajatusmalliin verrattuna varsin kylmäkiskoiselta tuntuvan ajatteluni kanssa jotenkin tavaravammainen, kun en osaa (enää ainakaan) suhtautua tavaroihini niin, vaan ajattelen kaikkea lähinnä käytännöllisyyden kautta.

Voiko olla, että vanhoista tavaroista tuleekin tärkeitä sitten, kun olen vanha ja harmittelen, ettei niitä tavaroita ole enää olemassa? Katuisinko sitten joskus, etten ollut tunteellisempi ja säästellyt tavaroita enemmän? Toisaalta en voi tietää, elänkö niin vanhaksi, joten minusta on kannattavampaa yrittää luoda sellaista elämää, joka edes lähitulevaisuudessa voisi olla hyvä.

Laura kirjoittaa kirjassaan, kuinka tärkeää menneen ymmärtäminen on ja että muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista sekä käsittelemään omaa elämäntarinaa. Itse ajattelen, että koska tässä voidaan kuitenkin kuolla huomenna tai jo tänään, niin mielummin pidän katseen tulevassa kuin menneessä.

Kaltaisistani tyypeistä Laura kuitenkin puhuu “eteenpäinposottajina” ja kutsuu meitä ”mystiseksi lajiksi”, mikä sekin sai minut hieman pohtimaan, toiminko jotenkin väärin pitäessäni katseen mieluiten jatkuvasti horisontissa olkapään yli vilkuilun sijaan.

Sitten myös tajusin, että käytännönläheisyyteen keskittyvä ajatteluni ei koske vain tavaroita, vaan olen juuri sellainen myös muillakin elämän osa-alueilla. Tottakai tunteilla on väliä, mutta yleensä vaakakupissa painavat aina enemmän käytännön asiat, eli pohjimmiltaan tavarasuhteeni peilaa siis sitä, millainen ylipäätään luonteeltani olen.

Mietin myös, että ehkä motivaatio tavaroiden säilyttämisen suhteen on erilainen, jos elämän haaveetkin ovat erilaisia. Jos haaveilee omasta ihanasta kodista ja pysyvistä asioista, kuuluvat omat tavarat niihin varmasti luontevana osana. Ikäänkuin rakentaisi pysyvää pesää, jota voi kyllä välillä siirtää, mutta jonka kuitenkin haluaa säilyvän pitkään paikoillaan.

Minä taas en haaveile kovin pysyvistä asioista ja tykkään säännöllisin väliajoin myllätä elämäni uusiksi ja esimerkiksi vaihtaa lokaatiota – mielellään helposti pelkkä reppu selässä. Sellaiseen elämään tavarat eivät luonnollisestikaan istu mitenkään mukaan, vaan tuntuvat vain jarruttavan sen mahdollisuutta.

Itse siis koen, että kun en pidä kiinni vanhoista tavaroista, olen vapaampi elämään juuri omien haaveideni mukaista elämää ja kulkemaan vapaana hankkimassa uusia muistoja, joihin tavarat eivät myöskään välttämättä liity.

En siis haaveile siitä loppuelämän talosta, jossa voisin kasvattaa perhettä ja nähdä lapsieni varttuvan, joten oma suhteeni tavaroihinkin on sen mukainen. Koen jopa jollain tasolla, että kiintymällä liikaa vanhoihin tavaroihin saatan rajoittaa omia mahdollisuuksiani olla kerryttämässä uusia kokemuksia ja muistoja ja minulle ne ovat nimenomaan niitä, joita mieluiten kartutan.

Voi toki olla, että mietin tätä asiaa liikaa. Onhan omat tavarat toki helppoa kasata varastoon ja lähteä vain maailmalle, mutta toisaalta minua ärsyttää ajatus, että maksaisin siitä, että varastoin tavaroita, joita en käytä, eli ajattelen tätäkin käytännön kautta.

Tällaisten pohdiskelevien kirjojen lukeminen on siis todellakin mielenkiintoista, sillä ne saavat kysymään itseltään niin tärkeitä kysymyksiä, hyvällä tavalla jopa kyseenalaistamaan omia valintojaan sekä ennen kaikkea hakemaan itseltään selityksiä siihen, miksi toimii kuten toimii.

Vaikka kirja ei pohjimmiltaan käsitellytkään minimalismia koin, että se oli kaltaiselleni minimalistille todella hyvää luettavaa.

Kaapin henki – tavaravaivaisen tunnustuksia kirja löytyy *Adlibriksen verkkokaupasta täältä.

Kirjan voi myös lukea *Nextoryssa, jonne voi lunastaa 30 päivän ilmaisen kokeilujakson täältä.

Ostolakossa Virve Fredman minimalismi tavaroiden vähentäminen

Kuulisin mielelläni, millaisia ajatuksia tämä kirja on muissa herättänyt!