Pari viime vuotta ovat olleet melko rankkoja ja työntäyteisiä eikä ole kerran eikä edes kaksi, kun olen pohtinut vakavissani, että luopuisin joko työstäni tai blogistani. Aina sellaisia hetkinä olen kuitenkin jotenkin lopulta tajunnut, etten voi tehdä toista, jos minulla ei ole toista. Kun on saanut työn myötä olla tuomassa Suomeen jotain sellaista, missä mukana olemisesta on vain voinut haaveilla, tuntuu se niin isolta osalta itseään, että usein jopa miettii, voiko ilman sitä edes elää. Blogi taas on jotain niin rakasta ja niin suuri osa omaa elämää, että siitä luopuminen tuntuisi suorastaan mahdottomalta.
Aina välillä on ollut houkutteleva ajatus olla vain maapäällikkö. Tulla töistä kotiin ja viettää sen jälkeen vapaa-aikaa, johon ei kuulu kosmetiikka millään tavalla. Ehkä löytäisin jonkun kivan harrastuksen, tutkisin Tukholmaa enemmänkin ja olisin vaikka jopa sosiaalisempikin? Kaikki se ylimääräinen aika tuntuu ihan uskomattomalta ajatukselta.
Sitten tajuan, että ilman blogiani en kokisi työtäni läheskään yhtä mielekkääksi. Kiitos blogini, seuraan alaa todella tiiviisti ja aktiivisesti, minkä lisäksi saan jatkuvasti olla vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa, jotka sitä kosmetiikkaa ostavat. Tiedän, mistä tuotteista ihmiset voivat innostua ja mitä meidän täytyy töissä saada myyntiin. Suurimman vauhdin moottoriini antaa se, että pääsen sitten myös kertomaan täällä blogin puolella niiden ihanien uusien (ja joskus myös vanhojen) tuotemerkkien ilosanomaa. Jos vain lanseeraisimme töissä tuotemerkkejä ilman, että minulla olisi kanavaa, jossa saan niiden riemua jakaa, tuntuisi päivätyöni puoliksi hyödyttömältä. Miksi työskentelisin kosmetiikan parissa, jos en voisi iloita aikaansaannoksistamme kellekään?
Sama pätee myös toisin päin: työni antaa blogiini polttoainetta. Voisin toki vain seurata, mitä kosmetiikkamaailmassa tapahtuu ja mistä netissä kirjoitellaan, mutta työni mahdollistaa kurkistuksen ”sisäpiiriin”. On esimerkiksi tuotteita, jotka myyvät hulluna kaikessa hiljaisuudessa ja joiden suosiosta en tietäisi yhtään, ellen saisi päivittäin käsiini myyntilukujamme.
Työni elevenin maapäällikkönä tuntuikin pitkään mahtavalta, mutta siitä oli alkanut puuttua se kipinä. Kirjoitin uutiskirjeitä, mainosmateriaalejaja tuotekuvauksia mekaanisesti tahkoten samalla läpi muita päivittäisiä rutiinejani enkä löytänyt hommista enää sitä tekemisen iloa. Kaikki toistui viikosta toiseen samana eikä minulla ollut aikaa enää olla luova ja tehdä uusia juttuja. Sen sijaan, että porhaltaisimme moottoriveneen tavoin hurjaa vauhtia eteenpäin tuntui, että kellumme lauttana laineilla yrittäen pysyä pystyssä virrassa. Olin saanut keväällä kokea pilkahduksen uuden luomisen intoa, kun pääsin pääpuuhamieheksi lanseeraamaan K-Beauty-valikoimaamme ja muistin sen myötä, miten kivaa oli, kun sai tarttua uusiin, innostaviin projekteihin.
Lähdin keskuussa kesälomalle tuntien vahvasti, etten voi enää jatkaa noilla vanhoilla laineilla keikkumista ja jos uuden luominen vaatii sitä, että päätän itse, missä työympäristössä luon uutta, niin olkoot sitten niin. Sitten ei auta kuin lähteä itse luomaan uutta ja jättää muut kellumaan aaltoihinsa. Ilmoitin toimitusjohtajalle irtisanoutumisestani, jätin verkkoon seuraajaani etsivän työpaikkailmoituksen ja jäin toivomaan, että jossain olisi joku, joka innostuisi hommasta samalla intohimolla ja että voisin jättää paattini hänen ohjattavakseen.
Palasin kesälomalta ja minua oli sähköpostissa vastassa liuta työhakemuksia. Luin kollegani kanssa hakemuksia läpi ja summasin toimitusjohtajallemme parhaimmat. Lähetin joukolle ihmisiä kirjaillisia tehtäviä teksinäytteiden saamiseksi ja haastattelimme ihmisiä. En tietenkään etsinyt uutta minua vaan tyyppiä, jolla oli näkemystä, tietoa ja asennetta laittaa hommat rullaamaan jopa vähän paremminkin. Jotain uuttahan me selvästi kaipasimme.
Tapasimme hyviä tyyppejä ja rekrytointiprosessi on edelleen käynnissä. Sen aikana tajusin kuitenkin, etten ollut valmis antamaan kenellekään toiselle kaikkea, huutamaan heippoja ja sulkemaan ovea perässäni. Kaikki kyselivät minulta jatkuvasti, koska on viimeinen työpäiväni ja minä mietin nauraen, että voi kun voisinkin vain päättää, että viimeinen työpäiväni on tiettynä päivänä ja sen jälkeen minulle on ihan sama, onko paikalleni löydetty uusi pätevä ihminen vai ei. Minulle oli nimittäin ihan hemmetin tärkeää, että minun yritykseni jatkaisi oikeaan suuntaan eikä olisi ollut vain pelkkä tähdenlento Suomen kosmetiikkamarkkinoilla. Minä pysyisin kuvioissa niin kauan, että ruorissa olisi uusi kapteeni, veisi sen löytäminen sitten miten pitkään tahansa.
Onneksi juttelin asioista vielä lomani jälkeen toimitusjohtajamme kanssa. Hän ymmärsi, ettei eleven tunnu minulle vain työpaikalta vaan omalta yritykseltä ja että minua turhautti olla siellä, kun en pystynyt tekemään oman yritykseni eteen juttuja, joita haluaisin tehdä. Koska minulla ei tuntunut enää irtisanoutumisen jälkeen olevan mitään menetettävää, saatoin kerrankin tuulettaa täysillä ulos kaiken, mikä mieltäni painoi. En halunnut polttaa siltoja, mutta samalla koin, että jos tästä nyt kerran lähdetään menemään, niin vähintä mitä voin tehdä on kertoa, mistä se johtuu ja varmistaa sillä, että yritys kehittyy tulevaisuudessa.
Toimitusjohtajamme kuunteli sanottavani ja ymmärsi minua yllätyksekseni täysin – jopa niin paljon, että halusi tietää, voisinko puoli vuotta Thaimaan auringossa rentouduttuani palata sitten kuitenkin takaisin töihin. Minulla olisi ollut optimaalinen tilanne katua irtisanoutumistani ja vastata, että palaisin mielelläni hommaani ja tarvitsin siitä vain hetken lomaa, mutta en minä sitä oikeasti halunnut.
Kerroin, että koin penkilleni tarvittavan edelleen jonkun uuden ihmisen, joka tahtoo kirjoitella uutiskirjeitä ja markkinointimateriaaleja, pidellä päivittäin lankoja käsissään ja pitää yrityksen oikeassa kurssissa, mutta minä henkilökohtaisesti koin, että kaipasin hommia, joissa saisin näyttää mielummin niitä uusia suuntia ja päästä ohjaamaan laivaa vielä enemmän. Koin, että intohimoni kosmetiikka-alaa kohtaan ja tietämykseni sen suhteen menevät päivittäisien rutiinieni keskellä jopa hieman hukkaan ja kerroinkin avoimesti toimitusjohtajallemme, millaisia juttuja tahtoisin tehdä voidakseni viedä hommaa eteenpäin, mutta millaisiin minulla ei ole ollut aikaa.
Kaiken sen purkautumisen jälkeen tapahtui kuitenkin pieni ihme: toimitusjohtajamme halusi nimittäin edelleen tietää, voisinko silti harkita jatkossa työskenteleväni juuri mainitsemieni juttujen parissa vaikka edes projekteina tai osa-aikaisesti. Olin saanut lauottua ulos kaiken, mikä mieltäni painoi sanoja oikeastaan yhtään säästelemättä ja istuin nyt pöydän ääressä katsoen toimitusjohtajaamme, joka oli valmis luomaan minulle vaikka kokonaan uuden pestin minun ehdoillani voidakseen pitää minut siellä. Mitä juuri tapahtui?
Lopputulos oli, että jatkamme uuden maapäällikön rekrytoimista yhä edelleen ja teen hommiani kunnes sellainen löytyy. Vesillä on hyviä koukkuja, mutta mitään ei ole vielä kuitenkaan lyöty lukkoon. Pienet lähitulevaisuuden muutokset tekevät toivottavasti hommastani helpompaa ja mielekkäämpää ja katsomme myöhemmin elokuussa toimitusjohtajamme palattua lomalta, että miten voisin elevenillä jatkaa. Koska olin päässyt vaatimisen makuun heitin vielä, että tahtoisin tehdä nelipäiväistä työviikkoa ainakin heinäkuun ajan saadakseni blogilleni kuitenkin enemmän aikaa ja sain tahtoni välittömästi läpi. Täytyy myöntää, että nautin nelipäiväisestä työviikostani viime kuussa suuresti, sillä se mahdollisti paremman blogiin panostamisen.
Älkää siis kysykö, mitä teen tulevaisuudessa, sillä en itsekään oikein tiedä. Aion tehdä juttuja, jotka tekevät minut onnelliseksi ja pitävät minut inspiroituneena, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Näillä näkymin tahdon tulevaisuudessa pitää työni pääpainon blogissa, tehdä sen ohella minua innostavia juttuja elevenin kanssa ja olla ehkä mukana jopa hieman muissakin jutuissa sekä karata tammikuussa puoleksi vuodeksi Bangkokiin.
Suunnitelmani voivat olla täysin erilaiset jo kuukauden kuluttua, mutta toivon, että yksi osa niitä on kuitenkin pysynyt muuttumattomana: saan tehdä juttuja, joista nautin ja joiden tekeminen pitää minut onnellisena ja inspiroituneena.
Mä oon seurannut sun blogiasi ihan sen alkutaipaleelta saakka ja voi että miten iloinen mä olenkaan sun puolestasi! Sanat ei jotenkin riitä, on kaikki mahdollisuudet ja susta selkeästi halutaan pitää kiinni. Sun heittäytymisesi on ollut ihailtavaa ja inspiroivaa läpi kaikkien näiden vuosien! Meidän työarjet on tosi erilaisia, mutta samaistun vahvasti siihen Virveen, joka haluaa olla kehittämässä uutta ja joka kokee menevänsä vähän hukkaan nykytyössään, niin rakasta ja tärkeää ja unelmaa kuin se onkin. Ehkä mä tuun vielä tulevaisuudessa lukemaan tätä postausta, kun mietin taas urakehitystäni!
Sama täällä, olen seurannut blogia jo alkuajoilta – niiltä, kun olit tosiaan ostolakossa 😀 – ja on ihana lukea näitä postauksia 🙂 Musta on aina tosi kiehtovaa seurata ihmisten urakehitystä ja erilaisia koulutus- ja työpolkuja, ja tosiaan, pitää olla rohkea ja tehdä päätöksiä, jotka tuntuvat oikeilta <3
Tässä Suomi ja Ruotsi eroavat merkittävästi. Ruotsissa kultamunia muniva hanhi halutaan pitää yrityksessä munimassa kultamunia jatkossakin. Suomessa niin pätevää, inspiroitunutta, innovatiivista ja nerokasta työntekijää ei olekaan, että hänestä haluttaisiin pitää kiinni kynsin hampain.
Yleensä syy on huonossa ja kilpailua pelkäävässä johdossa, koska tuollainen työntekijä voi viedä oman pallin. Tästä syystä johto ja yritys pysyvät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen keskinkertaisena ja keskinkertaista tulosta tekevänä. Niinpä Suomen taloutta ei saada nousemaan kuin lisää velkaa ottamalla ja infraa korjaamalla valtion eli velkarahan ja veronmaksajien piikkiin. Siksi myös kokonaisveroaste on aivan hurja, eikä rahaa omavalintaiseen kulutukseen jää.
Ruotsissa on satsattu tietääkseni todella paljon siihen, että kaikkia valuuttatuloa tuovia keksintöjä rahoitetaan ja että niiden hyvään markkinointiin panostetaan niin, että vienti myös vetää. Ruotsin kauneussektorilta tulee mitä erikoisempia keksintöjäkin, esimerkkinä vaikkapa koko Foreo-tuoteperhe.
Voi että sulla on ihana elämä !! nauti ja elä ja reissa ja rakasta …oot nuori ja kaikki edessä
Upea tilanne Sinulla, Virve! Voit siis halutessasi jatkaa elevenilla osa-aikaisena Bangkokin reissun jalkeen! Olet ilmeisesti ollut erinomainen ja pidetty tyossasi.
Bangkok…olen toki ollut eraanlainen heittaytyja itsekin, mutta itselleni aasialainen kulttuuri tuntuu kovin vieraalle. Euroopan sisalla olen siksakkaillut ja saanut kokemuksia erilaisista eurooppalaisista kulttuureista ja oppinut jopa pari uutta kieltakin.
Mutta olet viela nuori ja innostunut Aasiasta, joten ei muuta kuin onnea matkaan! Ja onhan hyva tietaa, etta takaportti on viela avoinna, jos jostain syysta eleven ja Eurooppa tuntuisikin paremmalta.
Niinpa: lycka till!!!