Kun alkusyksystä kerroin tutuilleni lähteväni Pariisiin, sain tietysti kuulla monia suosituksia paikoista, joissa siellä ollessa kannattaisi käydä. Katselin läpi myös suuren joukon netissä olevia artikkeleita, joissa listattiin kymmeniä (ellei yhteensä jopa satoja) paikkoja, jotka Pariisissa suositeltiin näkemään.
Näiden suosituksien joukossa oli kahviloita ja ruokapaikkoja, kauppoja, puistoja, nähtävyyksiä sekä tietysti taidemuseoita ja näyttelyitä.
Vietinkin ensimmäiset kolme viikkoa kävellen kauniissa säässä ympäri Pariisia paikasta ja must see -kohteesta toiseen. Usein satuin niihin tarkoituksella, joskus vahingossa. Kävin läpi upeimmat puistot, löysin Pariisin vanhimman kahvilan ja kuvauksellisimmat pikkukadut, tunnetut maamerkit, kehutuimmat kaupunginosat… lähes kaiken mahdollisen – paitsi taidemuseot ja näyttelyt.
Ensimmäiset viikot vetosin siihen, että ulkona oli niin upea sää, että olisi ollut sääli viettää päiviä sisällä museoita koluten. Rakastin kävellä pitkin Pariisia ja se tuntui minusta niin ihanalta, joten annoin itseni kulkea ympäriinsä päivästä toiseen ilman suuria suunnitelmia. Ehtii niihin taidemuseoihin ja näyttelyihin sitten myöhemminkin.
Ajattelin, että menen niihin matkan viimeisellä viikolla. Silloin olisi paitsi viileä ja sateinen sää, muta myös sopivasti tapahtumia ja päiviä, joina museoihin pääsisi ilmaiseksi. Lauantaina 5.10. olisi esimerkiksi Nuit Blanche, jota voisi sanoa Pariisin taiteiden yöksi. Silloin kadut täyttyvät pitkälle yöhön ohjelmasta, monet taidemuseot ja näyttelyt avaavat ovensa ilmaiseksi ja pitävät niitä auki myöhään yöhön – jopa aamuyöhön asti.
Seuraavana päivänä olisi kuukauden ensimmäinen sunnuntai, joka puolestaan olisi perinteisesti päivä, jona moni museo sallisi kaikkien tulla ilmaiseksi sisään.
Pihinä, penniä venyttävänä matkailijana ajattelin, että hyödyntäisin nuo päivät ja tekisin ne matkani kultturellit jutut silloin.
Kun Nuit Blanche sitten oli pärähtämässä illalla seitsemältä käyntiin paraatilla, oli ulkona tihkusade ja koleaa. Kaikkialla oli ihmisiä enkä ollut varma, missä olisi mukavaa olla. Ajattelin mennä sadetta turvaan ovensa yleisölle myöhään yöhön asti avanneeseen Musée de l’Orangerie -museoon, mutta sen edustalla kiemurteli pitkä jono, joka kertoi monien muidenkin ajatelleen samaa.
Liittyminen jonon jatkoksi ei huvittanut. Toisaalla kaupungilla olisi mm. Picasso-museo, jonka ovet olisivat myös auki kaikille veloituksetta, mutta ajatus sinne menosta ei sekään houkutellut. En jaksanut kulkea satteessa kaupungin läpi jonottaakseni näkemään livenä tauluja, jotka Picasso olisi maalannut. Päätin vain lähteä majapaikalleni.
Olisiko noloa, jos olisin Pariisissa kuukauden enkä kävisi tunnetuissa taidemuseoissa ja näyttelyissä? Kyllähän aikuisen ihmisen nyt sen verran kultturelli pitäisi olla, että käy niissä. Sehän on suoranainen epäsivistyneisyyden merkki, jos jättää menemättä niihin – vai onko?
Lyhyellä, parin päivän reissulla se olisi vielä ymmärrettävää, sillä onhan Pariisissa niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta olisiko noloa olla Pariisissa kuukausi ilman, että on käynyt edes tunnetuimmissa taidemuseoissa?
Kun lähden ulkomaille, on tavoitteenani voida olla kohteessa aina pitkään – mielellään niin pitkään, että lopulta tunnen jo olevani valmis lähtemään sieltä kotiin (kuten esimerkiksi nyt, neljän yksin Pariisissa vietetyn viikon jälkeen olen).
Inhoan ns. tick the box -matkailua, jossa kohteissa käydään vain parin päivän verran esimerkiksi tavoitteena vierailla mahdollisimman monessa maassa tai paikassa, jotta voi kertoa käyneensä niissä tai vain tietää nähneensä ne.
(Kaikilla ei tietenkään ole mahdollisuus pitkiin ulkomaanmatkoihin, mutta koska itselläni on yleensä, pyrin pitämään huolen, etten lennä jonnekin pitkälle vain parin päivän vuoksi. Aina se ei onnistu, mutta pääsääntoisesti pyrin siihen.)
Haluan mielelläni olla samassa paikassa vähintään pari viikkoa ja mielellään 3-4 viikkoa, jotta ehdin ihan oikeasti kouluta läpi paikkoja ilman kiirettä. En halua vain matkustaa, vaan haluan päästä oikeasti kokemaan, millaista siellä eläminen voisi olla. Haluan oppia ymmärtämään.
Ennen kaikkea en halua, että minulle jää tunne, että “no ensi kerralla sitten”. Haluan tutkia kohdetta monesta kulmasta ja pikkuhiljaa kaivautua sisään ihmisten elämään havaintojeni kautta ilman, että minulle jää tunne, että kaupunkiin on palattava uudelleen kokemaan ne loputkin asiat.
Kun olen uudessa paikassa, rakastan kävellä ympäriinsä ja tarkkailla paikkoja, rakennuksia ja ihmisiä. Täällä Pariisissa ollessa olen tehnyt tuota paljon ja se on saanut minut tuntemaan oloni niin hyväksi ja onnelliseksi, että minun on välillä tehnyt ihan oikeasti mieli joko itkeä tai kiroilla tai välillä jostain kumman syystä kumpaakin – tunteet vain ovat nousseet esiin niin yllättävän vahvoina, etten ole tiennyt, kuinka niitä purkaisi ja nuo alkukantaiset reaktiot nyt ovat vain kohonneet ensimmäisinä esiin.
Erilaisten asioiden näkeminen herättää mielessäni tunteita ja ajatuksia, mitä rakastan ja mikä juuri tekee matkustamisesta niin nautinnollista. Välillä se saa minulle aikaan jopa hieman epämukavan olon, mutta kuulin joskus lainauksen, jonka ajatus meni jotenkin niin, että on hyvä muistaa, ettei vierasta maata ole suunniteltu tekemään oloasi mukavaksi, vaan se on suunniteltu niin, että sen omilla asukkailla on mukava olla. Se on ollut hyvä muistaa, kun joku asia tuntuu oudolta.
Minulle paikkojen ja kokemusten herättämät tunteet ovat iso osa matkustamista, sillä ne antavat minulle paljon ajattelemista ja muokkaavat mieltäni. Jotkin asiat saavat tuntemaan iloa, jotkut surua ja jotkut pohtimaan oikein kunnolla. Niiden ansiosta inspiroidun ja löydän uusia ajatuksia sekä välillä jopa muutun hieman ihmisenä.
Juuri ne asiat ovat sitä, mitä matkustamiseltani haluan ja juuri sitä saan, kun kuljen uudessa kaupungissa ja katselen ympärilleni.
Juuri siksi inhoankin matkailua, jossa käydään läpi sellaisia pakollisia nähtävyyksiä, jotka eivät saa minua tuntemaan mitään erityistä. Haluaisin kyllä olla ihminen, joka pystyy kokemaan noita kaikkia tunteita esimerkiksi taidetta katsoessa. Olisi ihanaa voida kävellä sateisella säällä kilometrejä sisätiloissa Louvren taidetta katsoen ja ennen kaikkea tuntien, mutta kun en vain yleensä tunne mitään vanhaa maalaustaidetta katsoessani.
Ainoa, mitä tunnen on ärsytys sitä kohtaan, etten osaa olla kultturellimpi. Olenko epäsivistynyt ja huono ihminen?
Yritin tällä viikolla käydä Versaillesin palatsissa kokeilemassa, olenko nykyään erilainen. Sitähän on kehuttu upeaksi, mielenkiintoiseksi ja pysäyttäväksi.
Minua hävettää vähän ehkä sanoa tämä ääneen, mutta en vain tuntenut sielläkään mitään – paitsi ahdistusta. Palatsi oli kyllä överi kaikessa yltäkylläisyydessään ja sen erinäiset elementit olisivat varmasti olleet upeita erikseen poimittuina ja tarkasteltuina, mutta kaiken sen näkeminen yhtäaikaa ei ollut minusta yhtään nautinnollinen kokemus.
Kaikkialla oli yksityiskohtia. Oli maalausta, kultaa, kristalleja, kukkakuosia sekä koukeroita ja kaikki vieläpä samassa paikassa yhtäaikaa. En tiennyt mihin kiinnittäisin katseeni ja ainoa, joka kiinnosti olivat kertomukset ja tarinat, joita olisin voinut kuunnella muuallakin. Tuntui, että sain aistiöverit.
Missään ei ollut mitään samaistuttavaa, minua henkilökohtaisesti inspiroivaa tai ylipäätään mitään, mihin voisin mielessäni jotenkin tarttua kiinni ja saada siitä jonkinlaisen henkisen matkamuiston. Kaikki oli vain niin överiä ja ökyä, että minimalistista mieltäni ahdisti. Mietin vain, että millainen on ollut tyyppi, joka on halunnut tämän kaiken ja se olikin ainoa kiinnostava ja pohdintaa herättänyt ajatus, josta sain Versaillesin reissullani kiinni.
(Tosiasiassa tuon reissun kiinnostavin osuus oli, kun junassa paluumatkalla kuuntelin yhdysvaltalaisen nuoren naisen ja Australiasta opintomatkalla olleen opiskelijaryhmän juttelua ja koulutusjärjestelmien vertailua. Tuollaisia aitoja tilanteita rakastan!)
Juuri ennen kuuluisaan Versaillesin peilisaliin astumista kuulin erään naisen kertovan matkaseuralleen, kuinka innoissaan hän on peilisalin näkemisestä ja kuinka hän on odottanut sitä. Sen sekä näki hänestä että kuuli hänen äänestään.
Innoissaan oli minusta jopa varsin lievä sana kuvaamaan asiaa. Hän sai juuri ja juuri kerrottua tämän matkaseuralleen ja sitten hän jo hieman pahoittelevasti totesi, että hän on odottanut tätä niin paljon, että anteeksi vain, hänen on nyt pakko mennä sinne ja seurasin katseellani, kuinka hän astui peilisaliin.
Nainen näytti todellakin tuntevan salissa ollessaan niin paljon. Hän katseli ympärilleen suu auki, räpsi kännykällään kuvia ja hänen silmistään näki, ettei hän osannut päättää, nauttisiko hän vain hetkestä ja katsoisi vain ympärilleen vai yrittäisikö hän parhaansa mukaan taltioida jokaisen hetken kameraansa, jotta voisi palata niihin hetkiin aina halutessaan. (Hän päätyi tekemään molempia vuoron perään.)
Halusin palavasti olla kuin hän ja astuin sisään peilisaliin. Se näytti toki hienolta ja kiinnostavalta, mutta vaikka kuinka yritin, en tuntenut mitään. Ainoa, mitä mieleni osasi sanoa oli, että ahaa, kiinnostavaa ja senkin kuulin tulevan ulos hyvin kuivalla äänellä.
Noh, nyt olen käynyt täällä, mietin ja mieleni teki saman tien läiskäistä itseäni, sillä minusta oli juuri tullut se tick the box -matkailija, joka en halunnut olla.
Kun olen kulkenut Pariisin katuja, olen tuntenut kuin tuo nainen. Se on se tunne, jota lähden matkustaessa hakemaan. Eikö siis olisi okei, että haen sen juuri niistä paikoista ja kokemuksista, jotka saavat sen tunteen minulle aikaan, vai pitäisikö minun silti käydä niissä museoissa ja näyttelyissä, jotta en olisi ihan moukka?
Olenhan minä kuitenkin pitänyt maailmalla matkustaessani joistakin museoista ja näyttelyistä. Esimerkiksi sotamuseoissa käynti on ollut aina reissujeni kohokohtia ja nautin puhuttelevista valokuvausnäyttelyistä. Kävin kesällä Tukholman Fotografiskassa ja koin todella mielenkiintoiseksi näyttelyt, jotka kuvasivat sotia ja merestä löytyneitä muoveja. Ja tottakai hajuvesimuseo oli kiinnostava paikka.
Mielessäni on myös yhä edelleen Lontoon British Museumissa vuonna 2012 näkemäni valtava teos, joka oli koonnut yhteen kaikki lääkkeet, joita yksi ”perusihminen” oli koko elämänsä aikana käyttänyt. Kaikki nuo puhuttelivat minua, eli ehkä ongelmana on vain se, etteivät maalaustaidetta ja veistoksia esittävät museot ja näyttelyt ole minun juttuni? Tykkäsinhän minä toki ihailla Louvrea rakennuksena ulkoapäin.
Alkaessani eilen illalla kirjoittaa tätä postausta mietin vielä, että pitäisikö niissä suosituimmissa museoissa ja näyttelyissä käydä täällä Pariisissa ollessa kuitenkin ihan vain siksi, etten olisi muiden mielestä ihan sivistymätön. Kirjoittamisen tähän vaiheeseen päästyäni tajusin kuitenkin, ettei minua niinkään vaivaa se, mitä joku muu ajattelee, vaan kyse on jälleen fantasiaminäni jutuista.
Mielessäni kun haluaisin nimittäin olla se tyyppi, joka ymmärtää taiteen tyylisuunnista ja on kiinnostunut taidenäyttelyissä käynnistä. Se sellainen fiini ranskalaisnainen, joka tunnistaa monetit ja manetit sekä haukkoo henkeään nähdessään pysäyttävän taideteoksen – mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.
Juttelin tällä matkalla toista viikkoa sitten erään nuoren ranskalaisen naisen kanssa paikoista, joissa Pariisissa kannattaisi käydä. Hän puhui minulle taiteilijoista kuin leffastaroista ja totesi, että jos esimerkiksi pidän siitä ja tästä taitelijasta, kannattaa tietysti käydä siellä ja täällä.
Nyökyttelin hänelle ja sanoin ääneen, että oih, no sitten pitää kyllä ehdottomasti käydä siellä, kuulostaa upealta. Samalla mietin mielessäni, että saavatkohan ranskalaiset äidinmaidon mukana kaiken ymmärryksen eri taitelijoista ja heidän maalaustyyleistään ja opetetaanko heille se kaikki koulussa osana yleissivistystä?
Ennen kaikkea kuitenkin mietin, että nauttivatko he näyttelyistä ihan oikeasti niin paljon kuin mitä tämä nainen kertomansa perusteella vaikutti nauttivan? (“Voisin vain istua siellä ihaillen tuntikausia,” hän sanoi.)
Opitaanko taiteesta nauttimaan taiteen opiskelun ja sen myötä lisääntyvän ymmärryksen kautta vai onko kyse sisäsyntyisestä jutusta, joka joko on tai ei ole? Vaikuttaako se, etten osaa piirtää yhtään siihen, etten myöskään nauti maalaustaiteesta? Miksi taidemuseoissa ja näyttelyissä ylipäätään käydään? Voinko jotenkin oppia tuntemaan niissä enemmän?
Dear Eki, kuinka voin oppia nauttimaan maalaustaiteesta ja onko kaikkien pakko nauttia siitä?
Kaiken tämän pohdinnan jälkeen ajattelin, että yritän kuitenkin käydä tänään parissa museossa ihan vain kokeeksi. Ensimmäinen kohteeni oli Louvre, joka on tunnetusti avannut ovensa ilmaiseksi kaikille joka kuun ensimmäinen sunnuntai.
Valmistuin hommaan viime yönä lataamalla Louvre-sovelluksen ja selvittämällä, missä on se salainen sisäänkäynti, joka on siis ihan julkinen, mutta jota lähes kukaan vain ei jostain syystä käytä, kun kaikki haluavat jonottaa pyramidien sisäänkäynnillä.
Olin psyykannut itseni Louvressa känytiin hyvin, mutta sitten selvisi, että Louvren ilmaiset sunnuntait ovat vaihtuneet ilmaisiin lauantai-iltoihin. Noh, se meni sivu suun. Päätin kuitenkin, että otan ilmaisesta museopäivästä edes sen verran irti, että menen myös ovensa ilmaiseksi avaavaan Musée d’Orsay -museoon.
En saanut yöllä kunnolla unta naapurien bilettäessä, mutta heräsin silti muutaman tunnin yöunien jälkeen päättäväisenä. Päätin mennä museolle ajoissa, jossa jono olisi ainakin kohtuullinen. Pukeuduin lämpimästi ja otin mukaan aamukahvin ja sateenvarjon, jotta mikään ei voisi estää minua.
Paikalle päästyäni saatoin todeta, etten ollut ainoa, joka toteutti tätä suunnitelmaa. Museolla oli satojen ihmisten kiemurteleva jono, joka jatkui useiden silmukoiden jälkeen vielä parinkin kulman taakse seuraavaan kortteliin. Oli alkanut sataa ja tulin varsin nopeasti siihen tulokseen, etten jäisi jonoon. Kävelin takaisin majapaikalleni kengät läpimärkinä.
Asunnolle päästyäni mietin, miksi olin väkisin yrittänyt olla jotain, mitä en selvästikään ole. Olin jo museon kännykkäsovellusta etukäteen katsoessani miettinyt, että enkö voisi käydä museon annin läpi vain tämän sovelluksen kautta virtuaalisesti ja miksi minun pitäisi sen lisäksi mennä vielä paikan päälle, mutta olin silti mennyt.
Kenkiä kämpillä föönillä kuivatessani mietin, että miksi ihmeessä halusin väkisin nousta ylös parin tunnin yöunien jälkeen ja kävellä tihkusateessa jonottamaan paikkaan, jota en oikeasti edes pitänyt mielenkiintoisena. Olisin voinut nukkua hyvin ja aloittaa aamuni aivan toisella tavalla – tätä postausta viimeistellessä näen nimittäin ikkunasta, että sää on jo kirkastunut.
Samalla kuitenkin tiedostan saaneeni tärkeän opin: minun ei tarvitse (tässäkään) asiassa toimia jonkun mallin mukaisesti vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Jatkossa aion entistä vahvemmin välttää paikkoja, joissa on pakko käydä, mutta yritän silti antaa mielessäni niille mahdollisuuden – voivathan ne joskus kuitenkin yllättää.
Käyttekö te matkustaessanne joissakin paikoissa vain siksi, että niin kuuluu tehdä?