Alan pikkuhiljaa vihdoin herätä siihen todellisuuteen, että saimmekin pitää asuntomme ja pysyä täällä. Mehän olimme tosiaan alunperin lähdössä kiertämään Aasiaa huhtikuun alussa reput selässä ja vuokranneet siksi asuntommekin pois, kun korona sitten iski ja laittoi meidät muuttamaan suunnitelmiamme. Pientä jännitystä hommaan toi kuitenkin se, että laki oli edelleen vuokralaisemme puolella ja hänellä oli siksi oikeus muuttaa asuntoomme huhtikuun alussa.
Olen postaillut blogissani aiemmin tähän järjestelyyn liittyvistä monista käänteistä mukaan lukien siitä, että olisimme tulleet Ruotsista Suomeen. Aluksi ajatus Suomeen lähdöstä tuntui houkuttelevalta, sillä vaikka emme kokeneetkaan, että meillä olisi siellä ihan optimaaliset asumisjärjestelyt, hirvitti Ruotsin minusta suorastaan väliinpitämättömältä tuntunut koronalinja.
Saimme kuitenkin viikko sitten varmistuksen siihen, että voimme jäädä asuntoomme ja valitsimme Suomeen lähdön sijaan pysyä täällä. Koska tällä hetkellä ei voi yhtään tietää, kuinka kauan poikkeuksellinen tilanne jatkuu ja kuinka se vaikuttaa mihinkin, tuntui parhaalta ajatukselta saada pysyä omassa kodissa, jotta arjen voi pitää normaalina. Suomessahan meillä ei kummallakaan olisi edes mitään arkea ja halusimme muutenkin monien seikkojen vuoksi pysyä kirjoilla Ruotsissa.
Toisaalta päätös pysyä kotona on tuntunut helpottavalta, mutta myönnän, että olen muutamia kertoja kokenut hieman tuskaista oloa siitä, kuinka minun pitäisi täällä Ruotsissa elää. Seuraan aktiivisesti Suomen tilannetta ja Suomessa koronaan ollaan suhtauduttu varsin tiukoin rajoituksin. Kuten moni on varmasti mediasta seurannut, ei täällä Ruotsissa vastaavaa vielä toistaiseksi ainakaan näy ja vasta ihan vastikään esimerkiksi rajoitettiin kokoontuminen alle 500 hengen tapahtumista alle 50 hengen tapahtumiin.
Ei sillä, että kovinkaan moni rajoitus oikeasti vaikuttaisi arkeeni jotenkin suuresti. Kuten olen kertonut, olen varsin epäsosiaalinen introvertti, jonka arki on muutenkin pääosin kotona kyhjöttämistä ja pidän siitä. Työni tapahtuu verkossa, minulla ei ole täällä harrastuksia, joissa kävisin kotini ulkopuolella ja olen tietoisesti valinnut pitää sosiaalisen elämäni varsin olemattomana.
(Älä turhaan surkuttele, sillä kun syksyllä päivätöiden loppumisen jälkeen aloin miettiä, millaista elämää haluaisin elää, jotta olisin mahdollisimman onnellinen, päätin näistä asioista ihan tietoisesti.)
Merkittävimpiä syitä, joiden vuoksi ennen poistuin kodistani oli lähteä kauppaan ostamaan jotakin ja koska en enää nykyään edes shoppaile huvittelumielessä, ovat reissut ruokakauppaan niitä ainoita arjen juttuja, joita on pitänyt alkaa miettiä enemmän.
En ole osannut edes kaivata muunlaista arkea, sillä kotona on riittänyt puuhaa niin paljon ja elämäni on tuntunut olevan täynnä mielekästä sisältöä, joka tekee arjesta nautinnollista. Lisäksi olen ajatellut, että nautin kotona olosta nyt, sillä kohtahan sitä kotia ei enää ole ja lähdemme seikkailemaan Aasiaan. Noh, emme lähteneet.
Voinkin siis kutsua itseäni hyvinkin onnekkaaksi siksi, kuinka vähän korona-aika arkeeni vaikuttaa.
Koska Ruotsissa on varsin rajoittamaton linja koronan suhteen, emme ole ryhtyneet mihinkään suuriin toimenpiteisiin kotonakaan – suomeksi sanottuna emme siis ole hamstranneet vessapaperia tai valtavia määriä ruokaa. Meillä on kotona ruokaa noin viikoksi, eli siinä missä tavallisesti kävisimme kaupassa pari kertaa viikossa, olemme nyt ostaneet kerralla hieman suuremman määrän.
Toisaalta olen tuntenut itseni välillä kahden maan väliin putoajaksi kun en ole ollut varma, kuinka minun pitäisi joissakin asioissa toimia. Noudatan tietysti eniten omaa järkeäni ja koska minun on mahdollista minimoida kodin ulkopuolella ihmisten parissa käyskentelyni varsin minimiin, olen myös tehnyt sen vapaaehtoisesti – siitäkin huolimatta, että vapaaehtoinen karanteenia vastaavissa olosuhteissa olo tuntuu monista ruotsalaisista aivan hullulta jutulta.
Kävimme esimerkiksi noin viikko sitten ruokakaupassa ja haimme samalla pari välttämätöntä remonttitarviketta myynnissä olevaan asuntoomme, jota on pakko hieman kunnostaa ennen näyttöjä. Kävelin tuolla kauppareissulla Sephoran ohi ja mietin, että ripsivärini on aivan kuiva ja tarvitsisin tosiaan uuden ripsivärin.
Tunsin itseni todelliseksi tyhjäpääksi, kun edes kehtasin seistä siinä miettimässä uuden ripsivärin ostoa. Samalla kuitenkin mietin, että toimin aivan Ruotsin ohjeiden mukaisesti: jos tunsin itseni oireettomaksi, suositeltiin minun elävän normaalia, joskin tavallistakin aktiivisemman käsienpesun tehostamaa ja 1,5 metrin turvavälien säätelemää elämää, jotta maan talous pysyisi pystyssä.
Olisiko okei käydä kuitenkin ostamassa se ripsiväri nyt, kun kerran jo seisoin myymälän edessä, voisin vain napata sen telineestä ja myymälässä oli niin reippaasti tilaa, että turvallinen etäisyys muihin ihmisiin onnistuisi vaivatta?
Jos olisin kertonut nämä pohdintani ruotsalaisille tutuilleni, olisivat he taatusti nauraneet minulle. Minähän menin aivan niiden sääntöjen mukaan, joita tässä maassa on kehotettu noudattamaan. En tehnyt mitään pahaa.
Silti suomalaisesta mielestäni tuntui, kuin olisin vähintäänkin kriminaali. Järjellä selitettynä en edes tiennyt miksi. Ehkä siksi, että ihmisiä kuolee ja minä vain mietin, että jahas, pitäisikin ostaa uusi ripsiväri. Koska olin jo paikanpäällä ruokaostosten vuoksi, en kuitenkaan uskonut, että kurvaukseni kosmetiikkaliikkeen kassan kautta tekisi mitään pahaa – päin vastoin tässä taloustilanteessa jokainen myynti oli varmasti tärkeä ihan vain siksi, ettei liikkeen tarvitsisi alkaa irtisanoa väkeään.
Itseasiassa olin seissyt samassa paikassa jo kerran viikkoa aiemmin ja todennut, että nyt ei ole aika ajatella ripsivärejä. Tällä kertaa kuitenkin tuntui, että juuri nyt minun tarvitsi nimenomaan ajatella vain ja ainoastaan ripsivärejä tai ainakin jotakin muuta vähintään yhtä turhaa, sillä sitä aivoni kaipasit kaiken ylianalysoinnin keskellä. Kävelin myymälään, nappasin ripsivärini ja hiivin kassan kautta ulos kokien, että tein syntiä, mutta samalla se myös tuntui hyvältä.
Kun olin päivätyössä Ruotsissa, oli minulla usein vaikeuksia ymmärtää ruotsalaista ajatusmaailmaa. Vaikka ruotsalaisten positiivisuus ja optimistisuus voikin kuulostaa ihanalta, alkoi se vuosien myötä välillä ärsyttää paljonkin. Käytännössä tämä tarkoitti, ettei mitään ikäviä asioita koskaan käsitellä, asioille ei ole varasuunnitelmia ”koska miksi ne epäonnistuisivat” ja realistiset ajatukset tarkoittivat samaa kuin negatiivisuus.
Minulle se tuotti usein vaikeuksia, sillä tottakai minua ärsytti, jos samat yrityksen myyntiin vaikuttavat ongelmat ja ihmisten tekemät virheet toistuivat viikosta toiseen eikä asioista puhuttu avoimesti. Minua ei kiinnostanut alkaa kivittää ihmisiä ja syytellä heitä, vaan ihan vain korjata itse virhe mahdollisimman nopeasti ja sen jälkeen keskustella asiasta yleisellä tasolla, jotta voitaisiin varmistaa prosessin toimivan niin, ettei ongelmia jatkossa tulisi.
Teen itsekin jatkuvasti virheitä, eli niitä todellakin sattuu, joten olennaista ei minusta ole millään tapaa se, kuka on vahingossa vaikkapa lähettänyt jokaiselle suomalaiselle asiakkaalle norjankielisen uutiskirjeen, tyhjentänyt koko etusivun sisällön, unohtanut aktivoida kampanjat, jotka ovat kriittinen tekijä myyntitavoitteeseen pääsyssä tai kenen lyöntivirheen vuoksi asiakkaat saavat kymmenen prosentin alennuksen sijaan ostoksistaan sadan prosentin alennuksen.
Jokainen, joka mokaa tuntee varmasti piston sydämessään itsekin ja yleensä oppii siitä, joten ei ole mitään hyötyä alkaa tökkiä pistokohtaa. Tärkeämpää olisi sen sijaan varmistaa, että jatkossa on selvää, kenellä on vastuu tarkistaa, että kaikki on varmasti kunnossa ja ketkä kaikki osaavat korjata tilanteen, jotta tapahtuneet virheet voidaan korjata mahdollisimman nopeasti. Usein niistä on myös hyvä keskustella porukalla, sillä se ensimmäinen mieleen juolahtanut ajatus asian ratkaisemiseksi ei välttämättä ole se paras.
Ruotsissa ikävistä asioista ei kuitenkaan koskaan haluta puhua, sillä jollekin voisi tulla paha mieli. Itse laittaisin fokuksen mielummin siihen, että opeteltaisiin puhumaan ikävistä asioista niin, että ihmiset käsittelevät ne työasioina eivätkä henkilökohtaisena kritiikkinä, jotta pahaa mieltä ei tarvitsisi turhaan tulla ja asia saataisiin hoidettua.
Jos siis tapahtui virhe, saattoi ongelma olla päällä pitkäänkin ja sitten joku korjasi sen varoen kuitenkin visusti mainitsematta kenellekään tapahtuneesta. Siinä sitä sitten oli asiakaspalvelulla miettimistä, miksi niin moni valitti, ettei ole saanut alennusta, kun kampanja näyttää toimivan normaalisti tai markkinointitiimillä miettimistä, miksi niin hyvältä vaikuttaneesta kampanjasta ei tullutkaan odotettua määrää euroja.
Ruotsissa etusijalla on kuitenkin aina se, ettei kenellekään vain tule paha mieli ja tämän ehkäisy on koronakriisissäkin ollut pääjuttuja. Ihmisille voisi tulla paha mieli, jos heidän pitäisi pysytellä kotona ja jos he eivät voisi käydä shoppailemassa tai kahvilla.
Kakkossijalla on sitten se, ettei kenenkään tarvitse koskaan ottaa henkilökohtaista vastuuta mistään, vaan kaikesta päätetään yhdessä. Kun jokainen voi osallistua möten, ja diskuteerata siellä fikan äärellä tilanteesta, ei syyttävää sormea tarvitse koskaan virhearvionkaan jälkeen kohdistaa yhteen ihmiseen – ei tosin sillä, että näin ikinä tehtäisiinkään. Kaikesta on päätetty yhdessä ja yhteisymmärryksessä, eli jokaista on kuultu.
Kun lopetin päivätyöt ajattelin, että ehkä minunkin pitäisi sittenkin kuitenkin hankkia itselleni hieman sitä ruotsalaista positiivisuutta. Sellaisen asenteen kanssa eläminen vaikutti nimittäin varsin leppoisalta.
Toisaalta en itse ajattele, että asiat välttämättä menisivät pieleen, sillä hyvin suunniteltu on minusta puoliksi tehty. Tykkään kuitenkin olla varautunut siihen, että lopputulema voi olla toinen kuin olin suunnitellut. Joku voi nähdä tämän turhan märehtimisenä, mutta itse koen sen vain faktapohjaiseksi varasuunnitelman tekemiseksi. Jos kerran voi tapahtua jotain, ei asiaa tarvitse märehtiä kun on jo tiedossa, kuinka sitten toimii, jos homma menee pieleen. Juuri se ehkäisee sitä, ettei asiaa tarvitse vatvoa.
Jos minulla vaikka olisi oma auto, en ajelisi sillä vain ajatellen, että mitään ikävää ei voi koskaan sattua. Varmistaisin, että minulla on takakontissa vararengas ja että osaan vaihtaa sen, minkä lisäksi huolehtisin, että tiedän, mihin numeroon minun pitää soittaa, jos autoni sammuu tienvarteen. En ajattelisi näitä asioita joka kerta autoa käynnistäessäni, mutta kun tietäisin, kuinka mahdollisen ongelmatilanteen voi sen sattuessa ratkaista, voisin ajella levollisin mielin.
Kun Ruotsin varsin omalinjaista suhtautumista koronavirukseen seuraa suomalaisin silmin, voivat monet lausunnot ja ratkaisut tuntua aivan järjettömiltä. Oikeasti asiaa on tietysti hankalaa kommentoida ja omat tuntemukseni Ruotsin linjaa kohtaan perustuvat usein vain turhautuneisiin kiukunpuuskiin, joilla ei ole välttämättä edes järkiperäistä pohjaa. Jos olisin ruotsalainen ja seuraisin vain ruotsalaista mediaa, olisin itsekin varmasti siinä ruotsalaiskuplassa, jossa koronasta ei pääsääntöisesti stressata turhaan tai korkeintaan on vasta alettu stressata.
Toisaalta myös tuntuu, että mediassa esillä olevien ruotsalaisten päättäjien on yritettävä väkisin luoda ruotsalaisille turvallisuuden tunnetta ja hyvää fiilistä, jotta kenellekään ei jälleen tule paha olo. Jos jotakin sanoisi suoraan, voisi se saada aikaan paniikkia.
Tottakai olen naureskellut paljon varsinkin Instagram Stories -klippieni puolella Ruotsin reaktioille, sillä ne ovat olleet minun silmiini niin ruotsalaisia. Totuushan on kuitenkin, että minunkin on helppoa huudella täältä takapenkiltä omia mielipiteitään siitä, kuinka Ruotsi ajoneuvoaan ajaa.
Oikeastihan asia ei ole yhtään niin mustavalkoinen eikä kukaan voi tietää, mikä on lopputuleman kannalta oikea ratkaisu. Valistuneimmatkin tutkijat voivat vain veikkailla yrittäessään huomioida kaikki erilaiset kokonaisuuteen vaikuttavat tekijät.
Kärjistetysti voisi ehkä sanoa, että Suomi pyrkii varmistamaan, että tilastollisesti nimenomaan koronaan kuolee mahdollisimman vähän ihmisiä ja tekee tämän maan talouden kustannuksella. Ruotsi puolestaan ajattelee enemmän suurempaa kuvaa.
Jos maan talous notkahtaa pahasti ja kymmenettuhannet tai jopa sadat tuhannet ihmiset menettäisivät työnsä, kotiväkivalta ja alkoholismi lisääntyisivät sekä ihmiset masentuisivat, olisi loppujen lopuksi ehkä jopa melko turha juhlia sitä, että koronaan kuoli vain x määrä ihmisiä, jos lopulta sen epäsuorasta vaikutuksesta moninkertainen määrä ihmisiä päättää päivänsä oman käden kautta, joutuu väkivallan uhriksi tai työkyvyttömäksi esimerkiksi mielenterveyteen liittyvien ongelmien vuoksi.
Jos lapsilla ei ole edes koulua, jonne mennä ja jossa voi olla se ainoa huolehtiva aikuinen, saattavat monet mustelmat ja nälkäiset vatsat jäädä huomaamatta, millä puolestaan voisi olla paljon suurempi hinta yhteiskunnalle kuin lapsen koronatartunnalla.
Nämä ovat niitä asioita, joiden ennaltaehkäisyyn Ruotsi vaikuttaa olevan keskittynyt vieläkin enemmän.
Ihan oikeasti Suomen ja Ruotsin linjaa ei siis tosiaan voi verrata keskenään juuri siksi, että ne ovat niin erilaiset. Kukaan ei ole lähihistoriassa yrittänyt rajoittaa ruotsalaisia millään tavalla, joten ruotsalaiset ovat tottuneet siihen, että heillä on kaikki valta ja vapaus maailmassa päättää omista asioistaan. Sellaista yhteiskuntaa on haastavaa alkaa rajoittamaan varsinkaan näkymättömän vihollisen kohdalla.
Tottakai tuntuu kuitenkin aivan kamalalta ajatella, että Ruotsissa ongelmaa ratkotaan pääpiirteittäin huolehtimalla, että yli 70-vuotiaat pysyvät kotona, jotta muut voivat elää normaalisti. Virus on silti päässyt (vai pitäisikö jopa sano päästetty?) leviämään vanhainkodeissa alunperin heikkojen rajoitusten vuoksi. On kamalaa ajatella, kuinka ihmiset kuolevat yksin.
Pahin asia, jonka ruotsalaiselta voi viedä pois on kuitenkin sosiaalisuus. Siitä huolimatta, että ruotsalaiset ovat erityisesti teknologisten innovaatioiden puolella olleet varsin edellä käyvää porukkaa, ei ihmissuhteiden hoito onnistu heiltä tekniikan välityksellä selvästikään riittävän hyvin edes kriisiaikaan.
Ihmiset haluavat yhteisiä fika-hetkiä, halata läheisiään, käydä ravintolassa ja olla sosiaalisia. Introverttina suomalaisena minun on ehkä helpompi ymmärtää, että sosiaalista kanssakäymistä on nyt hyvä edes omaehtoisesti rajoittaa eikä se siksi tuota minulle ongelmia, mutta ihmissuhteet ovat vahva osa ruotsalaista kulttuuria.
Ruotsalaisille asiat ovat aina olleet niin hyvin, että ehkä myös siksi heidän on vaikeaa konkreettisesti ymmärtää, mitä parhaillaan tapahtuu. Ikävistä asioista ei keskustella ja kuten meistä useimmat mielessämme olemme, ovat ruotsalaisetkin varmasti epäilemättä omassa mielessään kuolemattomia. Pahat asiat sattuvat niille muille, eivät itselleen tai omalle lähipiirilleen. Ne, jotka kuolevat eivät ole omia läheisiä, vaan kasvottomia vanhainkodin ihmisiä tai muita tuntemattomia.
Ehkä siis suhtaudun ruotsalaisten koronalinjaan itse niin kriittisesti vain siksi, ettei paikkojen sulkeminen vaikuta omaan elämääni niin paljon? Kun työpaikan menetys, velkojen kaatuminen niskaan, lapsen opiskelusta huolehtiminen tai jumittuminen kotiin väkivaltaisesti käyttäytyvän ihmisen kanssa eivät ole asioita, jotka koskettaisivat omaa arkea, on helppoa keskittyä miettimään vain sitä, kuinka moni kuolee koronaan juuri nyt ja kuinka nimenomaan sitä pitäisi ehkäistä. Siksi on niin helppoa sanoa, että kyllä, juuri nuo ovat oikeita toimenpiteitä tässä tilanteessa.
Voihan siis olla, että ruotsalaiset ovatkin olleet taktiikassaan oikeassa. Toisaalta voi myös olla, että menee vain muutama viikko ja Ruotsi on uusi Italia tai Espanja.
Ehkä pahinta on juuri se epätietoituus siitä, ettei voi tietää, mikä on oikea toimintatapa ja silloin on helppoa heittää huumoria ruotsalaisista, nähdä joka puolella pelkkiä ruotsalaisvitsejä ja valita mielessään, että oikean menettelytavan on pakko olla se, mitä enemmistö maista suosii ja paheksua siksi ruotsalaisten sooloilevaa linjaa.
Silti kaiken tämän keskellä tuntuu melko vaikealta malttaa pitää oma pää kylmänä, kun toisessa korvassa suomalaiset hokevat, että nyt pitää ehdottomasti pysyä kotona ja toisessa korvassa sanotaan ruotsiksi, että fyysistä etäisyyttä tulee toki pitää, mutta jos tunnet itsesi terveeksi, ei kotiin tarvitse lukittua. Kun mukaan sotkee vielä kaikki ne ajatukset siitä, että täysin oireetonkin ihminen voi olla kantaja ja taudin levittäjä, on jopa vaikeaa hyväksyä Ruotsin linjaa.
Itse olen siis toistaiseksi valinnut jatkaa elämääni kuten ennenkin, eli ihmisiä vältellen. Ainoa muutos on ollut vähentää ruokakaupassa käyntiä, sillä ruokakauppareissut ovat tällä hetkellä itselleni riskialttein paikka napata virustartunta. Mitä harvemmin itseään tarvitsee noille reissuille altistaa, sen parempi.
Revin epäilemättä jatkossakin huumoria ruotsalaisista, sillä huumori helpottaa vaikeissa tilanteissa usein. Toisaalta olen nyt muutamassa viikossa ehtinyt totaalisesti kyllästyä siihen työelämässä niin vahvasti mieleeni tulleeseen ajatusmalliin meistä suomalaisista ja niistä ruotsalaisista, että se jo vähän jopa oksettaa ja koko asia lakkaa naurattamasta.
Ehkä nyt on jälleen hyvä hetki palauttaa mieleen ne samat ajatukset, joita kävin läpi jo syksyllä: minun ei tarvitse jatkuvasti verrata mielessäni Suomea ja Ruotsia eikä kaikessa ole kyse siitä, kumpi tekee jonkin asian paremmin. Ehkä on vain parasta keskittyä toivomaan, että molempien maiden valitsemalla taktiikalla on mahdollisimman hyvä lopputulos.
Millaisia fiiliksiä muilla ulkosuomalaisilla on?
Edit. Seuraavana päivänä tästä postauksesta talonyhtiömme alaovelle oli ilmestynyt kutsu huhtikuun puolivälissä pidettäviin talonyhtiön talkoisiin, joihin odotetaan kaikkien kotona olevien osallistuvan. Kyllä, juuri nyt on ruotsalaisista mitä täydellisin hetki pitää yhdessä talkoot ja puuhailla koko talonyhtiön voimin yhdessä! En tiedä itkisinkö vai nauraisinko…