*Sis. mainoslinkin
Nyt kun minulla ei ole ollut muuta kuin aikaa, olen hyvin ehtinyt kuulostella omia tuntemuksia sekä ennen kaikkea paneutua tutkimaan oman mieleni epäkohtia – niitä kun epäilemättä riittää. Vaikka kosmetiikka kiinnostaakin minua edelleen, on ollut kieltämättä ihanaa, kun elämässä ja ajatuksissa on ollut enemmän tilaa monille muillekin jutuille. Olenkin nauttinut tästä täysin rinnoin.
Kuten olen kertonut, olen tämän uuden löytämäni ajan myötä kerta toisensa jälkeen uppoutunut jonkin sellaisen äänikirjan pariin, jonka aihe on kiinnostanut minua, mutta jonka kuuntelua en ole aiemmin valinnut priorisoida koska minulla on niin kiire.
Koska kirjat tuntuvat auttavan minua pääsemään lähemmäs sen oman, eilen mainitsemani ikigain löytämistä ja kirjoihin liittyneet postaukset ovat saaneet hyvän vastaanoton, teki mieleni tänäänkin keskittyä niihin kosmetiikan sijaan.
Yksi tällainen kirja, jolle olen ottanut nyt sitä paljon tarjolla olevaa aikaa oli Why do I feel like an imposter? (Dr. Sandi Mann), joka käsittelee huijarisyndroomaa.
Huijarisyndrooma tarkoittaa, ettei henkilö kykene sisäistämään omia saavutuksiaan täysin ja uskoo niiden olevan vain hyvän onnen ja sattuman tulosta ja että hän on vain onnistunut harhauttamaan muut uskomaan, että hän on hyvä jossakin ja osaa jotakin.
Varmasti aika monelle tuttu tunne erityisesti työelämässä?
Huijarisyndrooma ei itsessään ole mielenterveydellinen häiriö, mutta psykologit ovat tutkineet sitä paljon. Kyse on vain ajatusvääristymästä. Todella moni ei tunne ansaitsevansa menestystään ja kokee, että kyse on vain onnenpotkusta, mikä saa pelkäämään, että paljastuu muiden silmissä huijariksi jossakin vaiheessa.
Mitäs, jos muut saavat selville, etten oikeasti olekaan tässä niin hyvä kuin olen antanut ymmärtää?
Kirjan aluksi oli ensinnäkin heti aivan älyttömän helpottavaa kuulla, että jopa 70% ihmisistä on jossakin vaiheessa kärsinyt huijarisyndoomasta. Huh, en ole ainoa.
Kirja mainitsi lukuisia julkkiksia kuten tunnettuja, erittäin menestyneitä näyttelijöitä, jotka eivät itse olleet vakuuttuneita omasta osaamisestaan ja pelkäsivät, että jäisivät hetkenä minä hyvänsä kiinni siitä muillekin ja muutkin tajuaisivat, etteivät he oikeasti osaisi näytellä. Muistan, että myös esimerkiksi lahjakas laulaja Anna Abreu on kertonut kärsineensä huijarisyndroomasta.
Kirja auttaa tunnistamaan huijarisyndooman ja määrittelemään, kuinka vaikeasta huijarisyndroomasta itse kärsii ja miten se voi itsellään ilmetä. Kirjasta teki kuitenkin erityisen mielenkiintoisen se, kuinka se nosti esiin huijarisyndrooman eri tyyppejä, joista parista tunnistin itseni täysin ja muutamasta en taas niinkään.
En ollut tiennyt, että huijarosyndrooma voisi ilmetä erilaisilla tavoilla, mutta nyt niistä kuullessani ymmärsin kyllä ne kaikki.
Tunnistin omat huijarityyppini helposti, mutta oli myös erittäin mielenkiintoista ymmärtää, kuinka monien (kieroutuneiden) ajatusmallien kautta me voimmekaan kokea itsemme feikeiksi. Ne ajatusmallit, jotka eivät istuneet omiini hymyilyttivät, sillä tunnistin niiden huvittavuuden ja oli lohdullista ajatella, että joku muu voisi puolestaan kuunnella minun ajatusmallejani samalla tavalla hymyillen.
Itse koen aina, että jos alan tehdä jotain, pitäisi siinä mielellään olla maailman paras tai ainakin todella hyvä ja jotta siihen tavoitteeseen voi yltää, täytyy tehdä hemmetisti töitä. Jos siis vain makaan sohvan nurkassa enkä ole tekemässä jotain, olen vain uskotellut ihmisille, että osaan asiani, mutta todellisuudessa se on vain huijausta.
Huijarisyndroomassa voi helposti olla viittauksia perfektionismiin ja ongelmaksi tulee juuri se, että kun asiat eivät mene täydellisesti ja sen itse itselleen asettaman riman mukaisesti, voi oma ajatus siitä, että on vain huijari vahvistua. Tällaiset superwoman-tyypit (tai supermanit) kokevat, ettei mikään ole ikinä tarpeeksi hyvää ja pitää olla jopa paras vähän kaikessa.
Superhuijarin pitää jatkuvasti olla tekemässä kaikkea erinomaista, jotta muutkin voivat kehua, mitä kaikkea hän saakaan aikaan. Se, ettei selviydy, on merkki heikkoudesta. Auts, että kolahti!
Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei niin monessa asiassa vain voi olla hyvä ja se saa superhuijarin pettymään itseensä ja jälleen tuntemaan itsensä huijariksi.
(Sivuhuomautuksena muuten totean, että jos oma perfektionismi aiheuttaa itselleen jatkuvia ongelmia, suosittelen lukemaan Lynne Cazalyn kirjan Ish: The Problem with Our Pursuit for Perfection. Kirja antaa hyviä ajatuksia siitä, miksi joissakin tilanteissa voisi ihan hyvin riittää, että asiat tehdään vain riittävän hyvin.)
Toinen monista kirjassa esitellyistä huijarityypeistä ja minulle itselleni hyvinkin tuttu tyyppi taas laskee onnistumisiksi vain asiat, jotka on tehnyt ihan yksin ja haluaa siksi keskittyä niihin. Hän ei siksi aina kysy apua, koska avun kysyminenhän paljastaisi, ettei hän itse olisikaan niin asiantuntija. Tällainen asiantuntija ajattelee, että koska häntä kerran pidetään eksperttinä, tulee hänen itse tietää ihan kaikki mahdollinen.
Koska se ei valitettavasti käytännössä kuitenkaan ole mahdollista, kokee hän itsensä huijariksi ja pelkää, että muut tajuavat, ettei hän tiedäkään ihan kaikkea, sillä se tarkoittaisi, ettei hän voikaan olla asiantuntija. Ai että, kuinka taas kolahti.
Asiantuntijahuijari yrittää epätoivoisesti oppia uutta ja kokee itsensä liian vähän tietäväksi, minkä vuoksi hän saattaa jopa jättää hakematta työpaikkaa, joka olisi muiden silmissä hänelle täydellinen.
(Kröhöm, näköjään hän saattaa vaikka päättää, että olisi hyvä idea irtisanoutua työstään, olla ottamatta uutta työtä ja keskittyä vuodeksi vain kehittämään omia kykyjään ja oppimaan uusia taitoja, jotta voisi olla parempi…)
Koen juuri tällaisia edellä kuvailtuja huijarin tuntemuksia. Tulee toki hyvä mieli, kun jossakin vaikka kutsutaan korealaisen kosmetiikan asiantuntijaksi, mutta samalla mietin, että toivottavasti kukaan ei tajua, että en minä mikään asiantuntija ole, nytkään en ole pariin kuukauteen kunnolla tarkastanut, onko siellä jotain aivan uutta ja supertrendikästä.
Ja sitäpaitsi teinkö minä vain itse itsestäni asiantuntijan alkamalla kirjoittaa siitä ja haluamalla itse julkaista siitä kirjan? Pidetäänkö minua sen asiantuntijana vain siksi, ettei kukaan muu ole ilmoittautunut sellaiseksi? Enhän minä oikeasti tiedä ihan kaikkea.
Kun vaikkapa kirjoitan blogiini jostakin aiheesta mietin paljon, ansaitsenko siitä kunnian, kun enhän ole varsinaisesti itse keksinyt, että joku ainesosa tai juttu on mahtava, vaan vain kiinnostunut siitä ja summaan sitten inspiroituneena vain omien havaintojeni kautta muilta saatuja ajatuksia ja tiedonjyväsiä yhteen.
Ehkä en tiedäkään tarpeeksi, ehkä en osaakaan tarpeeksi…
Todellisuudessa tiedostan kyllä, ettei kukaan missään tapauksessa oleta, että tietäisin kaikkea ja jos rehellisesti sanon, että en tiedä johonkin asiaan vastausta, on kysyjän vastaus mitä todennäköisemmin vain aha, no ei se mitään, koitan löytää sen jostain muualta.
Huvittavaa kyllä, koin samanlaista huijarisyndroomaa myös vähän aikaa sitten, kun kerroin Uuvuksissa-kirjasta ja mainitsin, että olin tietämättäni tainnut olla uupunut. Sain silloin sekä blogin kommenteissa että Instagramissa ihania, huolehtivaisia viestejä, jossa minua kehotettiin kiinnittämään huomiota siihen, etten suorita myös tätä uutta vapaa-aikaani.
Tuntui hyvältä, että ihmiset välittävät ja sanovat asiasta. Olihan minulla paljon suunnitelmia sen suhteen, mitä halusin tehdä ja minua kehotettiin ystävällisesti miettimään, suoritanko tajuamattani myös kirjojen ahmisista, kun tankkaan niitä itseeni kuulemma niin kovaa tahtia.
Kaikki nämä olivat todella ystävällisiä sanoja ja arvostin niitä, sillä vaatii paljon itseltään laittaa tuntemattomalle tai puolitutulle sydämellinen viesti tällä sanomalla ja aidosti toisen parasta ajatellen.
Noita viestejä lukiessa tunsin itseni kuitenkin täydelliseksi huijariksi. Minähän olin juuri jättänyt parina päivänä bloggaamatta, kun ei vain ollut tehnyt mieli. Olin maannut parin päivän ajan suurimman osan ajasta sohvan nurkassa ja katsonut Vain Elämää -sarjan superpitkiä jaksoja tuntien jopa hitusen huonoa omaatuntoa siitä, etten tehnyt mitään. Välillä olin keskeyttänyt sen nauttiakseni kiinnostavasta äänikirjasta, jota luin todella itsekkäistä syistä. Öisin nukuin kellon ympäri ja jäin vielä sänkyyn mieheni jo noustessa sieltä.
Ja hitto, nyt ihmiset luulevat, että olen jotenkin todella aikaansaava ja teen kaikkea, vaikka minä vain löysäilen! Tämän ajatuksen tajuaminen ja analysointi myös muustakin kuin vain siitä oman pään sisäisestä kulmasta nauratti.
Huijarisyndroomaa pidetään usein erityisesti naisten juttuna ja se itseasiassa mainittiin ensimmäistä kertaa nelisenkymmentä vuotta sitten, kun tutkijat tutkivat menestyneiden naisten käsityksiä itsestään. Varsinkin miesvaltaisilla aloilla naiset kokevat erityisen usein todistelun tarvetta ja olikin mielenkiintoista kuulla, että länsimaissa naiset vertaavat itseään työelämässä usein juuri miehiin, kun taas muualla naiset vertaavat itseään naisiin.
Esiin nostettiin, että kun miehet menestyvät urallaan, tulee heistä usein pidetympiä, mutta naisista saattaa taas päinvastoin tulla menestyksen myötä vähemmän pidettyjä. Kirjassa viitattiin myös kiinnostavaan tutkimukseen, jonka mukaan miehen puhuessa töissä 10% muita työntekijöitä enemmän, pidettiin häntä pätevämpänä työntekijänä, mutta naisen tehdessä saman hänet koettiinkin vähemmän päteväksi. Ilmeisesti paljon puhuva mies mielletään asiantuntijaksi, nainen taas vain hölöttäjäksi.
Kirja tarjosikin hyviä erilaisia selityksiä siihen, miksi nimenomaan naiset kokevat itseään usein huijareiksi. Kirjassa nostetaan kuitenkin esiin hyvin myös sitä, että huijarisyndroomasta voivat kärsiä myös miehet ja niin varmasti monessa tapauksessa kärsivätkin.
Vaikka huijarisyndrooma tuodaan usein esiin nimenomaan ammatillisesta, uraan liittyvästä kulmasta, voi se vaivata myös monia vanhempia ja kirja toi sitäkin hyvin esiin.
Moni äiti voi esimerkiksi tuntea jopa hieman syyllisyyttä siitä, että on parhaansa mukaan luonut itsestään muille suoranaisen superäidin kuvan, mutta siihen superrimaan yltäminen ei ole aina arjessa helppoa tai mahdollista.
Toivottavasti kukaan ei saa tietää, että meillä syödään tänään valmisruokaa…
Ei ole millään tavalla epänormaalia verrata itseään muihin ja sitä on tapahtunut aina, mutta sosiaalinen media on tehnyt asetelmista epänormaaleja aiempaan verrattuna. Siinä missä ennen monet viettivät eniten aikaa samanlaisessa tilanteessa olevien ihmisten kanssa ja tiedostivat etäisemmin, että ”tuolla asuu vähän rikkaampia” tai ”tuo on se lehdistä tuttu julkkis”, on sosiaalinen media tuonut ihan tavallisten ihmisten tähtihetket lähemmäs meitä.
Tämän vuoksi itseään on nyt mahdollista verrata ”taviksiin” ympäri maailman ja kiillotetun somekuvan pohjalta nähdä, kuinka paljon paremmin heillä menee kuin itsellään – siitä huolimatta, että he ovat periaatteessa samanlaisessa tilanteessa ja samojen mahdollisuuksien äärellä kuin mitä itse on.
Ongelmana voi myös olla se, ettei itseään verrata vain muiden someimagoon vaan jopa siihen, mitä on itsestään muille siellä luonut ja taas kerran se voi saada tuntemaan itsensä feikiksi: Muut luulevat, että meillä on aina siisti koti ja terveellistä ruokaa, mutta täällä mä syön pakastepizzaa pieruverkkareissa sotkun keskellä. Olen täysi huijari, toivottavasti muut eivät saa tietää tästä.
Meillä voi siis mennä elämässä hyvin ja meistä voi oikeasti tuntua juuri siltä, mutta sitten kun näemme somessa ihmisiä, joilla menee vieläkin paremmin alamme verrata itseämme heihin ja tunnemme itsemme feikeiksi, kun meillä ei mene ihan niin hyvin kuitenkaan.
Kirja ei onneksi keskittynyt vain tunnistamaan ja osoittamaan lukijan ongelmaa, vaan auttoi myös tuomaan apua näistä ajatuksista eroon pääsemiseen hyvin yksinkertaisilla, mutta myös toimivilla harjoituksilla.
Yksi tällainen harjoitus oli ihan vain kirjoittaa ylös asia, joka saa aikaan huijarituntemuksia sekä kirjoittaa, miksi se saa niitä aikaan. Tämän jälkeen sitten mietittiin, voisiko asia kuitenkin johtua ihan vain faktoista, jotka olisivat jopa todennäköisempiä syitä ja kuinka todennäköisesti itse keksitty huijausteoria tai faktoihin perustuva vaihtoehto pitäisivät paikkansa. Yleensä faktat voittavat, kun asiat esittää rinnakkain ja ajattelee järjellä.
Esimerkiksi henkilö voi kokea, että hän on saanut työnsä vain tuurilla ja pelätä jäävänsä kiinni siitä, ettei oikeasti olekaan tarpeeksi pätevä tehtäviinsä. Ehkä hänen kohdalleen sattuivat työhaastattelussa juuri ne kysymykset, joihin hän nyt vain osasi vastata hyvin, mutta jos olisi kysytty jotain muuta, olisivat haastattelijat nähneet, ettei hän tiedäkään tarpeeksi. Tai ehkä hakijoita oli niin vähän, että hänellä kävi siksi tuuri? Ehkä hän vain oli paras huonoista hakijoista?
Kun näitä sitten miettii järjellä tietää, että työtehtävä edellytti juuri sitä osaamista, mihin henkilöllä oli koulutus tai mistä hänellä oli jo aiempaa kokemusta. Myös muilta kysyttiin ehkä ne samat kysymykset, sillä juuri niiden koettiin olevan olennaisia ja hän toi vastauksissaan esiin asioita, jotka yksinkertaisesti koettiin hyviksi. Ja oliko firmalla muka niin epätoivoinen tarve saada pallille joku, että he olisivat vain rekrytoineet huonoista parhaimman, vai olisiko hakuprosessia vain jatkettu, jos heistä pestiin sopivaa henkilöä ei olisi oikeasti tullut vastaan?
Pienen järkitsekkauksen jälkeen näkee mitä luultavimmin itsekin, että jälkimmäinen vaihtoehto pitää todennäköisemmin paikkansa.
Kirja auttaakin hyvin tajuamaan, että ajatuksesi ovat vain ajatuksia, mutta fakta on faktaa joka tapauksessa. Yksi sen hyvistä vinkeistä onkin juuri keskittyä faktoihin ja listata niitä todisteita, jotka itsellään on esittää mustaa valkoisella (tällaisia ovat esimerkiksi saavutukset opinnoissa ja töissä). Näiden myötä voi sitten ehkä itsekin tajuta, että ehkä sitä sitten onkin hyvä eikä vain huijari.
Ja ehkä ei ole mitään pahaa myöntää nöyrästi, että on hyvä jossakin?
Koen, ettei hommaa yhtään myöskään helpota Facebookin aikakaudella (syystä vai sattumalta?) ilmentyvä empatian puute, josta juuri vähän aikaa sitten postasinkin. Nyt kuka tahansa saa pelätä minkä tahansa asian kirjoittamista tai päätymistä verkkoon, jossa henkilö saatetaan virtuaaliraadella totaalisesti.
Jo pelkästään jonkun muun paha päivä ja sen aikaansaama tökerö verkkokäyttäytyminen voi saada meidät epäilemään itseämme ja miettimään, olemmeko sittenkin vain pelkkiä huijareita, jotka eivät oikeasti tiedä mitään.
Huijarisyndrooma liitetään usein itsetunto-ongelmiin ja vaikka itse ajattelenkin, että ne vuodet, kun olen tuskaillut itsetuntoni kanssa ovat takana jo aikoja sitten, aloin tämän kirjan vaikutuksesta miettiä, oliko minulla sittenkin jotain sellaisia itsetunto-ongelmia, jonka tyyppisiin asioihin en ollut tajunnut itsetuntoasioita edes liittää? Niinkuin vaikka työasioihin.
Ehkä se on sitten se seuraavien lukemieni elämäntaitokirjojen aihe…
Why Do I Feel Like an Imposter -kirjan voi kuunnella Storytel-äänikirjana tai *ostaa nidottuna Adlibris-verkkokaupasta.
