Irtisanouduin työstäni Elevenin maapäällikkönä neljän vuoden työnteon jälkeen kaksi kuukautta sitten ja eilen oli vihdoin se viimeinen työpäivä.
Kun isoa päätöstä pohtii pitkään ja huolella mielessään, tuntuu päätöksen tekemisen jälkeen yleensä todella helpottavalta. Kun itse sain kerrottua töissä päätöksestäni, tunsin hyvin helpoksi saada sanat ulos esimiehelleni ja pelkäsin jopa vähän, kuulostanko liian väliinpitämättömältä asiaa esittäessäni. Olin kuitenkin pohtinut ja jopa jahkaillut asiaa mielessäni niin paljon, että siinä vaiheessa, kun olin valmis kertomaan irtisanoutumisestani firmassa, ei asiaan enää liittynyt suurta tunnelatausta. Nyt puhuttiin enää käytännön järjestelyistä.
Minulla oli kahden kuukauden irtisanoutumisaika, mutta tuon päätöksen jälkeen tuntui todella pitkältä ajalta olla vielä yhdeksän viikkoa töissä. Käytännössä mikään ei muuttunut lähtöilmoitukseni jälkeen, mutta silti niin moni asia tuntui täysin erilaiselta. Kaikessa piti olla mukana yhtä täysillä kuin aina ennenkin, mutta se oli todella vaikeaa. Kun on tehnyt päätöksen, haluaisi jo kiirehtiä kohti uusia tuulia, mutta samalla haluaa varmistaa, ettei siitä välity muille väärää viestiä ja väliinpitämätöntä asennetta.
Viimeiset viikot olivat jopa hieman outoja. Niissä palavereissa, joihin saatoin vielä osallistua teki mieli välillä huutaa julki oma eriävä mielipide, mutta samalla tiedostin, ettei olisi minun asiani, kuinka asiat tulevaisuudessa toimisivat. Olin jossakin hyvin oudossa välimaastossa, jossa rakkaan firmani asioista päätettiin ja minulla oli mielipide, mutta painin jatkuvasti sen kanssa, oliko sen julkituominen tärkeää vai ei. Välillä maltoin pysyä hiljaa, välillä en.
Toisaalta käteni olivat viimeiset viikot täynnä töitä ja kaikki tuntui ihan poikkeuksellisen stressaavalta. Meillä oli menossa sivustouudistuksen loppumetrit ja kaikki aika tuntui menevän akuuttien tulipalojen sammuttamiseen. Tunsin sitä samaa tunnetta, joka minulla oli, kun lanseerasimme yrityksemme Suomessa ja jollakin tapaa tuntui, että ympyrä sulkeutui. Edessä oli Elevenin uusi alku ja minun oli aika antaa vastuu siitä jollekin toiselle.
Olin saanut viimeaikoina keskittyä todella paljon suunnittelemaan tulevaisuudessa tapahtuvia asioita, mutta viimeiset viikot minun piti kääntää katseeni pois niistä, sillä yrityksemme tulevaisuus ei enää liittynyt minuun mitenkään. Keskityin vain ajankohtaisiin asioihin ja yritin varmistaa, että välittäisin omalta osaltani kaiken tärkeän tiedon eteenpäin oikeille henkilöille, jottei lähdöstäni tulisi ongelmia. Tuntui oudolta, kun firmassamme aloitti viimeisinä viikkoinani monia uusia ihmisiä, joista useille olin kuitenkin kuin ilmaa, sillä olinhan jo lähdössä pois.
Laskin irtisanoutumisen jälkeen viikkoja ja lopulta päiviä lähdön hetkeen. Ne saivat sen tavallaan tuntumaan konkreettiselta, mutta silti hieman epätodelliselta. Päätös tuntui niin hyvältä ja helpottavalta, että se sai minut miettimään, olinko ihan oikeasti tajunnut, mitä olinkaan päättänyt ja iskisikö päätöksen todellisuus vasten kasvojani suuremmalla tunnelatauksella sitten joskus myöhemmin. Voisinko jopa katua sitä ja kokea menettäneeni jotain?
Työni oli viimeiset vuodet ollut niin iso osa elämääni ja kuulunut aina ruotsalaiseen arkeeni, etten ollut varma, osasinko haaveilustani huolimatta nähdä arkeani ilman sitä. Olin naureskellen puhunut itsestäni työnarkomaanina ja tuntui samaan aikaan sekä huvittavalta että jopa vähän nololta, etten 4,5 vuoden Tukholmassa asumisen jälkeen edelleenkään tiennyt kaupungista paljoakaan, sillä olin pääsääntöisesti vain tehnyt päivätöitä ja tai blogihommia.
Viimeiset neljä vuotta ovat kuitenkin olleet sekä todella palkitsevia, antoisia, mahtavia että myös stressaavia. Olen vuorotellen tuulettanut voitonriemuisena ollen yhtä hymyä ja sitten taas tuntenut oloni surkean stressaantuneeksi ja toivonut, että voisin vain lakata olemasta tai ainakin vain kadota maailman toiselle laidalle.
Työni on antanut minulle niin paljon mahdollisuuksia tehdä ja oppia uutta, että en voi kuin olla kaikesta uskomattoman kiitollinen. Ilman noita kokemuksia olisin täysin eri ihminen. Vaikka Ruotsin yritys onkin mahdollistanut minulle monia asioita, ei mistään kuitenkaan olisi tullut mitään ilman huikeaa Suomi-tiimiämme, joka on tullut kasaan yksi ihana tyyppi kerrallaan.
Oli mielettömän inspiroivaa ja mahtavaa saada työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joilla jokaisella on omat erityiset, tiimiä täydentävät vahvuutensa ja joista jokaista voi katsoa ihaillen ja miettiä, että osaisinpa minäkin olla tuollainen ja samaan hengenvetoon tajuta, että onneksi minun ei tarvitse osata, sillä tuo tyyppi on minun tiimissäni. Toivon, että tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun saan tehdä töitä tuollaisen fiiliksen tuovassa tiimissä.
Kun eilen illalla viimeisen työpäivän jälkeen menin nukkumaan, oli minulla samaan aikaan oudon levoton sekä oudon rauhallinen olo. Työasiat nousivat mieleeni aina uudelleen ja uudelleen ja yritin huutaa mielelleni, ettei minun tarvinnut enää miettiä niitä. Ne olivat nyt jonkun muun asioita, eivät minun.
Yksi suurimmista motiiveistani irtisanoutumiseen oli, että olen halunnut tuntea, miltä vapaus tuntuu. Olen ollut utelias selvittämään, millainen olo on, kun mistään ei tarvitse huolehtia ja voin tehdä asiat täysin omilla ehdoillani. Olen onnellisesti parisuhteessa, joka ei koskaan tunnu kahlitsevalta ja jossa voin kokea pelkkää kannustusta kaikessa, mihin haluan ryhtyä. Olen aina kokenut olevani vapaa menemään ja tulemaan miten huvittaa ja se on meille molemmille tärkeä tunne.
Tässä minä nyt sitten olen, valmiina siihen johonkin, mihin haluan ryhtyä. En tosin todellakaan tiedä, mikä se jokin on, mutta ehkä se vielä selviää.
Mietin, olenko voittaja, kun lähdin tietämättä, mitä edes alkaisin tehdä vai luuseri, joka vain lähti pakoon tietämättä, mitä edes tekee. Välillä havahdun miettimään, kuinka joku muu tilanteen voi nähdä ja sitten taas yritän muistuttaa itselleni, ettei sillä ole mitään väliä, kuinka joku muu tilanteen näkee tai kuinka joku muu asiasta ajattelee. Minulla on vain yksi elämä ja on täyttä haaskausta elää sitä miettien, kuinka joku muu kokee, että minun olisi parasta omaa elämääni elää.
Minulta on viime viikot kysytty jatkuvasti, että mitä ihan oikeasti aion irtisanoutumiseni jälkeen tehdä. Vaikka olen toistellut, ettei minulla ole suunnitelmia, olen silti kuullut yhtä uudellen ja uudelleen epäilyksen siitä, etteikö minulla kuitenkin olisi joku salainen suunnitelma. Jossakin vaiheessa mietin hetken jopa, että pitääkö tässä nyt alkaa jopa esittää, että minulla olisi joku salainen suunnitelma, kun niin moni sitä luulee. Olen kuitenkin sen verran hölösuu omien asioideni suhteen, ettei minusta ollut johtamaan harhaan.
Minulla ei siis ole suunnitelmia, mutta minulla on paljon haaveita, joita aion tehdä todeksi. Nuo haaveet liittyvät matkustamiseen, opiskeluun ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Haluan antaa itselleni takaisin kaiken sen vapaa-ajan, jota en ole osannut itselleni viime vuosina antaa ja tehdä niitä asioita, joita olen mielessäni haaveillut tekeväni jos vain olisi aikaa. Nyt sitä on.
Olen ylihuomenna lähdössä kuukaudeksi yksin Pariisiin, sillä mieheni on toistaiseksi kiinni musikaaliproduktiossa emmekä voi vielä lähteä reppuinemme Aasiaan. Minulla on toki mielessä paljon ajatuksia siitä, millaisia asioita haluan lähitulevaisuudessa tehdä ja ne innostavat minua, mutta kaikkein eniten odotan, että vastaan tulisi halu tehdä jotain sellaista, mikä on minulle täysin uutta ja josta en edes ole osannut ajatella innostuvani.
Olen tällä hetkellä kuitenkin innoissani monesta asiasta ja nautin siitä tunteesta. Tulevaisuus tuntuu olevan täynnä pelkkiä mahdollisuuksia.
Millaisia fiiliksiä te muut työstään ”tyhjän päälle” irtisanoutuneet olette töiden loppumisen jälkeen tunteneet?