*Sis. mainoslinkin
Tämä postaus voi kuulostaa hieman masentavalta ja sanon heti, ettei kyseessä ole mikään rivien välistä luettavissa oleva itsemurhaviesti, vaan ihan vain kirjaesittely kirjasta, joka todellakin laittoi miettimään.
Luin viime talvena ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjoittaman Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirjan ja koska sen sisältö on siitä lähtien pyörinyt mielessäni säännöllisesti ja jopa vaikuttanut jollakin tapaa elämääni, halusin nostaa kirjan esiin blogissani. Kirja on käännetty jo yli 30 kielelle, joten en ole ainoa, jota sen sanoma kiinnosti.
Tämä kirja on eräänlainen KonMarin jatke jollain tapaa. Sen kirjoittaja on eläkeläinen, nykyään 86-vuotias isoäiti, joka tajusi, että kun hän kuolee, jää hänen omaisuutensa muiden riesaksi. Hänen läheistensä tulisi käydä kaikki hänen tavaransa läpi ja käyttää aikaansa miettimällä, mitä niistä säilyttää, kuinka lopuista tavaroista hankkiutuisi eroon ja mahdollisesti myös maksaa siitä niin rahassa kuin menetetyssä vapaa-ajassakin.
Tämän vuoksi hän päättääkin itse tehdä oman kuolinsiivouksensa, eli hankkiutua eroon turhista tavaroista – onhan hänellä itselläänkin kokemusta muiden ihmisten kuolinsiivouksen tekemisestä.
Lue myös: Mitä eroa on KonMarilla ja minimalismilla?
Yleensä kuolinsiivous on asia, joka tehdään vasta jonkun läheisen kuoltua tämän edesmenneen läheisen tavaroille, mutta jos on ajattelevainen (ja siihen on mahdollisuus), tekee sen itse jo etukäteen. Oma etukäteen toteutettu kuolinsiivous itsessään ei ole mitenkään surullinen asia, sillä itseasiassa ylimääräisten tavaroiden raivaaminen tuo elämään vain pelkkää hyvää: kotona on esimerkiksi enemmän tilaa olla ja liikkua. Itse viettäisin ainakin eläkepäiväni mielummin monella muulla tavalla kuin siivoamalla ja haluaisin, että rollaattorilleni olisi kotona kulkutilaa.
Sitäpaitsi monella meistä on paljon asioita ja jopa eräänlaisia salaisuuksia, joita ei ehkä haluaisi jättää muille kuoltuaan. Itselleni tällainen juttu olivat esimerkiksi vanhat päiväkirjat, joita en todellakaan haluaisi kenenkään koskaan lukevan, joten hankkiuduin niistä viime vuonna eroon.
Olisi toki ihanaa, jos ne olisivat olleet täynnä jälkipolvia kiinnostavia asioita, mutta omani eivät olleet. Ne olivat täynnä teinin pahaa oloa, joka hävetti vielä vuosikymmentenkin jälkeen niin paljon, etten ikinä tahtoisi kenenkään lukevan niitä.
Lue myös: Kannattaako vanhat päiväkirjat säilyttää?
Margaretan oma kuolinsiivous alkoi kellarin ja ullakon tyhjentämisestä, kun hän päätti, että haluaa säästää omat lapsensa tulevalta raivausurakalta. Hän koki, ettei ole reilua, että perheen pitäisi huolehtia kaikista tavaroista kun häntä ei enää ole. Myönnän, että en itsekään haluaisi, että muut joutuisivat huolehtimaan minun tavaroistani kuoltuani.
Siinä missä KonMarissa kysytään jokaisen tavaran kohdalla, tuottaako se itselleen iloa, pohditaankin kuolinsiivouksessa, onko tavarasta huolta tai harmia perikunnalle (sekä tietysti, onko itsellään sille edes tarvetta enää). Pessimististä ehkä, mutta minusta miettimisen arvoista.
En itse (tietääkseni ainakaan) tee kuolemaa, mutta olen hyvin tietonen siitä, että kuolen joskus. Keskimääräinen eliniän ennuste on Pohjoismaissa varsin korkea, mutta en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä, että saavuttaisin tuon iän.
Itseasiassa pidän jopa todennäköisempänä, että en saavuta sitä ja olen ylipäätään kiitollinen, jos elän yli 35-vuotiaaksi saamatta kuulla, että minulla on joku syöpä. Varsinkin viime vuodet olen siis pyrkinyt yhä paremmin elämään sen mukaisesti, että jos kuolen huomenna en harmittele, kuinka paljon haaveita jäi toteuttamatta. Yritän tehdä niistä totta nyt ja elää niiden mukaista elämää.
Kun kuolen viimeisiä asioita, joita haluan on, että joku muu joutuu ottamaan omat tavarani riesakseen ja käymään niitä läpi. Jos edes minä en viitsisi käydä omia tavaroitani läpi, olisiko kovin kohtuullista jättää niitä vain jollekin toiselle, jolla ei edes ole samanlaista suhdetta niihin?
En itse koe, että olisi, joten rehellisen avoimesti sanottuna tietoisuus siitä, etten elä ikuisesti ja voin kuolla vaikka jo huomenna on auttanut minua paljon turhien tavaroiden raivaamisessa. Se on myös auttanut luomaan kotiin sellaista järjestelmällisyyttä, että jos minulle kävisi jotain, ja mieheni olisi yhtäkkiä yksin, ei tavaroideni läpikäynti ainakaan toisi hänen elämäänsä lisää ikäviä tuntemuksia ja turhia haasteita.
Lue myös: Mitä eroa on keräilyllä ja hamsterimaisella keräämisellä?
Vaikka Margareta Magnussoninkirja onkin periaatteessa kirjoitettu eläkeläiseltä eläkeläiselle, ei sen oppien mukaista kuolinsiivousta ole koskaan liian aikaista aloittaa. Ei myöskään tarvitse olla pessimisti tehdäkseen sen, sillä on vain realistinen fakta, että me kaikki kuolemme joskus. Kuolemasta ei puhuta paljon ja ihmisten kuoleminen tulee meille siksi jostain syystä aina yllätyksenä, vaikka se on varmin asia, jonka jokainen syntynyt elämässään tulee joskus kohtaamaan.
Kuolinsiivouksen mukaiset säännöt myös pätevät oikeastaan kenen tahansa elämässä. Kirjan tarkoituksena kun ei ole valmistautua kuolemaan ja jäädä passiivisena odottamaan sitä tai uhrata koko loppuelämää tavaroiden vähentämiselle, vaan ihan vain todeta, että kun turhien tavaroiden karsimisen aloittaa sivutoimisena projektina vielä kun oma pää pelaa, helpottaa se paitsi omaa loppuelämää ja jättää tilaa muulle elämälle, mutta myös tuo helpotuksen kuoleman jälkeen muutenkin ikävään tilanteeseen jääville ihmisille.
Voisi siis sanoa, että ajattelevainen ihminen tekee oman kuolinsiivouksensa ja sen ajoissa tehdessään ehtii myös hyötyä sen lopputuloksesta itsekin – eihän kuolinsiivouksen tarkoitus ole kuitenkaan luopua kaikesta, vaan päästää vain irti turhasta ja tarpeettomasta. Vähän ehkä sama juttu, kun moni hoitaa ennen muuttoa tai asunnon myyntiä kuntoon vuosia odottaneita siivous- ja remonttijuttuja miettien sitten, että miksi en tehnyt näitä aiemmin, niin olisin itsekin voinut nauttia lopputuloksesta.
Kun ylimääräisistä tavaroista hankkiutuu eroon, vapautuu kotiin tilaa. Kun samoja tavaroita ei tarvitse järjestellä yhä uudelleen ja uudelleen, vapautuu myös aikaa. Muistot eivät myöskään katoa mielestä, vaikka niihin liittyvistä tavaroista luopuisi.
Lue myös: Tämän vuoksi et onnistu vähentämään tavaroitasi
Kaikki nämä sanat voivat kuulostaa todella tylyiltä. Eihän kukaan voi elää elämäänsä ajatellen, että kohta minä kuolen ja siihen pitää olla valmistautunut. Ei tietenkään voi, mutta oman kuolevaisuuden tajuaminen voi olla hyvä sysäys siihen, että hankkiutuu eroon turhista tavaroista, joita ei tarvitse, mutta joista ei ole saanut aikaiseksi hankkiutua eroon. Samalla se on myös hyvä sysäys varmistaa, että elää varmasti sellaista elämää, jollaista haluaakin elää.
Kuolinsiivouksen tarkoituksena ei ole luopua mistään tarpeellisesta, vaan käydä vain läpi omaisuus niin, ettei kotona pyöri tarpeettomia tavaroita viemässä tilaa ja aikaa. Sellaista elämää ihan jokaisen soisi elävän.
Moni ajattelee jostain syystä kodin raivaamisen olevan joko-tai-hommaa, eli joko se tehdään täydellisesti ja jätetään vain vähän jäljelle tai sitten sitä ei tehdä ollenkaan. Olen kuullut vaikka kuinka monen naureskellen heittävän, ettei hän ikinä konmarittaisi – ihan kuin pitäisi joko luopua kaikesta tai sitten ei mistään.
Todellisuudessa sille on valtava määrä välimuotoja. Jokaisesta turhasta tavarasta luopuminen helpottaa elämää jollakin tavalla: joko omaa arkea tai sitten niiden, jotka joutuvat joskus tulevaisuudessa päättämään, mitä tuolle edesmenneen ihmisen tavaralle tehdään.
Todellisuudessa en myöskään ihan ymmärrä, miksi joku ei edes jossain määrin konmarittaisi, sillä konmarittamattomuus tarkoittaa, että tietoisesti pitää kotonaan tavaroita, joista ei ole iloa tai hyötyä. Minusta se jos jokin kuulostaa hullulta, sillä KonMarin ideana kun vain on huolehtia, että kotona on iloa ja hyötyä tuottavia tavaroita. Miksi kukaan edes haluaisi kotiinsa hyödyttömiä tai pahaa oloa tuottavia juttuja?
Lue myös: Millainen minimalisti olet – 7 erilaista tyyppiä
Tämäkin voi kuulostaa karulta, mutta kirja sai minut myös miettimään monia puolison kuolemaan liittyviä käytännön asioita. Olen sen vaikutuksesta esimerkiksi kysynyt muusikkomieheltäni, mitä minun kannattaisi tehdä hänen instrumenteilleen, jos hän kuolee. En olisi todellakaan itse tiennyt, mihin ne olisi parasta viedä. Olen käytännön ihminen ja kun tiedän, kuinka tällaiset käytännön asiat hoituvat, tuntuu paremmalta.
Tiedän, että moni miettii, että älä nyt jaksa, tästäkinkö pitää ottaa stressiä, elä vähän rennommin ja mieti vähemmän! Tällaisten asioiden tietäminen on kuitenkin se, joka päin vastoin tuo minulle rauhan tunteen. Asian kysymiseen ja vastauksen saamiseen menee minuutti, eli huomattavasti vähemmän kuin mitä siihen menisi itkunsekaisessa shokissa vastausta itse toisen kuoleman jälkeen etsiessä.
En itse pidä itsestäänselvyytenä sitä, että minä ja kaikki läheiseni olemme elossa vielä huomenna, sillä vaikka sen todennäköisyys onkin suuri, on elämä monelta osin lottoa. Kukaan meistä ei ole kuolematon. Moni menee terveenä nukkumaan, mutta saakin yllättävän sairaskohtauksen eikä koskaan näe seuraavaa päivää. Ei tarvitse kuin mennä iltapäivälehtien verkkosivuille nähdäkseen, että niin tapahtuu lähes päivittäin ja ne tarinat, joita siellä kerrotaan ovat vain murto-osa tosielämän tapahtumista.
Lue myös: 5 erilaista taktiikkaa tavaroiden vähentämiseen
Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirja toikin tavaroiden karsimiseen jälleen yhden uuden ja mielenkiintoisen, mutta myös aiempaa paljon syvällisemmän näkökulman. Samalla se myös herätteli muistamaan, että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa ja niin kauan kun täällä elää, kannattaa elämästä tehdä parasta mahdollista.
Itselleni paras mahdollinen elämä on sellaista, että minulla fyysistä tilaa tehdä haluamiani asioita sekä henkistä jaksamista niiden tekemiseen. Tavaroiden vähentäminen ja sen myötä yksinkertaistunut elämä on tuonut näitä molempia.
*Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirja löytyy myynnistä Adlibris-verkkokaupasta täältä.
Kirjan voi myös kuunnella äänikirjana tai lukea e-kirjana Nextory-palvelussa, johon voi lunastaa *kahden viikon ilmaisen kokeilujakson täällä.
