Kun eilisessä blogipostauksessani puhuin rahasta, sain hyvän kommentin, joka avasi minusta loistavan keskustelun ja jonka inspiroimana haluan jatkaa rahakeskustelua – silläkin uhalla, että se ärsyttää monia.
Tuon ajatuksia herätelleen kommentin kirjoittaja totesi tiivistetysti, että hän on yksinhuoltaja ja muut aina olettavat, että hänellä tekee siksi tiukkaa rahasta, vaikka oikeasti ei tee, sillä hän käyttää rahansa fiksusti ja sijoittaa. Hän ei kuitenkaan kehtaa myöntää sitä, sillä hyvistä taloudenhallintakyvyistähän ei saa sanoa mitään, sillä se on muiden silmissä epäsopivaa leuhkimista, jota ei katsota hyvällä.
Kaikista muista taidoistaan taiteellisuudesta urheilullisuuteen ja musikaalisuuteen voi kyllä mainita helpostikin positiivisessa mielessä, mutta jostain syystä kyvystä hoitaa raha-asiansa hyvin halutaan vaieta. On helppoa sanoa, että olen aina ollut hyvä piirtämään, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että olen aina ollut hyvä rahan kanssa.
Tämä on tietysti järjellä ajateltuna täysin hullua, koska samaan aikaan lähes kaikki kuitenkin haaveilevat, että olisipa itsellään hyvä taloustilanne. Niin, että naapurit näkisivät kalliista autosta, isosta talosta ja hienoista vaatteista, että meillä menee hyvin, mutta silti niin, ettei siitä tarvitsisi koskaan ääneen oikeasti puhua. Tulkitkoot sanattomista merkeistä.
Ja näinhän se on: jostain käsittämättömästä syystä emme uskalla kertoa, jos meillä on talous hallussa.
Lue myös: Näin paljon kulutan rahaa kuukaudessa
En minäkään ole kehdannut avoimesti huudella, että minulla on itseasiassa talous hyvin hallussa. Ennen Ruotsiin muuttoani olin yhdeksän vuoden työelämän aikana saanut tileilleni kasaan parinkymmenen tonnin puskurin turvatakseni elämäni ja kaikki ne neljä vuotta, kun tein Ruotsissa päivätöitä säästin palkastani keskituloisena joka kuukausi keskimäärin tuhat euroa, jotta rahasta ei tarvitsisi huolehtia tai pitäisi miettiä, koska palkkapäivä on.
Periaatteessa nuo ovat asioita, joista pitäisi järjellä ajateltuna olla hemmetin ylpeä, sillä olen itse tehnyt töitä jokaisen euroni eteen ja säästänyt ne tunnollisesti. Silti se on asia, jota pitää salailla. Siitä ei sovi puhua, koska aina jollekin muulle tulee paha mieli, koska joku muu ei ole ollut keskituloinen, yhtä terve ja lapseton tai mitä tahansa sellaista, mitä juuri minä, kuitenkin varsin tavallinen ihminen olen ollut.
Ylpeä oman taloutensa hallitsemisesta ei myöskään saa olla (ääneen varsinkaan!), koska se on itsekästä, kun kyse on monien mielestä pitkälti kuitenkin vain siitä, että on sattunut olemaan onnea. Joo, tottakai onnella on ollut sijansa, kun esimerkiksi terveys on säilynyt eikä omaisuus ole palanut tulipalossa tai työpaikka mennyt alta.
Väitän silti, ettei keskituloinen kuitenkaan saa rahaa säästöön vain hyvällä onnella. Onni voi toki avata eteen mahdollisuuksia hyviin tilaisuuksiin, mutta niihin pitää ihan itse kuitenkin rohkeasti tarttua ja katsoa, mitä valinnoistaan seuraa sekä ennen kaikkea miettiä niitä omia valintojaan aktiivisesti.
Minä jopa kumitin tuon omia säästöjäni koskeneen kohdan pois tästä postauksesta useampaan kertaan, sillä mietin, onko okei myöntää, että talous on hallussa, vai onko se jälleen vain moukkamaista lesoilua? Ajattelevatko ihmiset, että kirjoitan sen, koska haluan kerskua sillä? Menetänkö lukijoita siksi, että joku pahoittaa tämän kertomisesta mielensä?
Järjellä sanottuna minusta on okei sanoa, että hallitsen talouteni hyvin ja säästän, mutta myönnän, että emmin paljon tunnustaa sitä julkisesti – ihan kuin kyseessä tosiaan olisi nolokin juttu!
Pahoitanko syvästi jonkun muun mielen sillä, että kerron säästäneeni vuodesta toiseen? Hitto, olen jopa mielummin kertonut blogissani ongelmistani sisään juttuneen kuukautiskupin kanssa kuin tunnustanut, että olen osannut säästää elämänlaadusta tinkimättä! Hullua, mutta täysin totta.
Lue myös: Kuukautiskuppi – yksi traumaattisimpia kokemuksiani
Mietin asiaa myös Instagram Stories -klipeissäni ja eräs seuraajani sanoi hyvin osuvasti, että ongelma on varmasti juuri siinä, että Suomessa rakastetaan kehua sillä, kuinka huonosti menee. Tämä pitää täysin paikkansa.
Kun yksi kertoo, että liukastui aamulla, ei toinen sano, että oi voi,toivottavasti ei käynyt pahasti, vaan vastaa kertomalla, että hänpä liukastui kerran niin, että meni luita poikki. Se se vasta paha olikin!
Tai kun toinen sanoo, että omakotitalon sähkölasku yllätti ja teki budjettiin paria satasta isomman loven kuin oli budjetoinut, kertoo toinen, että hänpä sai kerran 500 euron puhelinlaskun Thaimaan lomansa jälkeen sen sijaan, että kysyisi, pärjääkö toinen nyt kuitenkin.
Me rakastamme kertoa, kuinka paskasti meillä menee eikä siitä käytöskoodista ole sopivaa poiketa – varsinkaan rahan kanssa.
Kel’ onni on, se onnen kätkeköön, kuuluu suomalainen sananlasku, jolle ruotsalaiset tuttuni eivät muuten voi lakata nauramasta – onhan se kieltämättä varsin huvittava elämänohje.
Tämän asenteen vuoksi rahasta on kuitenkin niin vaikeaa puhua. Minusta siitä olisi tärkeää puhua kaikilla tasoilla ja kaikilla tavoilla, mutta todella usein ongelmaksi tulee juuri se, että kun ”tavalliset” ihmiset kertovat ihan tavallisia juttuja rahasta ja siitä, kuinka heillä nyt sattuu olemaan vaikka 100 euroa laitettavaksi sijoituksiin kuukaudessa, on aina joku, joka ampuu keskustelun alas kertomalla, että hän on itse köyhä ja jos hänellä olisi tuon verran ylimääräistä, menisi se heti ruokaan ja lasten vaatteisiin.
Keskustelu on sillä tapettu. Kukaan ei halua puhua, sillä ei haluta pahoittaa sen ihmisen mieltä, joka ei ole samassa tilanteessa. Tulee huono omatunto siitä, että on se hiton satanen, kun toinen tuskailee ruokarahojen kanssa.
Oikeasti tuota keskustelua olisi todella tärkeää käydä, jotta sen satasen saisi vaikka sitten muiden inspiroimana sijoitettua fiksusti eikä sitä vain päätyisi shoppailemaan.
Toisaalta samaa tapahtuu myös toisinpäin. Joku kertoo, että nyt on taloudellisesti tiukkaa ja rahat todellakin kortilla, hyvä jos ruokaan riittävät. Taas joku tulee ”neuvomaan”, että voi kuule ota vähän lisätienestejä jakamalla lehtiä aamuyöllä ja vaihda halvempaan kahviin/leipään/puhelinliittymään niin sillä se sun ongelma ratkeaa!
Jälleen erittäin tärkeä keskustelu on ammuttu alas sellaisen ihmisen toimesta, jota itseään tilanne ei kosketa ollenkaan.
Molempien tilanteiden alku on ollut loistava keskustelunavaus tärkeistä asioista, jotka ovat toisen todellista elämää, vaikka eivät jokaisen elämää kosketakaan.
On älyttömän tärkeää puhua siitä, mihin pienen tai joskus vähän suuremmankin summan rahaa voi fiksusti sijoittaa ilman, että tarvitsee kokea syyllisyyttä asiasta siksi, ettei joku toinen voi tehdä niin.
Samalla tavalla on älyttömän tärkeää voida puhua siitä, että taloudellisesti tekee tiukkaa ilman, että joku tulee antamaan tyhjänpäiväisiä neuvoja oikeasti edes tietämättä, mihin rahat menevät. Tottakai on ihmisiä, joille muutos kauppalaskun rakenteeseen ja puhelinliittymään voivat tuoda yllättävänkin paljon rahaa käytettäväksi, mutta pelkkä suorasukainen tällaisten asioiden töksäytys hiljentää helposti vain hyvän keskustelun, jos ei edes viitsi kysyä, mistä tilanne oikeasti johtuu ja avata potentiaalisesti hyvää keskustelua. En lähde kiistämään, ettenkö varmasti itsekin olisi joskus ajattelemattomuuksissani syyllistynyt tähän.
Oikeasti näitä eri summia tienaavien välisiä keskusteluja olisi supertärkeää käydä, sillä ne voivat herättää ihmisiä moniin asioihin. Enemmän tienaava voi vähemmän tienaavan kanssa käydystä keskustelusta inspiroituneena tajuta, että itseasiassa pienempikin ruokabudjetti riittää ja vähemmän tienaava saada vinkin, että jo 15 euron kuukausisäästäminen sijoittamalla on hyvä idea. Ajatuksia on hyvä vaihtaa.
Rahakeskustelut ovat kuitenkin aina pirun vaikeita ja pohdin tähän syytä erään tuttuni kanssa. Hän heitti ilmoille hyvän ajatuksen, jonka haluan itsekin lausua ääneen ja jättää palloteltavaksi:
Hän nimittäin esitti, että voisiko ongelma olla jälleen siinä, että meidän on niin vaikeaa asettua toisen asemaan ja tuntea empatiaa muita kohtaan? Kuten olen aiemminkin blogannut, näkee empatian puutteen todella selvästi esimerkiksi Facebookin kommenteissa.
Mitä tahansa joku muu kertookin, emme halua miettiä sitä ihmistä, joka on juuri siinä tilanteessa, vaan heitämme automaattisesti itsemme tuohon tilanteeseen ja lähestymme asiaa miettien, mitä toisen tilanne meille merkitsisi, vaikka sillä ei ole tuon taivaallista tekemistä meidän kanssamme.
Emme kysy toisilta kysymyksiä heidän tilanteestaan, vaan alamme kertoa tarinoita itsestämme. Olemme luonnostaan aika itsekeskeisiä ja tunnustan, että itse ainakin teen helposti juuri tätä, kun joku kertoo minulle jotakin.
Sitäpaitsi mitä empatiaa se toinen edes ansaitsisi: buuhuu, et tiedä, mihin laittaisit ylimääräiset rahat, onpas sulla hei kurjaa tai buuhuu, itsepä olet taloudellisen kuoppasi kaivanut. Juuri näin me usein ajattelemme, vaikka asiat eivät todellakaan ole näin mustavalkoisia. Tällaisia me silti usein olemme.
Lue myös: Onko Facebook ihmisten pahoinvoinnin syy vai seuraus?
Tämä on minusta todella hauska aihe pohtia, sillä toiset eivät tosiaan uskalla kertoa, jos taloudellisesti menee huonosti, mutta toiset sitten taas eivät muiden painostuksen vuoksi uskalla ”tunnustaa” hyvääkään taloustilannetta ääneen.
Sitten on taas niitä, jotka kirjoittavat kirjoja rahasta, julistavat julkisesti kasvoillaan tavoittelevansa suurta omaisuutta tai jopa saavuttaneensa sen ja jopa laurisalovaaroja, jotka kertovat avoimesti aikovansa tienata miljoonan 500 päivässä ja raportoivat siitä. Minusta kaikki tarinat laidasta laitaan ovat yhtä kiinnostavia.
Vai onko tämä vain sukupuolijuttu, etteivät varsinkaan naiset halua puhua rahasta? Missä menee raja? Kenen seurassa rahasta saa puhua ja miten?
Minusta rahasta on aika hauskaa puhua, sillä kun hieman provosoi, saa ihmiset lopulta sanomaan, mitä he oikeasti ajattelevat ja se saa aikaan tärkeää keskustelua. Sen keskustelun ideana ei kuitenkaan ole selvittää, kuka on oikeassa ja kuka taas väärässä, vaan herätellä ihmisiä ajattelemaan itse omaa tilannettaan.
Kaikilla meistä on omanlaisensa tilanne ja jokainen määrittelee rahan arvon itselleen eri tavalla. Esimerkiksi minulle raha on väline taloudellisen turvan tunteeseen ja rentoon elämään, jossa ei tarvitse miettiä, että mistä saisi töitä.
Olin edellisessä, säästöpossuani kasvatteneessa työssä niin kauan kuin se tuntui motivoivalta ja nautin työn tuomista hyödyistä ja kolmipäiväisen työviikon mahdollisuudesta, mutta kun en enää kokenut työtä mielekkääksi, saatoin lopettaa ja keksiä jotain muuta.
Elän pienellä budjetilla tuntien itseni onnelliseksi ja nautin siitä, että voin tehdä sen verran töitä kun haluan sellaisten juttujen parissa, jotka nyt kiinnostavat. En halua käyttää enemmän rahaa, sillä tunne taloudellisesta turvasta on minulle tavaroita, kalliimpaa ruokaa ja monia muita juttuja tärkeämpi.
Se, että minä teen näin ei kuitenkaan ole sama kuin että sanoisin, että kaikkien muidenkin tulisi elää näin. Itseasiassa ongelma syntyy juuri siitä, että muiden tarinoita ei lueta vain mielenkiintoisina esimerkkeinä, vaan verrataan niitä omaan tilanteeseen ja sitten aletaan raivota siitä, kuinka omaa elämää ei olisi mahdollista laittaa samaan muottiin ja kuinka kohtuutonta onkaan, että joku kehtaa kertoa oman tarinansa. Miksi?
Omaa elämäänsä ei kuitenkaan edes pidä yrittää laittaa toisen luomaan muottiin. Muiden tilanteista on kiinnostavaa kuulla ja niistä voi saada inspiraatiota mihin tahansa suuntaan, mutta kaikkein tärkeintä on miettiä, mitä ihan oikeasti itse haluaa ja mikä tekee itsensä onnelliseksi eikä vain elää elämäänsä muiden ihanteita peilaten ja mukaillen.
Uskon, että se on hyvin pitkälti onnellisen elämän salaisuus. Se, että joku on rahallisesti toista rikkaampi ei tee kenestäkään toista parempaa, sillä elämä on niin paljon muutakin kuin vain rahaa. Terveys on rikkaus. Sosiaaliset suhteet ovat rikkaus. Niin moni muukin asia rikastuttaa elämää kuin vain pelkkä raha, mutta rahasta on hemmetin tärkeää puhua!
