Tykkään kannustaa avoimempaan puhumiseen rahasta ja koska myös elän minimalistista elämää, halusin tänään nostaa tapetille aiheen, joka yhdistää nämä molemmat.
Olen nimittäin toistuvasti törmännyt erilaisissa minimalismiin liittyvissä keskusteluissa näkemykseen, jonka mukaan minimalismi on vain hyvätuloisten etuoikeus. Aihe on sen verran mehukas pohtia, että en voinut pitää suutani kiinni sen kanssa, vaan päätin avata keskustelun siitä.
Argumenttina sille, että minimalismi on vain hyvätuloisten etuoikeus esitetään, että vain ihminen, jolla on taloudellisesti vakaa tilanne (ja mielellään myös säästöjä sukanvarressa) voi luopua ylimääräisistä tavaroistaan huoletta. Ainahan voi sitten tarvittaessa hankkia tilalle uuden. Jos on rahallisesti tiukkaa, ei tähän kuitenkaan ole samalla tavalla mahdollisuutta, sillä jos jotain menee rikki, ei sitä voi noin vain korvata uudella.
Lue myös: Kaikki rahasta – tämän vuoksi siitä pitää puhua
Minusta tämä on aihe, johon ei ole mustavalkoista vastausta. Esimerkiksi jo lähtökohtaisesti täytyy sisäistää, ettei minimalismille ole yhtä absoluuttista määritelmää ja että jokaisen minimalismi on eri näköistä.
Hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleva voi vaikkapa ajatella, että on turhaa omistaa kahta imuria, kun yksikin riittää. Pienituloinen saattaa kuitenkin haluta pitää kiinni kahdesta imurista, vaikka käyttäisi niistä vain toista. Hän ei voi luopua vaikkapa siitä kymmenen vuotta vanhasta imuristaan saatuaan toissa jouluna lahjaksi uuden, sillä jos se uudempi imuri menisikin rikki, ei sen tilalle noin vain hankittaisi korvaajaa. Jos komerossa kuitenkin on varaimuri, on se aina valmiina pelastamaan tilanteen.
Minusta kuitenkin ihan liian moni ajattelee, että minialismia on vain se, että elää mahdollisimman vähillä tavaroilla. Se on toki tyypillisesti minimalismin sivutuote, mutta ei varsinainen tavoite itsessään. Jotkut toki vaikuttavat jopa suorastaan haastavan itseään sen suhteen, kuinka vähäisellä tavaramäärällä he voivat elää, mutta sekään ei tosiaan ole minimalismin tavoite.
Jokainen minimalismista innostuva ottaa minimalismin osaksi omaa elämäänsä eri tavalla. Toisille minimalismi voi olla kattava, elämää suuremminkin ohjaava elämäntapa, jossa otetaan minimalistinen lähestyminen paitsi tavaroihin, mutta myös muuhun elämään työ ja vapaa-aika sekä henkinen puoli mukaanlukien.
Toisille minimalismi taas on lähinnä vain kodin sisustuksessa näkyvä, omaa esteettistä silmää miellyttävä ihanne, jonka mukaisesti kotiin valitaan sisustuselementit, joita voidaan vaihdella jopa hyvinkin usein omien mieltymyksien, vuodenaikojen ja elämäntilanteen muuttuessa. Tärkeintä on ehkä vain, että on ilmavaa ja tilaa liikkua.
Toiset haluavat ostaa vain vähän ja harvoin, mutta ovat sitäkin valmiimpia sitten satsaamaan tavaroihin rahallisesti. Toisille ajatus vähemmän, mutta parempaa ohjaa minimalismia niin, että kotona voi olla vähemmän tavaroita, mutta jokainen niistä tavaroista on huolella harkittu ja jopa hieman arvokkaampi.
Jonkun minimalistinen koti voi siis olla hintalapultaan kallis ja täynnä arvokasta designer-tavaraa. Jonkun toisen minimalistinen koti taas voi olla rahalliselta arvoltaan suorastaan halpa ja täynnä edullisia tai jopa ilmaisia kierrätysvalintoja. Molemmissa kodeissa jokainen esine voi silti olla yhtä huolella harkittu ja erona on vain hinta sekä asukkaan omat mieltymykset.
On kuitenkin tärkeää huomioida, ettei parempi automaattisesti tarkoita kalliimpaa, sillä jokainen määrittelee itse sen, mikä on itselleen parempaa.
Itse harkitsen huolella tavarani, mutta varsinkaan nykyään en enää ajattele, että kalliimpi hinta tekisi siitä automaattisesti laadukkaamman. Tärkeintä on, että tavara sopii juuri minun tarpeisiini ja näen sen voivan täyttää ne useita vuosia. Skippaan siis trendikkäät tavarat kodin sisustusesineistä omiin vaatteisiin ja asusteisiin mielelläni jos en koe, että haluaisin niiden olevan elämässäni vielä vuosikymmenenkin päästä – tai näen, että niiden heikko laatu pakottaa minut luopumaan niistä varsin nopeasti.
Vaikka minimalismi voi näkyä elämässä monella tavalla eikä siinä ole ”sääntöjä”, on siinä silti yksi ohjenuora, joka ohjailee monien toimintaa: minimalismin perimmäisenä pyrkimyksenä on luopua tavaroista, jotka eivät tuota itselleen iloa tai tunnu tarpeellisilta.
Juuri tämän asian merkityksen pohtiminen on minusta olennaisinta kun mietitään, onko minimalismi vain hyvätuloisten etuoikeus.
Jos juuri ja juuri taloudellisesti toimeentuleva henkilö luopuu kodin toisesta imurista vain uskoen, että minimalistisessa kodissa niitä tulee olla vain yksi, kun kahta ei tarvitse kerralla käyttää, ei sillä ole mitään tekemistä varsinaisen minimalismin kanssa, vaan ainoastaan sen ajatuksen, mitä hän itse ajattelee minimalismin olevan. Monelle minimalistille riittää yksi imuri, mutta kukaan ei sano, ettei minimalisti voisi omistaa kahta imuria. (Jotkut minimalistit eivät edes omista imuria!)
Tosiasiassa tällaisessa tapauksessa tuon toisen imurin omistaminen nimittäin todennäköisesti tuntuu tiukalla budjetilla elävästä tarpeelliselta, sillä se tuo jopa helpotuksen kautta ilon tunteen: jos yksi imuri hajoaa, ei hänen ainakaan tarvitse huolehtia siitä, että tilalle pitäisi saada uusi. Kakkoskappaleen omistaminen tuo siis helpotusta, joka painaa vaakakupissa enemmän kuin se, että tuo kakkosimuri vie hieman säilytystilaa.
Tässä tapauksessa ilman toista imuria eläminen olisi vain itse itselleen asettama mielikuva minimalistisesta elämästä.
Lue myös: Millainen minimalisti olet – 7 erilaista tyyppiä
Väittäisinkin, että minimalismia hyvätuloisten etuoikeudeksi julistavat eivät ole pohjimmiltaan ehkä käsittäneet minimalismin perimmäistä ideaa, vaan ajattelevat sen vain liittyvän suoraan tavaroiden määrään ja fyysisen omaisuuden kokonaisvaltaista vähentämiseen minimiin.
Toisaalta uskon myös, että kun tietää, ettei ole mahdollista hankkia noin vain uutta tavaraa, tulee ilman muuta helpommin pidettyä kiinni todella monista tavaroista, jotka eivät ihan oikeasti olisikaan tarpeellisia. Minusta tämä on täysin ymmärrettävää.
Jos tietää, että voisi teoriassa hankkia uuden minkä tahansa esineen sitä tarvitessaan, on ilman muuta helpompaa päästää siitä irti ja uskaltaa kokeilla, selviäisikö ilman sitä. Usein kyllä selviää, mutta eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää.
Yksi ratkaiseva juttu minimalismissa ja tavaroista luopumisessa onkin nimenomaan se tunne, jonka niistä luopuminen saa aikaan. Sen tarkoituksena olisi nimittäin tuoda elämään vapautta ja iloa.
Minimalismin tarkoituksena ei ole millään tavalla kärsiä tai elää tunteessa, että itseltään puuttuu jotain, mitä kokee tarvitsevansa.
Lue myös: Onko minimalismi yhtä tuskaa ja kärsimystä?
Eli kyllä, se että uskaltaa alkaa luopua tavaroista voi vaatia tiettyä taloudellista varmuutta, mutta ihan suoraan se ei liity minimalismiin.
Itse olen monessa mielessä pihi enkä halua joutua ostamaan uusia tavaroita, joten olen edennyt tavaroiden vähentämisessäni varsin hitaasti. Olen kuitenkin vähitellen huomannut käytännön kautta, että vähempikin tavaramäärä riittää, vaikka aluksi olen uskonut, etten missään tapauksessa voisi olla ilman jotakin tavaraa. Tämän kuitenkin oppii usein vain oman kokemuksen kautta.
Kukaan muu ei voi saada toiselle ihmiselle aikaan tätä oivallusta, vaan se kaikki lähtee omien korvien välistä. Myös se, mikä on jollekin välttämätöntä ja mikä taas ei, on täysin henkilökohtainen asia, jota ei voi kukaan muu kertoa. Toinen kokee, että on välttämätöntä omistaa 30 kuulakärkikynää, sillä niitä katoaa jatkuvasti ja toinen taas uskoo, että kolme riittää, sillä jostain syystä niitä ilmestyy aina lisää.
Toisaalta siis ajattelen myös, että moni uskoo useiden tavaroiden olevan välttämättömyyksiä ja pitää niistä siksi kiinni ihan tulotasosta riippumatta ja joskus jopa monin kappalein. Meitä kaikkia yhdistää usein ajatus siitä, että kun tästä kerran on maksettu, niin tästä kyllä pidetään kiinni.
Moni lähestyy tavaroiden raivaamista minusta kuitenkin turhan ehdottomalla mentaliteetilla ajatellen, että joko kotoa ei raivata pois mitään tai sitten jos raivataan, niin se tarkoittaa lähes kaikesta luopumista. Oikeasti moni voisi ongelmitta luopua esimerkiksi 10 prosentista tavaroitaan eikä niistä luopumista usein edes huomaisi muuten kuin korkeintaan arjen helpottumisena.
Huvittavimmaksi koen, kun joku sanoo, että minä en ainakaan ikinä konmarittaisi kotiani. Siis hetkinen, et ikinä antaisi pois tavaroita, jotka eivät tuota sinulle iloa ja joita et tarvitse? Miksi kukaan valitsisi tieten tahtoen täyttää kotiaan tarpeettomilla tavaroilla, joista ei edes ole iloa?
Uskonkin, että näissä lausahduksissa ei ehkä ole sisäistetty, mitä konmaritus tarkoittaa ja kuvitellaan vain, että se liittyy jotenkin hyvin vähillä tavaroilla varustettuun kotiin ja askeettiseen elämään. Oikeastihan minimalismi ja KonMari ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka niissä onkin paljon yhteneväisiä piirteitä. Silti kummassakaan ei kuitenkaan kehoteta luopumaan mistään, mitä tarvitsee.
Lue myös: Mitä eroa minimalismilla ja KonMarilla on?
Jos siis ajattelee minimalismin vain synonyymiksi vähäisillä tavaroilla elämiselle, olen aivan täysin yhtä mieltä siitä, että sellaisessa tilanteessa eläminen vaatii jos nyt ei sentään hyvätuloisuutta niin ainakin tasapainoista taloutta, jossa tulojen saanti on varmaa tai takataskussa on mahdollisesti myös varmuutta antavia säästöjä.
Sanoisin silti kuitenkin, että vähäisillä tavaroilla eläminen ei itsessään automaattisesti ole minimalismia tai jos onkin, niin korkeintaan sitä esteettistä minimalismia.
Moni voi haluta tehdä kodistaan minimalistisen ja karsia siksi tavaroitaan paljonkin, mutta olla silti jatkuvasti jostain syystä tyytymätön kotinsa ulkonäköön ja sen seurauksena olla kokoajan hankkiutumassa jostakin eroon ja vastaavasti ostamassa jotain uutta tilalle.
Varsinaisen minimalistisen elämäntavan sydämessä elää kuitenkin hyvin vahvana ajatus siitä, etteivät tavarat itsessään tuo onnea ja että tyytyväisyys ei synny uusia tavaroita hankkimalla vaan pääsemällä eroon halusta olla hankkimassa niitä jatkuvasti.
Esteettinen ja tavarakeskeinen minimalistinen tyyli ei minustakaan sovi jokaiseen taloustilanteeseen. Sen sijaan minimalistinen elämäntapa sopii jokaisen kukkarolle, sillä siinä keskitytään enemmän ajatuksiin kuin fyysisiin tavaroihin.
Lue myös: Mitä eroa on keräilyllä ja hamsterimaisella keräämisellä?
On kuitenkin erittäin tärkeää huomioida, ettei olosuhteiden pakosta johtuvaa pienituloisuutta ja pienillä menoilla elettävää minimalistista elämää voi verrata suoraan toisiinsa.
Minun olisi suorastaan naurettavaa huudella, että hei kyllähän minäkin tulen loistavasti toimeen 700 euron kuukausibudjetilla, sillä on täysin eri asia valita elää niin kuin joutua pakon edestä elämään niin. Pakon edestä niin elävälle ei minusta voi myöskään sanoa, että valitsepa elää eri tavalla.
Hyvin tärkeää on myös ottaa huomioon, että jokainen on erilaisessa elämäntilanteessa ja kokee erilaiset asiat tärkeiksi. Siinä missä yksi voi saada kaiken tarvitsemansa viihteen ilmaisista kirjaston kirjoista ja kävelystä ulkona, voi toinen rakastaa ratsastamista ja salilla käyntiä.
Jos nämä maksulliset harrastukset kiellettäisiin ensimmäiseltä tyypiltä, ei se vaikuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Hän ei luultavasti edes ajattelisi koko asiaa eikä hän kokisi jäävänsä jostain paitsi. Jos ne taas kiellettäisiin niistä nauttivalta, hän epäilemättä ajattelisi harmistuneena sitä, ettei voi ratsastaa ja käydä salilla, mikä saisi hänet kokemaan, että häneltä puuttuu jotain.
Minimalistisen elämäntavan sydämessä sanotaan usein olevan ajatuksen siitä, että mitä yksinkertaisemmin elää ja mitä vähemmän asioita haluaa, sitä tyytyväisempi elämäänsä on. Tämä on pitänyt omalla kohdalani epäilemättä paikkansa ja olen itse huomannut, että loppujen lopuksi minulle se ilo syntyy varsin simppeleistä ja usein hyvin edullisista jutuista.
Uskon kuitenkin, että tieto siitä, että oma taloudellinen tilanne sallisi tarvittaessa jonkin tavaran ostamisen tuo levollista oloa. Kielletyt asiat ovat usein väkisinkin mielessä ja saavat kiellon vuoksi kokemaan niitä kohtaan erityisen suurta halua ja jopa harmistusta, kun niitä ei saa.
Sanonko sitten, että jokaisen pitäisi elää minimalistisesti? No en todellakaan sano missään tapauksessa, sillä jokaisen tulisi pyrkiä elämään elämää, joka tuo iloa juuri itselleen – muiden kanssaeläjien tunteet toki huomioiden. Minä haluan matkustaa ja se maksaa (mutta vain niin paljon kuin siihen päättää rahaa laittaa), toinen haluaa ratsastaa ja se maksaa.
Onnellisuutta ei saa rahalla, sillä se syntyy omien korvien välissä, mutta tottakai raha mahdollistaa monien sellaisten asioiden tekemisen, joista voi olla itselleen hyvinkin suurta nautintoa ja iloa.
Toisen valinnoista ja elämäntavoista voi kuitenkin saada itselleen inspiraatiota ja ne voivat olla hyvä kimmoke sukeltaa omiin ajatuksiinsa ja kyseenalaistaa omia tottakai tämä on näin -ajatusmallejaan. Silti täytyy muistaa, että kyse on toisen ihmisen elämästä ja elämäntilanteesta, jota ei voi suoraan verrata omaan.
Jos siis puhutaan elämäntavasta, jossa tavaroista luovutaan keksimällä sääntöjä, joiden mukaan niitä ei saisi omistaa, vaikka niiden kokisi tuovan itselleen hyötyä ja iloa, on ilman muuta kyse vain sellaisesta elämästä, jota voi elää vain tietyllä tulotasolla. Olisin kuitenkin varsin varovainen sen suhteen, että lähtisin nimittämään sitä minimalismiksi.
