*Sis. mainoslinkin
Olen kertonut blogissani aiemmin, kuinka syksyllä päivätyöstäni pois jättäydyttyäni luin Uuvuksissa-kirjan ja aloin sen seurauksena miettiä, että olin varmasti ollut töissä vielä ollessani erittäin uupunut. Tunnistin sieltä monia oireita ja asiasta postattuani moni sanoikin minulle, että nyt olisi hyvä hetki ottaa iisimmin.
Olin ajatellut tekeväni niin, mutta moni totesi silti minulle hyväntahtoisesti, ettei toimintani vaikuttanut siltä ja esimerkkinä mainittiin useampaan otteeseen valtavaksi ahmimiseksi paisunut äänikirjojen kulutukseni. Pohdin asiaa paljon, sillä en ollut tajunnut ajatella jatkuvaa äänikirjojen kuuntelua negatiivisena asiana. Nehän olivat tuntuneet juuri siltä ihanalta rentoutumiselta ja nautin niiden kautta uuden oppimisesta niin paljon.
Lue myös: Minäkö muka uupunut?
Aloin miettiä, mitä muuta voisin tehdä. Minulla olivat houkuttelevalla puuhalistallani luonnonkosmetiikan formulointiopinnot, läjä kuuntelua odottavia podcast-jaksoja, pitkä lista superkiinnostavia LinkedIn Learning -kursseja… Hitto, olinko näin huono ottamaan rennosti? Mikä minua vaivasi?
Sitten ajattelin, että hyvä tapa ottaa rennosti voisi olla YouTube-videoiden katselu. Olin tallentanut valtavan määrän kiinnostavia videoita internet-markkinoinnista sekä itsensä kehittämisestä ja niiden lisäksi katsomista odotti valtava määrä kiinnostavia dokumentteja aiheista, joista halusin oppia lisää. Superhauskaa! Ei kun äh, teenkö taas niitä ahmimalla ja niistä oppimalla sitä, mistä minua jo aiemmin kritisoitiin?
Olenko suoraan sanottuna näin paska ottamaan rennosti?
Tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti olen ja yritin olla vähemmän paska, mutta päädyin silti jälleen kuuntelemaan yhtä äänikirjaa, joka minua oli kiinnostanut. Nyt voin sanoa, että hyvä kun päädyin, sillä tuon äänikirjan eräs kohta räjäytti tajuntani ja antoi minulle aivan valtavan synninpäästön, jollaista olin todellakin kaivannut.
Sen kautta opin itsestäni jälleen yhden aivan älyttömän tärkeän jutun, jonka ansiosta viime viikot ovat olleet erityisen nautinnollisia.
Kuuntelemani äänikirja oli Thomas Eriksonin Kehnot pomot ympärilläni ja se kertoi siitä, miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa. Kuten vähän aikaa sitten kerroin blogissani, luin saman kirjailijan Idiootit ympärilläni -teoksen, joka jaotteli ihmiset neljään persoonallisuustyyppiin selventäen niiden kautta meidän keskenään erilaisia toimintamallejamme ja erilaista ajatuksen juoksuamme.
Kehnot pomot ympärilläni jatkaa samaa neljän persoonallisuustyypin piirteiden selittämistä nimenomaan esimiehenä työskentelyn näkökulmasta. Kirja on tarkoitettu selventämään työntekijöille, miksi heidän pomonsa voivat vaikuttaa niin kehnoilta ja kuinka pomojen kanssa tulee paremmin toimeen. Samalla se toimii myös hyvin silmiä avaavana oppaana pomoille, jotka eivät ehkä ole tajunneet nähdä omaa käytöstään ja sen vaikutuksia työntekijöihin.
Tunsin kirjan alusta lähtien suoranaisia häpeän tunteita tajuttuani, kuinka paljon parempi pomo olisin itse voinut olla, jos olisin päivätyössä ollessani lukenut kirjan. Sain siitä paljon esimiestyöskentelyyn liittyviä oppeja, mutta se kaikkein suurin juttu, joka minulle jäi kirjasta evääksi oli itseasiassa jotain ihan muuta.
Lue myös: Idiootit ympärilläni, eli miksi me kaikki olemme muista urpoja
Kerroin aiemmassa Idiootit ympärilläni -kirjaa pääpiirteettäin summanneessa postauksessani, että tunnistin itseni punaiseksi tyypiksi, jossa on aavistus sinertävyyttä. Käytännössä se tarkoittaa, että olen kilpailuhenkinen, suora, kärsimätön, nopeutta ja ripeyttä arvostava, tuloskeskeinen, kunnianhimoinen, ehkä vähän epäsosiaalinen työyhteisössä ja tykkään, kun kokoajan mennään eteenpäin.
Kehnot pomot ympärilläni -kirjasta löytyi kappale, joka käsitteli sitä, millaiset asiat saavat eri värityypeille aikaan stressiä. Kuten olen kertonut, tunsin itseni usein varsin stressaantuneeksi erityisesti viimeisen työvuoteni aikana, joten oli mielenkiintoista saada ulkopuolisia ajatuksia siihen, millaiset tekijät saivat sitä tyypillisesti aikaan väripersoonalleni.
Kirja kertoi, että punaisille tyypeille aiheuttaa tyypillisesti stressiä se, ettei heitä oteta mukaan päätöksentekoon. He stressaantuvat myös siitä, jos työssä ei ole enää haastetta tai jos työssä ei saavuteta mitään tulosta. Kaikenlainen ajan tuhlaaminen ja yleinen tehottomuus stressaavat punaisia tyyppejä helposti myös, minkä lisäksi kaavamainen ja rutiininomainen työ ovat nekin tyypillisiä stressin aiheuttajia.
Kirja totesi, että punainen tyyppi kokee hukkaavansa energiaa, kun hänellä ei ole tarpeeksi haasteita ja se saa heidät tylsistymään kuoliaaksi. Joutilaisuus on heille todella haastava ja stressaava juttu ja rutiinitehtävät tuntuvat rasittavilta, joten punaiset tyypit eivät halua juuttua tylsiin arkisiin joutavuuksiin, jotka polkevat paikallaan.
Punaisia ahdistaa, jos työssä ei saada tulosta aikaan ja jos turbovaihteella toimivaa punaista pyytää kirjan mukaan rauhoittumaan, rentoutumaan ja olemaan hetkeen tekemättä mitään, on se hänelle valtavan stressaavaa. Joutilaisuus on punaisille äärettömän turhauttavaa ja kirja totesikin, että kun moni muu haluaa viikonloppuna ladata akkujaan rentoutumalla, porskuttaa punainen silloinkin menemään ja palaa sitten maanantaina töihin energiaa pursutuen.
Kiitos! Hemmetti, kuinka hyvältä tuntui, kun joku summasi tämän kaiken ääneen! Minussa ei siis ole mitään vikaa ja olen toiminut aivan oikein rentoutuessani tavalla, joka nimenomaan vähentää stressiäni.
Kyse on siis vähän samasta kun sanoisi ekstrovertille, joka nimenomaan saa energiaa muiden ihmisten seurasta, että älä ole muiden kanssa vaan mene lataamaan akkusi olemalla viikonloppu yksin kotona. Tai jos sanoisi introvertille, että älä nyt siellä yksin kyhjötä, vaan tule viikonlopuksi muiden mukaan, niin saat energiaa. Se ei vain toimi noin eikä kumpikaan noista tyypeistä kokisi saaneensa virtaa.
Siinä missä joku muu kokee rentoutumisen tarkoittavan sitä, että maataan rauhassa sohvalla, katsotaan Netflixiä ja vain ollaan, en minä vain koe niin. Tottakai kaipaan sitä joskus, mutta yleensä silloinkin katson mieluiten jotain hyvää dokkaria, josta jää käteen joku oppi tai kuuntelen äänikirjaa, jossa on oikeasti joku suurempi viesti. Minua stressaa vain maata sohvalla aikaa tuhlaten ja tehottomana.
Siinä missä joku voi päin vastoin nauttia siitä, että arki pyörii rutiinien ympärillä eikä siinä tapahdu suurempia muutoksia, ahdistaa se minua usein. Rakastan, kun saan myllätä asiat uusiksi ja saan virtaa kun koen, että tulossa on isoja muutoksia ja elämä vie minua eteenpäin kohti niitä juttuja, jotka haluan saavuttaa. Samalla minua innostaa tietää, että kulman takana voi olla jotain aivan yllättävää.
Kyse ei silti ole esimerkiksi ADHD:n kaltaisesta aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriöstä, sillä kaltaiseni tyypit voivat hyvinkin keskittyä tunneiksi ja päiviksi samaan asiaan – kunhan se vain tuntuu inspiroivalta ja innostavalta jutulta.
Aloin peilata tuota kaikkea kuulemaani myös viimeisiin kuukausiini päivätyössäni ja kaikki alkoi loksahdella paikoilleen. Ennen kesää olin kokenut jossain määrin stressiä ja se oli sitä aikaa, kun minua turhautti, että tärkeitä päätöksiä teki joku muu enkä saanut osallistua niihin siinä määrin kuin olisin halunnut.
Olin ollut erityisen stressaantunut kesällä, minkä olin ajatellut jopa hieman huvittavaksi, sillä itseasiassa kesällä minulla oli töissä parin kuukauden jakso, kun hommia oli pakon edessä hieman vähemmän kuin aiemmin.
Olimme lanseeraamassa uutta sivustoa loppukesästä ja tiedonsiirto uuteen järjestelmään tapahtui käytännön syistä jo alkukesästä. Tämä tarkoitti, ettei vanhaan, vielä käytössä olleeseen järjestelmään kannattanut tehdä enää asioita, vaan oli parasta odottaa pari kuukautta, jotta kaiken voisi tehdä suoraan uuteen järjestelmään.
Periaatteessa tämä toi helpotusta työhöni, mutta käytännössä se nosti stressilevelini aivan tappiin. Työni oli viedä yritystämme eteenpäin ja minulla oli siihen tarkka suunnitelma, jota toteutin sivuston muutoksien kautta erityisesti hakukoneoptimointiin ja laskeutumissivuihin keskittyen ja nyt en voisi tehdä sitä pariin kuukauteen.
Yhtäkkiä tuntui, etten tiennyt, mitä ihmettä työssäni edes tekisin, jos en voisi olla viemässä hommaa suunnitelmieni kautta eteenpäin. Avauduin asiasta jopa esimiehilleni, sillä tunsin itseni aivan turhaksi ja tarpeettomaksi sillä hetkellä. Pyysin, että saisin jotain järkevää tehtävää, mikä sai muut hieman naurahtelemaan, sillä moni kollegani taas oli juuri toivonut, että työkuorma helpottuisi.
Tunsin itseni stressaantuneeksi, mutta samalla tuskailin, kun en tunnistanut, mikä työtehtäväni oikeasti toi minulle stressiä. Kukaan taas ei voinut auttaa, kun en osannut nimetä, mikä minua stressasi. Puin stressini sanoiksi sanomalla, että on vain niin paljon kaikkea, mutta aina kun joku kysyi, mitä itseasiassa töissä tein minusta tuntui, etten edes osannut vastata. Kai minä jotakin kuitenkin tein, kun näin paljon stressasi?
Tiesin, että kesällä kyse oli vain parin kuukauden tilapäisestä tilanteesta, jonka olisin varmasti voinut ottaa siltä kannalta, että nyt olisi hyvä hetki keskittyä suunnittelemaan ja ottaa työssäni rennommin, sillä esimieheni eivät olisi varmasti edes tajunneet, kuinka tuo tilanne vaikutti työhöni. Minua koko tilanne kuitenkin ahdisti ja tunsin oloni sekä turhaksi että stressaantuneeksi. Minulta puuttui projekti, johon voisin uppoutua täysillä.
Kun tätä minusta aivan naurettavalta löysäilyltä tuntunutta tilaa, jonka aikana en kokenut saavani mitään järkevää tehdyksi oli kulunut reilu kuukausi, olin ehtinyt stressaantua siinä määrin, että olin saanut punnittua kaikki muutkin ajatukseni työn lopettamisen suhteen ja päätin irtisanoutua. En kestäisi enää, sillä ei edes ollut täysin varmaa, koska uusi sivusto lanseerattaisiin ja voisiko se vieläkin lykkääntyä.
Rasitti kärvistellä tilanteessa, jossa hommaa ei voinut viedä eteenpäin haluamallaan tavalla ja suunnitella tulevaa kunnolla. Kun avuksi tilanteeseen tarjottiin mahdollisuutta ottaa iisisti ja keskittyä tekemään rutiinitehtäviä, jotta saisi sitten energiaa syksyn koitoksiin, olin aivan räjähtämispisteessä.
Samalla en voinut ymmärtää, miksi olin niin stressaantunut, kun käytännössä olisin voinut vain pyöritellä peukaloita ja katsella kissavideoita pari kuukautta eikä kukaan olisi varmaan ehtinyt edes huomata asiaa omien kiireidensä vuoksi. Mietin myös, voisinko ottaa muilta hommia helpottaakseni heitä, mutta heidän hommansa ahdistivat minua. Nyt tajuan, että minua ahdisti se, että nuo hommat olivat toistuvia rutiinitehtäviä, joissa jumittaminen stressasi mieltä jo ajatuksenkin tasolla.
En ollut tajunnut tapahtunutta ollenkaan ennen kuin tunnistin kirjasta, mitkä asiat minua voivat stressata. En ollut näiden taipumusten kanssa mitenkään uniikki (vaikka punaisia tyyppejä kuulemma onkin vähemmän kuin muita värityyppejä), vaan samoin ajatteli ja koki niin moni muukin, että juuri nämä piirteet on voitu nostaa yhden neljästä värityypistä suurimmiksi stressitekijöiksi.
Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta tämän oppiminen rauhoitti mieltäni aivan älyttömästi. Kaltaisiani tyyppejä on vaikka kuinka paljon ja on ihan okei, jos rentoudumme tavallamme. Introverttinen mieleni latautuu, kun saan olla yksin, mutta samalla saan energiaa siitä, että voin puuhata yksin ollessani jotain, minkä koen vieväni elämääni eteenpäin.
Olen asiaa pohtiessani tajunnut, ettei kyse ole myöskään siitä, että kokisin, että minun olisi pakko pitää itseni kiireisenä ja saada asioita aikaan, vaan ihan oikeasti vain siitä, että nautin, kun saan minulle mieluisalla tavalla mennä eteenpäin ja tehdä asioita.
Juuri nyt olen keskellä jaksoa, jossa mielessäni on sata postausideaa, valtavasti blogiin liittyviä muita kehitysjuttuja, kuuntelulistallani on nelinumeroinen luku eri aiheiden äänikirjoja, kuuntelua odottaa parisen sataa podcast-jaksoa, intoilen parista verkkokurssista ja katselua odottaa läjä YouTube-videoita sekä selailussa on vielä tämän viikon uusimpana keksintöjä läjä estenomien verkossa julkaisuja opinnäytetöitä todella kiinnostavista aiheista.
Samalla koen olevani rentoutuneempi kuin vuosiin. En koe, että nuo jutut ovat sellaisia, jotka minun pitäisi suorittaa, vaikka välillä saatankin puuhata niiden kanssa yömyöhään vain siksi, että haluan saada ne valmiiksi.
En silti koe, että vääntäisin asioita pakotettuna loppuun tunnollisuuden tuskissani, vaan ajattelen, että minulla on nautinnollinen lista asioita, joiden välillä pompin välillä hyvinkin malttamattomasti, koska haluan tehdä niin paljon kaikkea – vähän ehkä samalla tavalla, kun joku miettisi, missä järjestyksessä pitäisi Netflix-maratoneja suosikkisarjoistaan, joiden kaikkien katsominen on aivan ihanaa.
On myös hyvä tiedostaa, ettei kumpikaan käytösmalli ole toista parempi, vaan ne vain ovat keskenään erilaisia ja that’s it. Kukin tavallaan.
Tottakai tarvitsen välillä myös sellaista aikaa, jona teen jotain ”aivotonta” kuten vaikka katson loputtoman määrän Vain elämää -jaksoja. Oli kuitenkin niin ihanaa huomata, kuinka tärkeää on opetella tuntemaan juuri itseään löytääkseen ne jutut, jotka toimivat itselleen parhaiten.
Muita on hyvä kuunnella, sillä sen kautta voi saada ideoita ja näkemyksiä jutuista, joita ei ehkä ole tajunnut ajatella, mutta silti kannattaa pysähtyä miettimään, mitkä ovat niitä juttuja, joista juuri itse saa iloa ja energiaa. Sen tietää nimittäin vain itse.
Aivan toinen tarina on sitten tietysti se, kuinka olen päätynyt tällaiseksi tyypiksi ja se vaatii sitä aiemmin mainitsemaani tunnelukkojen työstämistä. Kokonaan oman projektinsa vaatii samalla myös se, että opin rauhoittamaan mieltäni meditaation kaltaisten juttujen kautta, sillä ne ovat lähtökohtaisesti minulle jo erityisen haastavia, mutta mielelleni silti todella hyvästä. Voin siis olla tällainen, mutta voin myös opetella tunnistamaan, koska minun ei kannattaisi olla tällainen ja työstää sitä.
Näihin juttuihin syventyessäni nautin samalla kuitenkin siitä, että saan olla tilanteessa, jossa elämäni on täytetty inspiroivilla jutuilla ja minulla on mahdollisuus tarttua niihin juuri niin paljon kuin haluan.
Kehnot pomo ympärilläni -kirjan voi kuunnella Storytel-äänikirjana tai *ostaa nidottuna Adlibris-verkkokaupasta.
