En ole mikään erityisen musikaalinen ihminen. Sain hyvän todisteen tästä jo lapsena, kun en osannut laulaa Jaakko kultaa musiikkiluokan pääsykokeissa enkä päässyt sisään. Harmittelin asiaa, selittelin tapahtunutta kotona mahdollisella flunssan kähentämällä äänellä ja pian minulle järjestyi uusi tilaisuus yrittää – vanhempani olivat varmaankin kertoneet asiasta opettajalleni, jonka sydän heltyi.
Yritin pelata kakkoskerralla varman päälle ja laulaa pääsykokeen uusinnoissa Ukko Nooan. Senkään laulaminen ei tainnut sujua, sillä musiikkiluokan ovet eivät edelleenkään auenneet minulle.
Sittemmin olen hyväksynyt täysin sen, etten osaa laulaa. Huvittavaa kyllä, päädyin naimisiin monilahjakkaan muusikon kanssa, jolla on lähes absoluuttinen sävelkorva.
Olen vuosien varrella oppinut näkemään, kun hän kuulee jonkun soittavan tai laulavan nuotin vierestä. Hän ei sano sitä ääneen, mutta hänen spontaani, hallitsematon reaktionsa voi joskus muistuttaa äkillisen pääkivun tai pikemminkin vihlaisun oireita: hänen silmänsä menevät nopeasti hieman viiruun ja joskus toinen käsi voi kohota suojaavasti korvan päälle. Hän ei tarkoita sitä pahalla tai tee sitä ketään loukatakseen, mutta vaikuttaa, että nuotin vierestä kuuluva sävel oikeasti tekee pahaa tai jopa sattuu kuin liitutaulua raapivien kynsien ääni.
Lauleskelen uupuvista taidoistani huolimatta kotona neljän seinän sisällä kaikenlaista ja satuin joskus suhteemme alkuaikoina kysymään mieheltäni, vaivaako lauleskeluni häntä. Hän totesi hyvin rehellisesti, että ei oikeastaan, vaan hänestä se on jopa kiehtovaa. Röyhistin rintaani ylpeänä kysyen, mikä siitä tekee niin kiehtovaa.
Ehkä tämä lahjakas muusikko nyt olisi vihdoin kuullut sen, mitä muut eivät olleet kuulleet? Ehkä olikin vain ollut lapsuuden harhaluulo, etten osannut laulaa ja nykyään osasinkin?
”En ole koskaan kuullut kenenkään laulavan noin pieleen, mutta sä et jotenkin vain näytä edes välittävän siitä. Se on oikeastaan jotenkin kiehtovaa. En ole koskaan tuntenut ketään, joka laulaisi noin pieleen, koska olen aina vain ollut musikaalisten ihmisten ympäröimänä. Laula siis vain jatkossakin, tämä on kivaa vaihtelua!”
Vastaus oli ehkä aika tylyn kuuloinen, mutta en osannut ottaa sitä henkilökohtaisesti vaan lähinnä nauraa räkätin tasapuolisesti sekä hänen suoruudelleen että omalle surkeudelleni. Hän tiesi minun itsenikin tiedostavan, etten osaa laulaa nuotilleen eikä hän (sinisenä tyyppinä) tarkoittanut vastaustaan mitenkään loukkaavaksi, vaan faktat esittäväksi.
Minulle vastauksesta olisi tullut loukkaava vasta, jos hän olisi sanonut, etten saisi laulaa kotona.
En siis osaa laulaa, mutta laulan kotona silti. Minulle sävelellä ei kuitenkaan ole ihan niin paljon väliä kuin kappaleen sanoilla. Kuulen kyllä sävelen, fiilistelen sitäkin välillä ja pidän ”helposti kuunneltavasta musiikista”, mutta kaikkein tärkeintä kappaleissa minulle ovat niiden sanat.
Haluan aina kuulla ja lukea ne ja jos kappaleessa on hyvät sanat, voin luukuttaa kappaletta uudestaan ja uudestaan uppoutuen sen lyriikoihin. On kiehtovaa, että joku muu on osannut pukea sanoiksi ajatukseni ja rakastan sitä, kun kappale puhuu puolestani.
Olen koonnut Spotify-soittolistanikin niin, että monet niistä sopivat sanoituksien puolesta juuri johonkin tiettyyn tunnetilaan. Kerroin esimerkiksi eräässä vanhassa postauksessani tsemppibiiseistäni, joilla tsemppaan itseäni sitä tarvitessani.
En ollut pitkään aikaan kuullut uutta hyvää kappaletta, joka kolahtaisi minuun täysin. Vähän aikaa sitten olin Suomessa bussissa matkalla erääseen tapaamiseen ja Spotify-sovellukseni alkoi soittaa minulle itse luomaansa soittolistaa. Yhtäkkiä kuulin kappaleen, josta en päässyt yli.
Anna mennä lennä – Mikko Harju
On nähty monta kertaa miten paljon sanat satuttaa
Liian monta kaunista unelmaa poljettuna maahan
Ei kannata hyvää odottaa
Joskus pitää vaan mennä ja ottaa
Mikä tuntuu susta oikeelta
Älä pelkää muiden puheita
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä
Tää on maratoni, ei pikamatka
Vaik välil mennään tuhat lasissa
Mielenrauha on arvokkainta
Mitä voidaan täällä saavuttaa
Mä uskon itseeni, ihmisiin ja rakkauteen
Jokaisen askel maailmassa merkitsee
Jatketaan yhdessä kohti latvaa
Määränpää on aina matka
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Jos uskalletaan yrittää
Me voidaan tehdä ihmeitä
Voittajat kasvaa virheistä
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä
Joka kuuseen kurkottaa voi kaiken saavuttaa
Anna mennä, lennä vaan
Rohkeus on ilmaista
Voit kaiken tuhlata
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Anna mennä, lennä vaan
Anna mennä, lennä
Anna mennä, lennä
Kuuntelin kappaleen varmaankin kymmeneen kertaan, sillä se tuntui sanovan kaiken sen, mitä halusin jonkun minulle juuri nyt sanovan.
Se kertoi, että on okei tavoitella juuri niitä juttuja, joista unelmoi ja kun vain antaa mennä, niin elämä kyllä kantaa. On ihan okei haaveilla juuri niin isoja asioita kuin haluaa eikä ole mikään pakko tyytyä vähempään.
Se muistutti, että rohkeus ei kulu käyttämällä, eli jos sitä oli, kannattaisi sitä käyttää. Sitä kyllä saa aina lisää.
Se myös kannusti, että jos tietää, mitä haluaa, on ihan turhaa odotella, että joku muu tarjoaa sitä – joskus se pitää vain ottaa muiden mielipiteitä ajattelematta jos se tuntuu itsestään oikealta.
Samalla kappale muistutti, ettei maaliin tarvitse päästä mahdollisimman nopeasti ja se oma henkinen hyvinvointi on tärkeää. Ja että jos vain uskaltaa yrittää, voi saada aikaan hienoja asioita eikä yrittämistä kannata pelätä, koska virheistähän vain oppii.
Kappaleen sanat saivat minut sekä mietteliääksi että antoivat samalla rohkaisua. Halusin jakaa ne täällä blogissa, sillä ehkä jonkun muunkin tarvitsee juuri nyt kuulla nämä samat sanat.
Ehkä ne voisivat olla se merkki, jota joku muukin on kaivannut ja jopa vähän odottanut?
Oletteko te kuulleet viimeaikoina kappaleita, jotka ovat koskettaneet erityisesti?