Kuten olen täällä blogissakin kertonut, otin vuodenvaihteessa tavoitteeksi vähentää kodistamme tämän vuoden aikana tuhat tavaraa. En asettanut mitään kummoisempia sääntöjä sille, mikä on tavara ja vuoden aikana vähennyslaskuun on mahtunut mukaan niin vaatteita, sisustusesineitä, käyttötavaroita kuin kosmetiikkaa ja jopa kosmetiikkanäytteitäkin. Välillä en ole ole muistanut laskea kaikkia tavaroita ja toisinaan taas olen niputtanut yhdeksi ”tavaraksi” kasan tavaroita. En ole pitänyt hommasta niin pilkuntarkasti kirjaa, vaan lähinnä laskenut juttuja suuntaa antavasti ja raportoinut edistymistä Instagram Stories -tarinoissani.
Vuosi on nyt puolivälissä ja eilen pääsin siihen maagiseen tuhannen tavaran rajapyykkiin. Loppumetreillä pois lähti mm. pieni nalle, jota olen säilyttänyt, koska olen kuulemma saanut sen syntyessäni. Tajusin kuitenkin, ettei minulla ole tuohon nimenomaiseen nalleen mitään tunnesidettä, eli se ei ole ollut lapsuuteni rakkain lelu, en muista ottaneeni sitä lapsuuden matkoille mukaani kertaakaan enkä edes nukkunut lapsena sen kanssa. Siitä huolimatta olen kantanut nallen mukanani jopa tänne Ruotsiin ja säilyttänyt sitä 32,5 vuotta.
Nyt kuitenkin tuntui, että olen valmis luopumaan nallesta, tai tarkemmin sanottuna Nannu-Rakkaasta, jollaiseksi se lapsuudessani nimettiin. Otin siitä muutamia kuvia itselleni muistoksi, mutta koin, ettei minun tarvitse säilyttää nallea fyysisesti. Mitä minä sillä? Tuntui toki jotenkin hurjalta viskata roskiin vanha ja kulahtanut nalle, mutta likaisella nallukalla ei ole enää tässä vaiheessa muutakaan paikkaa.
Kun olen kertonut tavaroiden vähentämisestä, olen saanut usein kuulla saman kysymyksen:
”Mitä jos jostakin tavarasta luopuminen alkaa kaduttaa jälkikäteen?”
Kysymys on epäilemättä monilla mielessä ja olen tietysti itsekin pohtinut sitä välillä – tosin vain teoreettisesti, sillä minua ei ole vielä koskaan ihan oikeasti alkanut kaduttaa jostakin tavarasta eroon hankkiutuminen.
Jos alkaisin miettiä läpi tavaroita, joista olen luopunut, voisin toki jossakin vaiheessa keksiä jonkun tavaran, jonka omistaminen voisikin olla mukavaa joskus myöhemmin. Mieleeni voi tulla vaikkapa joku vanha vaate, josta olen luopunut ja jonka kohdalla mietin sitten yhtäkkiä, että olisipas mukavaa, jos minulla vielä olisi se.
Kun kuitenkin pyörittelen ajatusta mielessäni pidempään tiedostan, ettei sillä itseasiassa ole niinkään väliä, ettei minulla enää ole tuota vaatetta, jonka kätevyys ja mukavuus juuri nyt tuossa tilanteessa juolahti mieleeni. Se ei ole korvaamaton, vaan lähinnä vain nice to have -juttu, jonka sijaan voin ihan hyvin pukea päälleni jotain muutakin. Se, ettei minulla enää ole tuota nimenomaista vaatetta ei muuta käytännössä elämääni millään tavalla tai vaikuta siihen yhtään.
Tähän päivään mennessä en vielä ole keksinyt yhtäkään tavaraa, josta olisin luopunut, mutta jota olisin jäänyt jälkikäteen kaipaamaan. Mitä useammasta tavarasta luovun, sitä paremmin tajuan, kuinka vähän tavaroita itseasiassa tarvitsenkaan. Tottakai mieleen voi juolahdella ajatuksia tietyn värisistä lakanoista, tietyn kokoisesta kulhosta tai tietynlaisista kengistä, joista joskus on luopunut, mutta en ole itse vielä joutunut kertaakaan tilanteeseen, jossa olisin oikeasti harmitellut jostakin tavarasta luopumista.
Tietysti ajatukset voivat muuttua. Voin juuri nyt olla varma, että en pidä kokkaamisesta yhtään ja annan siksi pois kaikki minusta turhilta tuntuvat jutut keittiöstämme. Ehkä parin vuoden kuluttua ajattelenkin aivan eri tavalla ja suorastaan nautin ruuanlaitosta, jolloin kaipaankin keittiöömme jotain, mitä siellä ei enää ole.
Uskon kuitenkin, että on hyvin todennäköistä, että sen jonkin voi sitten löytää kirpputoreilta tai nettikirppiksiltä edullisesti tai ehkä jopa saada joltakin tutulta, jonka nurkissa sellainen pyörii tyhjänpanttina. En kuitenkaan usko, että sen puuttuminen aiheuttaa kriisiä tai suurta tyhjiötä elämään.
Tottakai kannattaa aina harkita tarkasti, mistä luopuu. Mietin itse viikon, voinko luopua ensimmäisestä nallestani. Olen tyhjentänyt kodistamme 1500 tavaraa sitten viime joululoman ja joidenkin niiden kohdalla meni puoli vuotta ennen kuin tulin varmuudella siihen tulokseen, etten tarvitse niitä.
Jos jostakin tavarasta ei ole valmis sillä hetkellä luopumaan ja miettii, voisiko sitä tarvita myöhemmin, ei siitä kannata väkisin luopua. Jos kuitenkin huomaa kolmen, kuuden tai kahdentoista kuukauden jälkeen, ettei sitä ole edelleenkään tarvinnut voi ehkä jo hyvillä mielin tulla siihen lopputulokseen, ettei sitä ole välttämätöntä säästää.
Kun tavaroista on luopunut, kannattaa ne oikeasti unohtaa. On ihan turhaa miettiä, että meikistä, jota juuri nyt tekee tulisi parempi, jos ei olisi vuosi sitten sittenkään luopunut siitä yhdestä tietystä häivytyssiveltimestä. Ehkä kotoa kuitenkin löytyy jotain, jota voi siihen tarkoitukseen käyttää tai jos ei millään löydy ja sitä ihan oikeasti ja välttämättä tarvitsee, voi sellaisen hankkia uudelleen (mutta vain, jos se oikeasti tulee aktiiviseen käyttöön).
Jos tavarasta luopuminen mietityttää, voi yrittää miettiä, mikä on se pahin mahdollinen tilanne, johon ilman sitä voi joutua. Jos nurkissa on pyöriny kymmenen vuotta käyttämättömänä leipäkone ja siitä luopumista harkitsee, olisi pahin mahdollinen tilanne tietysti se, että innostuisi yhtäkkiä tekemään kotona leipää.
Sitten voi tietysti miettiä, että onko se nyt niin paha juttu, jos sitä leipää tekisikin ilman konetta? Voisiko leipä syntyä muutenkin tai voisiko vaikka keksiä, kuinka uunissa voisi helposti pyöräytellä sämpylöitä?
Kotona voi olla turha säilyttää uimalaseja jos ei koskaan käy uimassa. Jos eteen kuitenkin yhtäkkiä tulee tilanne, jossa niitä tarvitsisi, voi ensisijaisesti kysyä, voisiko joku lainata sellaisia. Uimahalleista voi varmasti jopa vuokrata sellaisia. Jos sisäinen vesipeto herää henkiin ja yhtäkkiä ryhtyykin himouimariksi, ei loppujen lopuksi välttämättä ole niin iso juttu ostaa uimalaseja joko uusina tai käytettyinä.
Mitäs jos joskus sittenkin alkaisin tykätä käsilaukustani, jota en nyt ole käyttänyt? Tai jos ne nyt liian pienet farkut joskus mahtuisivatkin minulle ja sitten miettisin, että miksi en säilyttänyt niitä? En koskaan käytä mustaa kynsilakkaa, mutta mitäs jos joskus tuleekin tilanne, johon se sopisi? Miksi meninkään antamaan sen uimapatjan pois, sehän olisi ollut täydellinen tälle mökkilomalle!
Todella usein se worst case scenario, jonka tavarasta luopuminen voisi aiheuttaa ei ihan oikeasti olekaan niin paha. Maailma on täynnä kivoja käsilaukkuja eikä mitään erityisempää tapahdu, jos ei voi käyttää enää sitä yhtä käsilaukkua, josta viisi vuotta sitten luopui vaikka se nyt tuntuisikin kivalta. Ne kaksi vuotta sitten liian pieninä eteenpäin annetut housut eivät ole maailman ainoat housut. Musta kynsilakka voisi kruunata juuri sen asun, mutta kokonaisuus on hyvä myös ilman sitä. Se uimapatja olisi varmasti ollut täydellinen, mutta vaikuttaako se elämään nyt loppujen lopuksi ihan kauheasti, jos et saakaan sitä tälle mökkilomalle mukaan?
Mitään pahaa ei siis tule tapahtumaan, vaikka tavaroista olisikin luopunut ja mieleen sattuisi juolahtamaan myöhemmin, että niille voisi olla käyttöä. Ainoa tilanne, jossa keksin asian harmittavan erityisesti olisi, jos jostakin tavarasta on mennyt luopumaan ajatellen sen olevan arvoton ja sitten saisikin myöhemmin tietää, että se olisi arvokas ja siitä voisi saada paljon rahaa.
Tällaiset tavarat ovat kuitenkin harvassa ja on varsin turhaa säästää kaikkea vain siinä toivossa, että siitä saisi joskus rahaa. Hyvin todennäköisesti ei saa ja pahimmillaan sen säilyttäminen jopa maksaa itselleen, kun turhien tavaroiden vuoksi joutuu asumaan isommassa kodissa tai maksamaan kuukausivuokraa varastokomerosta, jonka on täyttänyt tavaroilla, joita ei edes käytä.
Tavaroista luopumista harkitessa on myös hyvä miettiä, kuinka helposti vastaavan tavaran tarvittaessa saisi ja kuinka sen hankkiminen vaikuttaisi omaan talouteen. Jos kotona on vaikkapa kaksi vanhaa pölynimuria, joista vain yksi käytännössä riittäisi ja toisesta haluaisi siksi eroon, mutta mielessä kummittelee pelko siitä, että se jäljelle jäävä hajoaa eikä oma taloustilanne sallisi uuden imurin ostoa, ei toisesta imurista tietenkään silloin kannata hankkiutua eroon.
Tavaroista eroon hankkiutumisen tarkoitus on tehdä oma elämä mukavammaksi ja helpommaksi eikä elämästä voi tulla mukavampaa, jos joutuu turhaan stressaamaan, hajoaako joku esine, jonka korvaamista oma taloustilanne ei sillä hetkellä salli. Silloin pitää vain valita, mikä on itselleen mukavin vaihtoehto ja vaikka kahden imurin omistaminen ei olisikaan se ideaalein vaihtoehto, on se tuossa tilanteessa noista kahdesta vaihtoehdosta se mukavin.
On siis helppoa miettiä, että mitäs jos tavarasta luopuminen alkaa kaduttaa, mutta kun ajatuksen vie päässään oikeasti loppuun tajuaa todella usein, ettei mitään erityisempää tapahdu, vaikkei sitä enää tulevaisuudessa omistaisikaan.
Jos kuitenkin osaa kuvitella päässään realistisen tilanteen, jossa tavarasta luopuminen ihan oikeasti voisi kaduttaa eikä kyse ole vain ohimenevästä ”olisipas ehkä sittenkin ollut kiva juttu, jos minulla olisi nyt ollut se” -tilanteesta, ei siitä ehkä kannata luopua tai luopumista kannattaa harkita hitusen pidempään.
Mahdollinen myöhempi katuminen on ollut usein esteenä tavaroiden pois heittämiselle. Tämä siis siitä huolimatta, että tiedän olevan turhaa säästellä kaapeissa noita ”kyllä mä varmaan jonain päivänä vielä sovin noihin farkkuihin” -vaatteita. Kiitos tämän jutun, olen taas vähän vapaampi!
Ei ollut aiemmin helppoa luopua juuri mistään, mutta pohdittuani asiaa jotakuinkin samansuuntaisesti kuin sinä (worst case scenario), tulin siihen tulokseen, että enemmän harmittaa säilöä tavaraa turhaan. Ertityisesti, jos siitä tavarasta voisi olla hyötyä jollekin toiselle.
Edelleenkin käyn omia kamppeitani läpi harkiten, ja jos jonkin tavaran kohdalla olen epävarma, en luovu siitä. Usein muutaman kuukauden päästä se löytää tiensä kuitenkin kierrätyskeskuksen laatikkoon…
Tällä hetkellä haastan itseäni poistamalla 5 tavaraa päivässä. Eikä ole ollut edes vaikeaa, vaikka olevinaan olen tehnyt tätä raivaamista jo aika pitkään… Ihme hamsteri sitä onkin ollut. Onneksi nykyisillä shoppailutottumuksilla sitä tavaraa tulee ovesta sisään aika paljon harkitsevammin, ja jos jotain on pakko ostaa, yritän ostaa sen käytettynä.
Enkä muista, että olisin katunut kertaakaan.
Ainoat tavarat, joiden menettäminen (tai hävittäminen, pois antaminen) harmittaisi, ovat muistoesineitä. En ikinä luovu isäni tekemästä kuksasta tai taulusta, joka on varta vasten minulle maalattu ja joka esittää ensimmäistä koiraani. Onneksi näitä muistoesineitä ei ole kaapit pullollaan, niitä on oikeasti aika vähän.
Minun on silti vaikea luopua tavaroista. En ota siitä paineita, sillä tavaraa tulee sisään tätä nykyä paljon vähemmän kuin ennen, joten säilytystilamme kyllä kestävät sen, että vasta puolen vuoden tai vuoden päästä saan päähäni että JUURI TÄMÄ tavara lähtee nyt. Minulle nimittäin tulee sellaisia poistopurskeita ja olen todennut, että minulla kestää aikaa haudutella tavaroiden poistoa ja sitten kun hauduttelu on valmis, tavara poistuu.
Heitin viime viikolla yhden laukun roskiin. En edes muistanut tapahtumaa, ennen kuin luin tämän postauksen . Taisin unohtaa laukun saman tien, kun päätöksen tein.