Minimalismi tavaroiden vähentäminen

Näin pääsin eroon omasta esiintymisjännityksestäni

Kerroin muutamia päiviä sitten, kuinka tuskainen olo minulla oli, kun parisen kuukautta kestäneen Talk the Talk -esiintymisvalmennuksen lähestyessä loppuaan tunsin valtavaa pettymystä itseeni.

Koin, että olin valmennuksen edetessä alkanut tuntea itseni vain huonommaksi ja huonommaksi ja kun joitakin päiviä sitten tuskailin tätä puolisolleni, totesi hän, että se on normaalia. Minulla on kuulemma vain erilainen matka kehittymisessäni.

Hän sanoi sen hyvällä, sillä hän on ammattimuusikko, joka on tehnyt paitsi pitkään töitä artistien kanssa, mutta ollut myös mukana lukuisissa teatteriproduktioissa ja seurannut sen myötä myös näyttelijöiden matkaa treeneistä ensi-iltaan.

Fiilikset, joita kävin puheeni kanssa läpi olivat kuulemma ihan normaaleja, mutta se ei lohduttanut minua yhtään. Ei auttanut, vaikka hän kertoi millaisia ruotsalaisnäyttelijöiden epätoivon hetkiä ja tarinoita, jotka aina päättyivät siihen, että lopulta henkilö kuitenkin loisti ensi-illassa.

Minusta ei nimittäin todellakaan tuntunut, että niin voisi tapahtua omalla kohdallani tai että oloni voisi millään tapaa parantua, sillä Talk the Talk -tapahtumaan oli enää alle viikko aikaa ja tunsin vain tosiaan olevani todella huono. 

Minimalismi tavaroiden vähentäminen

Viikkoa aiemmin Anna Perho oli ollut mentoroimassa meitä ja hän jakoi meille parin tunnin ajan loistavia ajatuksia. Valmennuksen alussa Anna kysyi meiltä, mitä toiveita meillä oli yhteiselle hetkellemme ja kerroin, että ongelmani on, että jäädyn aina aivan totaalisesti, kun minun pitää alkaa pitää puhettani ja ottaisin siihen mielelläni neuvoja vastaan.

Jos kyse oli kosmetiikasta koin, että minut voisi koska tahansa vetäistä lavalle ja pyytää puhumaan siitä ja tekisin sen suurella innolla asiaa sen kummempia miettimättä. Se oli ihanaa ja nautin saada puhua siitä lavalla. En tarvitsisi muistiinpanoja ja sanoja vain tulisi. Se ei pelottanut.

Homma toimi samoin kaikissa spontaaneissa improvisaatioharjoituksissa, joita teimme valmennuksessa. Niihin oli hauskaa heittäytyä ja oli ihanaa hassutella muiden kanssa enkä tuntenut, että jäätyisin. Mietin jopa, että olisi hauskaa alkaa harrastaa improvisaatiota omaksi ilokseni.

Kun minun kuitenkin piti puhua muille omasta matkastani minimalistisempaan elämään, jäädyin täysin enkä ymmärtänyt, mistä se johtui.

Anna neuvoi, että voisin helpottaa jännitystäni yrittämällä miettiä sellaista esiintymiskertaa, kun homma meni mielestäni hyvin, mutta niin hyvä kuin neuvo olikin, ei se toiminut tässä tilanteessa. Minulla ei ollut mielestäni ollut mitään ongelmaa esiintyä aiemmin, mutta juuri tämä puhe ei vain tullut ulos ja tilanne vain paheni jatkuvasti.

Tuona päivänä tilanne oli jo niin paha, että kun minun piti spontaanisti kertoa, millä sanoilla puheeni alkoi, en edes muistanut puheeni ensimmäistä lausetta ja muut joutuivat kertomaan sen puolestani. Oloni tuntui tuhoon tuomitulta.

Anna auttoi minua kuitenkin valmennuksessa huomaamattaan avaamaan yhden suuren lukon ja sai minut tajuamaan, mistä ongelmani pohjimmiltaan osaksi kiikasti.

Ajattelen itse, että pitääkseen jostakin puheen, täytyy olla jollain tapaa asiansa hyvin osaava ja jonkinlainen ammattilainen, jotta puhe on hyvä. Kosmetiikka on siksi eräällä tavalla helppo aihe, koska tottakai ajattelen, että olen alan ammattilainen – olenhan ollut alalla 15 vuotta sekä saanut siihen hyvän koulutuksen ja kirjoittanut kirjankin. On ollut helppoa sanoa itseään asiantuntijaksi niin omalla kuin muidenkin luvalla.

Minimalismi on kuitenkin eri asia eikä siinä voi olla asiantuntija, sillä jokaisen minimalismi on erilaista. Olen kirjoittanut siitä blogiini jo useamman vuoden ja aihe on minulle tuttu, joten onhan minulla siitä näkemyksiä, mutta jotenkin silti koin, että kuka minä olen tätä puhetta pitämään.

Kun pääsin käsiksi tähän lukkooni ja sain sanottua itselleni, ettei kukaan voi tosiaan olla minimalismin asiantuntija, mutta olen kyllä täysin oikeutettu puhumaan siitä omalla kokemuksellani, sain ensimmäisen helpotuksen. Voisin olla kokemusasiantuntija ja minulla oli siksi oikeus puhua tästä.

Minimalismi tavaroiden vähentäminen

Sen tajuamisen jälkeen minun alkoi yhtäkkiä olla helppoa oppia puheeni ulkoa. Aiemmin olin stressannut siitä, etten muistaisi sitä ja pelännyt, että sekoan sanoissani, mutta nyt kun aloin tuntea, että minulla tosiaan on oikeus puhua asiastani, pysyivät omasta elämästäni muutenkin kertovat sanat mielessäni ongelmitta.

Puheeni muistamisen turvin menin viime tiistaina valmennukseen todella suuri hymy kasvoilla. Muistin puheeni sujuvasti ja minusta tuntui hyvältä.

Tuolla valmennuskerralla viisi muuta valmennettavaa esitti meille muille koko puheensa ensimmäistä kertaa ja jokainen sai siitä palautetta sekä valmentajiltamme että meiltä muilta valmennettavilta.

Itseään ei saisi vertailla muihin, mutta sitä tulee välillä väkisinkin tehtyä ja kun katsoin muita puhujia näin, kuinka huikean sulavasti he puhuivat puheensa. Tuntui, että heidän lauseensa soljuivat luontevasti ja tarinat etenivät paljon pehmeämmin kuin oma puheeni.

Tunsin kauhua. Osasin ehkä puheeni, mutta ei se ollut noin luontevaa. Valmennuksen alussa kasvoillani ollut leveä hymy alkoi hyytyä ja menin kotiin surkeana luikkien. Oloni oli aivan hirveä ja kirjoitin niissä fiiliksissä edellisen postaukseni.

Seuraavana päivänä ennen valmennuksen alkua kerroin huolestani toiselle valmentajistamme, joka on kirjoittamisen ammattilainen. Kerroin, kuinka puheeni tuntuu töksähtelevältä ja ihan kuin lauseet olisivat irtonaisia, vaikka olinkin niihin periaatteessa tyytyväinen.

Hän kysyi, tuntuuko puhuminen minusta itsestäni kuitenkin luontevalta. Vastasin, että oikeastaan kyllä, jolloin hän muistutti, ettei jokaisen puheen tarvitse kuulostaa samanlaiselta. Niin, totta. Yksi pieni lisähelpotus jälleen.

Hän lupasi kuitenkin kiinnittää asiaan huomiota, kun seuraavan päivän valmennuksessa olisi minun vuoroni pitää koko puheeni.

Kolme kuukautta ilman meikkiä Virve Fredman

Sinä päivänä meillä oli kuitenkin vuorossa valmennus, jossa meitä mentoroi sillä kertaa ihana Vappu Pimiä. Vappu on ihanan eloisa ja aurinkoinen ihminen, joka tsemppasi meitä hyvään fiilikseen, antoi varmuutta ja muistutti, että yleisö seuraa meidän fiilistä, eli jos unohdamme, mitä pitää sanoa, niin ei yleisö tajua sitä, jos vain jatkamme höpötystä hyvällä fiiksellä.

Vappu ehdotti, että vetäisimme kukin läpi puheemme ensimmäisen minuutin. Hän sai meidät niin hyvään tunnelmaan, että ajattelin, että homma voisi nyt mennä hyvin – saatoinhan sitä paitsi luottaa siihen, että jos edes jotain osasin, niin sentään ainakin puheeni ulkoa.

Kävelin muiden eteen hymy kasvoilla, aloin pitää puhettani ja… kadotin ajatukseni täysin ensimmäisten kahdenkymmenen sekunnin jälkeen.

Tunsin kuin irtaantuneeni kehostani: katsoin sivusta, kun suuni vain kävi ja kävi höpöttäen aivan mitä sattuu ja mietin vain, että voin esittää vielä minuutin loppuun asti, että puheeni on matkalla jonnekin ja pitää lippua korkealla, mutta jos olisin oikeasti lavalla, en pysyisi pelastamaan itseäni.

Kuulin, kuinka suuni kävi, mutta en tiennyt yhtään, mistä puhuin. Minun teki jatkuvasti mieli huutaa itselleni, että turpa kiinni, en ehdi pelastaa sinua ja ohjata puhetta oikeaan suuntaan, jotta tästä tulisi järkevä esitys mutta en vain saanut tehtyä sitä.

Nauroin asiaa harjoituksen loputtua ja muut sanoivat, etteivät he tajunneet, etten puhunut, kuten olin aikonut. Toinen valmentajistamme lohdutti, että pelkoni siitä, että lauseeni olisivat erillisiä eikä tekstini soljuisi yhteen oli kuulemma aiheeton.

Siinä tilanteessa kaikki nuo kommentit olivat toki hyviä, mutta oikeasti koko harjoitus vain musersi minua sillä hetkellä entistä pahemmin. Tajusin, että en saattanut enää edes luottaa siihen, että muistaisin puheeni ja jos vastaava olisi tapahtunut varsinaisessa esiintymisessä, en olisi saanut koottua ja pelastettua itseäni.

Ei maailma siihen tietysti kaatuisi, mutta puheessani ei olisi silloin mitään pointtia tai sanomaa. Vajosin vain syvemmälle omaan suohoni.

Ruotsi korona koronavirus blogi Virve Fredman

Vappu sanoi kuitenkin jotain, mikä auttoi minua todella paljon. Hän on ainoita suomalaisia TV-juontajia, jotka eivät koskaan käytä muistiinpanoja tai lue ruudulta juontoja, vaan hän opettelee ne ulkoa, mikä on aivan huikeaa. Hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin juontanut Tanssii tähtien kanssa -ohjelman erikoistajakson Mikko Leppilammen kanssa ja he olivat molemmat kuulemma tehneet sen vain oman muistinsa voimin.

Vappu kertoi, että hänen taktiikkansa on yksi peruna kerrallaan. Tämä tarkoittaa, ettei hän mieti jatkuvasti koko shown käsikirjoitusta, vaan ottaa asian yksi lause kerrallaan. Kunhan hän tietää, mitä sanoo juuri nyt ja mitä seuraavaksi niin se riittää ja kaikki menee hyvin.

Yksi peruna kerrallaan kuulosti täydelliseltä ajatukselta, joka ohjasi mielen olemaan hetkessä. Aloin samana iltana käydä puhettani läpi sillä ajatuksella ja se helpotti minua pitämään ajatukseni koossa. Yhtäkkiä puhe tuntui taas helpommalta.

Seuraavana päivänä kävin puhetta läpi miehelleni ja muistin sen hyvin, mutta minusta tuntui edelleen, että jossakin oli jotain vikaa. Onnekseni mieheni kuitenkin osasi tunnistaa asian ja huomasin, että puheeni ongelmana oli niinkin pieni asia, kuin väärien sanojen painotus.

Asia voi kuulostaa pieneltä, mutta se muutti puheeni tunnelman täysin. Kävin mieheni kanssa puheeni läpi lause lauseelta oikeat painotettavat sanat etsien ja yhtäkkiä palaset loksahtivat paikalleen uudella tavalla. Puheeni heräsi minulle henkiin aivan uudella tavalla ja aloin pitää siitä enemmän.

Nyt myös osasin Vapun ansiosta keskittyä puheeseeni lause kerrallaan ja kun vielä keskityin painottamaan oikeita sanoja, piti minun todellakin kertoa puhettani kuin tarinaa eikä vain ladella sitä suustani ulkoa. Näin siitä tuli eläväisempi eikä minun tarvinnut pelätä samalla tavalla, että ajatukseni katkeaa.

Kuulumisia korona ruotsi Virve Fredman

Menin sinä iltana valmennukseen silti erittäin jännittynein fiiliksin, sillä oli minun vuoroni esittää puheeni ja saada siitä palautetta. Olin joka ainoa kerta tuntenut puheeni osia muille pitäessäni kauhua, mikä oli saanut minut unohtamaan puheeni ja jopa tärisemään holtittomasti, joten tunsin suoraan sanottua yhä valtavaa pelkoa jo valmiiksi.

En voinut luottaa, että puheeni menisi hyvin, sillä joka kerta jäätymisreaktioni oli ollut minulle täysi yllätys. Saatoin olla aivan huolettomana omaa vuoroani odottaessa, mutta muiden eteen astuttuani oloni muuttui sekunnissa aivan täysin enkä tajunnut miksi.

Ajauduin sattumalta ennen valmennustamme kuitenkin hyvään keskusteluun toisen valmentajistamme kanssa, joka on ammattinäyttelijä. Se keskustelu tuli täydellisellä hetkellä, sillä se auttoi minua niin monella tavalla.

Hän ensinnäkin neuvoi minua, että on ihan okei ottaa lavalle tultua pieni hetki aikaa ja vain katsella yleisöä ilman, että on kiire aloittaa. Se ei vaikuta yleisöstä huonolta asialta, sillä ovathan he vasta todenneet, että lavalle on astunut uusi ihminen ja arvioivat mielellään katseellaan hetken, mitä tapahtuu. Jo näinkin pieni ajatus siitä, että voin rauhoittua pari sekuntia ennen kuin alkaisin puhua auttoi minua paljon.

Tajusin myös, että on okei, että rauhoitun kesken esityksen. Kun en kiirehdi, ehdin nauttia paremmin. Minulla on kuusi minuuttia aikaa pitää puheeni, mutta kukaan ei heitä minua pois lavalta, jos aika menee hieman yli sen siksi, että olen rauhoittanut itseäni ylimääräisellä hengittelyllä lavalla ollessani.

Nauroimme, että hän antoi minulle 20 sekuntia henkistä lisäaikaa hengittelyyn käytettäväksi ja se toi rauhallisemman olon. Ja jos huomaisin ajatukseni katkenneen, voisin oikeasti pitää turpani hetken kiinni kootakseni ajatukseni. Voisin vaikka kävellä niitä kerätessäni toiseen kohtaan lavalla. Se olisi täysin okei.

Saa mitä haluat Ilkka koppelomäki kirja

Hän sai minut myös näkemään, että tavoittelen jotain täydellistä suoritusta ja kun keskityn siihen, että en vain mokaisi, mokaan tietysti. Ihan kuin luistelija, joka vain miettisi, että nyt ei saa kaatua ja kaatuu sitten, vaikka pitäisi osata nähdä itsensä luistelemassa piruetista toiseen onnistuneesti.

Lisäksi hän muistutti, että esiintyessä ei ole täydellistä lopputulosta, koska se, mikä on minusta tänään hyvää, ei välttämättä olekaan enää ensi viikolla paras tapa tehdä sama asia. Kuukautta tai vuotta myöhemmin tekisin homman varmasti toisin, joten on turha miettiä ja tavoitella jotain täydellistä suoritusta.

Näiden lauseiden kuuleminen toi paljon paremman olon, vaikka jännitinkin edelleen, tapahtuisiko silti jälleen jotain kamalaa ja yllättävää, kun alkaisin pitää puhettani.

Kun sitten oli minun vuoroni puhua, selvisin puheestani ensimmäistä kertaa hyvin läpi. En jäätynyt, en tärissyt, en unohtanut lauseitani ja minun oli ylipäätään helpompi pysyä puheen flowssa ja kertoa tarinaani kuulijolleni.

Eihän se nyt tietystikään mikään spektaakkelin omainen esitys ollut, mutta näillä taidoilla koin tehneeni sen niin hyvin, että saatoin olla tyytyväinen itseeni. Sain hyvää palautetta pieneen hienosäätöön, mutta oloni oli silti hyvä.

Anna Perho oli neuvonut miettimään sitä kertaa, kun olin esiintynyt onnistuneesti ja vaikka tämä ei ollutkaan elämäni paras esiintyminen, oli tämä silti todiste siitä, että osaisin vetää puheeni läpi. Voisin siis lavallakin kyetä luistelemaan puheeni peruna kerrallaan ja piruetista toiseen pelkäämättä, että kaadun.

Se toi hyvän fiiliksen.

Virve Fredman minimalismi

Erityisen hyvältä minusta kuitenkin tuntui, kun monet puheeni ensimmäistä kertaa kuulleet kertoivat, että samaistuivat niin moneen sen kohtaan ja olin nähnyt heidän nyökytelleen puhetta pitäessänikin. Tämä oli yksi niistä viimeisistä lukoista, joiden avaamista tarvitsin.

Yksi syy, jonka vuoksi minun oli ollut koko syksyn ajan vaikeaa pitää puheeni oli, että tunsin suoraan sanottuna pientä alemmuutta aiheeni kanssa muiden puhujien rinnalla.

Muiden aiheet tuntuivat niin syvällisiltä ja ne käsittelivät elämän isoja kysymyksiä, mutta minä koin, että puhuin minimalismini kanssa first world problems -tason ongelmasta ja se hävetti minua.

Eräs muista valmennettavista oli jopa todennut minulle kerran, kun keskenämme pidimme puheenkirjoitussessiota, ettei osaa antaa palautetta puheeni sisällöstä, sillä hän ei osaa samaistua asiaan yhtään.

Olinkin ollut koko syksyn todella epävarma aiheestani. Olin jossakin vaiheessa saanut kuitenkin sanottua itselleni, että se on hyvä ja tärkeä, sillä tuotinhan siitä jatkuvasti sisältöä blogiini ja Instagramiinkin juuri siksi, että ihmiset halusivat kuulla siitä.

Sitten minun piti eräällä valmennuskerralla pitchata puheeni pikaisesti läpi eräälle ihmiselle, jota en ollut koskaan ennen tavannut, mutta jolla oli maine loistavien ajatusten keksijänä. Tiivistin aiheeni sisällön ja hän piti sen kuultuaan liioitellun dramaattisen pitkän hiljaisuuden, jonka päätteeksi hän veti maton altani täysin.

Hänen antamansa palautteen perusteella aiheessani ei ollut mitään erityistä ja sain kuulla, että tuohan nyt on tuota samaa Marie Kondon juttua, jota kaikki muutkin tekevät. Olin ajatellut, että minulla on jotain erityistä kerrottavaa, mutta hän teki palautteellaan selväksi, ettei se, mistä aikoisin puhua ollut hänestä millään tavalla erityistä ja että minun kannattaisi miettiä aiheeni uusiksi.

Ymmärrän, että hän halusi auttaa minua palautteensa avulla kehittämään puheeni sisältöä, mutta koska olin jo valmiiksi todella epävarma asiani merkityksellisyydestä, olivat hänen sanansa kuin ämpärillinen jääkylmää vettä hitaasti niskaan lorotettuna.

Oli todella vaikeaa olla varma puheestaan, kun ideoita työssään runsaasti kuullut ammattilainen sanoo, että aiheesi on tylsä eikä siinä ole mitään erityistä. Siinä voisi kuulemma olla jotain erityistä, jos tarina menisi toisin ja vaikkapa päätyisinkin omistamaan karsinnan jälkeen enemmän tavaraa kuin ennen, mutta sellaisena siinä ei ollut hänestä mitään erityistä.

Ongelma oli kuitenkin siinä, ettei kyse ollut vain tarinasta, jota voisi muuttaa, vaan se tarina oli minun elämäni ja ne olivat asioita, jotka tapahtuivat minulle oikeasti. En voinut käsikirjoittaa elämääni uudelleen paremmin yleisöön vetoavaksi.

Virve Fredman minimalismi

On helppoa sanoa, että muiden mielipiteitä ei kannata kuunnella liikaa, mutta joskus niistä on hyvin vaikeaa päästä yli. Olinkin koko syksyn tuntenut, että muut kertovat syvällisiä asioita, osaavat puhua luontevasti eivätkä jäädy lavalle, ja siinä minä sitten olin puhumassa siitä, että lakkasin shoppailemasta vuittoneita sekä vieläpä jäätyessäni kadotin kykyni ilmaistani itseäni englanniksi ja tärisin vain kaikkien edessä hermostuneena.

Kun sitten viimeisissä harjoituksissamme sain lopulta puheeni muille pidettyäni kuulla, että se on hyvä puhe ja hyvin samaistuttava tuntui, että valtava sisälläni ollut pato aukesi ja saatoin itsekin alkaa virrata.

Treenasin puheeni vielä uudelleen seuraavana päivänä hieman eri yleisölle ja sain jälleen kuulla, että hekin löysivät siitä paljon asioita, joihin he samaistuvat.

Sain myös kuulla toisilta valmennettavilta, että hekin olivat käyneet läpi omia vastaavia alemmuuden tunteitaan puheidensa kanssa, mikä tietysti oli aivan hullua.

Tuntui kuitenkin hyvältä saada muilta kaiken epävarmuuden jälkeen ääneen sanottu vahvistus siihen, että oma puhe oli yhtä tärkeä kuin muiden sekä saada varmistettua, että muutkin tunsivat omien puheidensa tärkeyden.

Näiden kaikkien lukkojen availun jälkeen oloni oli yhtäkkiä miljoona kertaa kevyempi. En enää tuntenut itseäni huonoksi ja joukkoon kuulumattomaksi. Tunsin, että vaikka jokainen ei puheeseeni samaistuisikaan, on olemassa ainakin edes pieni yleisö, joka ymmärtää, mistä puhun ja se riittää minulle.

Nyt minulla on hyvä olo puheeni kanssa. Olen juuri niin hyvä kuin voin tässä vaiheessa ja tällä osaamisellani olla ja se riittää minulle. Tunnen, että minulla on tärkeitä asioita sanottavanani ja että haluan pitää puheeni.

Odotan jopa huomisiltaa ja lavalle menoa innolla. Tottakai se jännittää yhä, mutta hyvällä tavalla. Nyt se ei pelota.

Nyt en myöskään koe pelkoa siitä, mokaanko. Minulla on hyvä olla puheeni kanssa ja uskon, että jos mokaan, voin onnistua pelastamaan tilanteen. Ja jos en onnistu, niin ei se mitään.

Tuntuu, että olen käynyt tämän syksyn ajan isoa matkaa itseeni ja vaikka jännitinkin, ehdinkö perille ennen määräaikaa tuntuu minusta nyt, että olen juuri sillä pysäkillä, kuin minun kuuluukin olla.

Tältä pysäkiltä tuntuu hyvä pitää puheeni ja toivon, että matkani jatkuu mukavasti kohti seuraavia pysäkkejä täysin riippumatta siitä, millaisen välipysähdyksen huomenillalla teen.

Minimalismi tavaroiden vähentäminen

Onko teillä jaettavana hyviä vinkkejä esiintymisjännityksestä yli pääsemiseen?