Saavuin Espanjan Torreviejaan talven viettoon vasta viikko sitten, joten elän monin tavoin ensihuumaa ja kuherruskuukautta uudelta tuntuvan elämänvaiheen kanssa.
Tajusin kuitenkin heti tänne saapuessa, että minusta tuntuu hyvältä tavalla, jollaista olen kaivannut.
Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, tuntuu elämä täällä ihanan kiireettömältä.
Aika ei pysähdy, vaan sen kululla ei vain yksinkertaisesti ole merkitystä.
Siinä missä Suomessa ja Ruotsissa ollessa tunsin jatkuvasti, etten ole kotona, vaikka minulla onkin viime vuosina ollut muutamakin ihana koti, tunsin oloni täällä heti paljon kotoisammaksi.
Aloinkin miettiä, mistä tällainen hyvän olon tunne ja rentous oikein syntyy.
Lue myös: Talveksi Espanjaan
Olen ensinnäkin jo useamman vuoden ajan tuntenut koti-ikävää.
Parempi ilmaus sille ehkä olisi, että olen tuntenut kaipausta löytää koti, sillä miellyttävältä tuntuvista ja viihtyisistä asunnoista huolimatta missään kaupungissa tai maassa ei ole viime vuosina tuntunut siltä, että olen siellä kotonani ja että haluan jäädä sinne.
Olenkin saanut oppia, ettei ”koti” ole niinkään paikka, vaan tunne siitä, että asuu paikassa, jossa on hyvä olla ja jonne tuntee kuuluvansa.
Se on se olo, jota minulla on ollut ikävä ja jonka löytääkseni olen halunnut matkustaa ympäri maailmaa etsimässä sellaista tunnetta, sillä sen puuttuminen on saanut aikaan rauhattomuutta ja levottomuutta.
Torreviejaan tultuani aloin kuitenkin kokea noita tunteita ja se tuntui ihanalta.
Lue myös: Madeiran matka antoi uusia ajatuksia tulevaan vuoteen
Kyse ei kuitenkaan niinkään ollut siitä, että olisin ajatellut juuri Torreviejan olevan se paikka, jonne haluan jäädä pysyvämmin.
Olen nauttinut olla täällä, on ihanaa saada olla täällä kevääseen asti ja uskon, että aika täällä tulee olemaan ihanaa, mutta se ei silti tarkoita, että haluaisin jäädä juuri tänne pysyvästi.
En kuitenkaan enää tiedä, tarvitseeko minun löytää jotain yhtä tiettyä paikkaa, johon haluaisin kasvattaa juuret ja jossa haluaisin pysyä pidempään.
Minusta on ennemminkin alkanut tuntua siltä, että hyvän olon tunne syntyy minulle juuri siitä, että olen vapaa siirtymään erilaisiin paikkoihin ja elämään niissä joitakin kuukausia ja sitten taas olemaan vapaa vaihtamaan paikkaa.
Lue myös: Arvojen kirkastaminen antoi elämälle suuntaa
Mikä sitten on saanut sen aikaan, ettei Ruotsissa tai edes Suomessakaan ole tuntunut kodilta?
Pohdin asiaa Instagramissa ja vastaanotin siellä viestin, jonka tunsin mahdollisesti summaavan hyvin sen, mistä asiassa on kyse.
Kun olen Suomessa tai Ruotsissa koen, että ympärilläni eletään pääsääntöisesti erilaista elämää, kuin millaista itse haluan nykyään elää ja se vaikuttaa minuun alitajuisesti.
Tuntuu, että elämä siellä on loppujen lopuksi varsin työ- ja urakeskeistä ja keskittyy paljon siihen, millaiset puitteet ympärilleen on varaa rakentaa.
En tietenkään tarkoita, että jokainen eläisi näin, mutta yleisenä ajatuksena on usein, että kolmasosa arkipäivästä kuuluu käyttää työlle, jotta voisi menestyä ja tienata ja jos valitset tehdä toisin, saat perustella sitä paljon.
Kun päivätyössäni vähensin työpäiviä ensin neljään ja sitten kolmeen päivään viikossa, halusivat kaikki aina tietää sille syyn.
Työaikaa ei vain voi vähentää elämästä nauttiakseen, vaan ihmiset halusivat kuulla, että sille on joku syy, kuten vaikka kirjan kirjoittaminen tai se, että muun ajan voin tehdä töitä blogini kanssa.
Tavoitteena on, että ihmisillä on kokopäivätyö ja esimerkiksi osa-aikatyötä pidetään usein pelkkänä välivaiheena ja epäsuotuisana olosuhteena.
Sanna Marinin kaltaiset heitot nelipäiväisestä työviikosta saavat aikaan naurua, sillä sittenhän saisi myös vähemmän rahaa ja kuka nyt sellaista haluaisi.
Lue myös: Mitä eroa on rahan säästämisellä ja kituuttamisella?
Kun päivätyöt lopetettuani vähensin työmäärää huomattavasti ja puhuin siitä, muiden kanssa, oli usein vaikeaa saada sanottua, että teen vähemmän töitä, koska halusin käyttää muun ajan ihan vain olemiseen.
Sellaista pidetään helposti lusmuiluna ja laiskuutena – aloin jopa itsekin ajatella niin, sillä olihan hyvä yhteiskunnan jäsen tuottelias ja ahkera.
Minusta alkoi tuntua, että oma paikkansa maailmassa täytyy ansaita suorittamalla.
Kun sitten vielä sanoo ei hyville, uran kannalta järkeviksi koetuille työtarjouksille ja valitsee elämän, joka ei edellytä suuria tuloja, saa sitäkin selitellä.
Kun taas käyttää vähemmän rahaa ja elää pienellä budjetilla, on saita penninvenyttäjä ja elää sitäpaitsi varmasti kurjaa ja askeettista elämää, joka sekin kyseenalaistetaan jatkuvasti.
Usein tuntui, että sain jatkuvasti olla perustelemassa valintojani ja se sai vähintäänkin alitajuisesti aikaan sitä, että koin tarvetta tehdä, suorittaa ja menestyä.
Tuntui, että suomalainen ja ruotsalainen yhteiskunta suorastaan kannustivat suorittamaan ja kaltaiselleni suorituskeskeiseksi ihmiseksi sen myötä kasvaneelle oli siksi vaikeaa osata olla tekemättä sitä, vaikka halusinkin siitä irti.
Jos en tehnyt mitään tai tavoitellut jotain tuntui, että laiskottelen, olen hyödytön ja että minun pitäisi olla saamassa aikaan ainakin jotakin hyödyllistä.
Lue myös: Äkkilähtönä budjettiloma Madeiralla
Täällä Torreviejassa aloin kuitenkin nopeasti tuntea sitä paljon kaipaamaani levollisuutta.
Yhtäkkiä alkoikin tuntua, että riittää kun vain on ja ettei ihmisarvoa mitata suorittamisen määrässä.
Tiedän, että tällainen ajatus on pitkälti omien korvien välissä ja että toiset osaavat elää Suomessa ja Ruotsissa ongelmitta ilman sitä, mutta ennen tänne tuloa minun on ollut yrityksistäni huolimatta vaikeaa karistaa sitä pois mielestä.
Trust me, olen viime kuukaudet tehnyt urakalla töitä päästäkseni siitä eroon, mutta silti se on vain nakuttanut salakavalasti takaraivossani.
Tänne tullessa kuitenkin tuntui, että se ajatus taisi olla se painava matkalaukku, joka hävisi lentomatkalla ja joka ei toivottavasti enää löydä tietä luokseni.
Täällä olen tuntenut, että riittää kun vain olen ja että on okei, etten suorita tai saavuta mitään.
Ruotsissa tunsin, että voin toki hetkeksi pysähtyä luontoon katselemaan järveä, mutta lopulta siitäkin oli hyvä kiiruhtaa pois, että ehtisi vielä tehdä jotain muutakin.
Täällä tajusin tänään istuneeni termoskannuun pakatun aamukahvini kanssa puolitoista tuntia rantabulevardin penkillä merta tuijottamassa.
Mieleeni ei edes juolahtanut, että se olisi voinut olla ajan tuhlaamista ja että minun olisi kannattanut olla tekemässä jotain muuta, sillä niin moni muukin näytti nauttivan vastaavasta leppoisuudesta.
Täällä oleminen tuntuu siis kaikin puolin tekevän hyvää juuri minun suorituskeskeiselle luonteenlaadulleni ja on selvästi sitä, mitä juuri nyt tarvitsen.
Lue myös: Merkittävin oivallukseni stressini hallintaan
Kuten totesin, olen viihtynyt Torreviejassa välittömästi, mutta samalla olen myös tajunnut, ettei kodin tunteen tarvitse syntyä välttämättä yhteen paikkaan itseään juurruttamalla.
Ehkä en siis ole varsinaisesti kaivannut kotia siinä mielessä, missä sana yleisesti ajatellaan, eli asunnon muodossa, vaan enemminkin sen tunteen muodossa, että tänne minä kuulun.
Matkustaminen saikin minut muistamaan, kuinka paljon rakastan sitä tunnetta, kun saavun uuteen paikkaan pidemmäksi aikaa, tutkin sitä, löydän ja opin uusia asioita sekä vietän siellä aikaani.
Rakastan sitä, kuinka kaikki ne kokemukset myös muuttavat minua ihan huomaamattani.
Juuri sen vuoksi matkustan ja sen kaiken kokeminen saa minut tuntemaan, että kuulun johonkin.
En kuitenkaan välttämättä juuri siihen paikkaan, vaan siihen tekemiseen ja kokemiseen.
Lue myös: 11 tapaa säästää ruokakaupassa
Merta aamukahvia juodessa tuijotellessa havahduinkin siihen, että jos haluan elää näin, voin myös tosiaan tehdä niin.
Haaveilin sellaisesta elämästä ennen korona-aikaa, mutta viimeiset vajaat kaksi vuotta olivat sysänneet ajatuksen jonnekin kauas mieleni takanurkkaan pölyttymään.
En edelleenkään tietenkään koe, että voisin matkustaa täysin vapaasti minne haluan, sillä tämän hetkisessä maailman tilanteessa en vielä ainakaan koe sitä järkeväksi.
Juuri nyt minulle kuitenkin riittää, että saan olla täällä ja tunnen, että tulevaisuudessa voin matkustaa jonnekin muualle.
Oli ihanaa muistaa jälleen, että olen tosiaan vapaa rakentamaan itselleni juuri sellaisen elämän kuin haluan ja jos matkustaminen on sitä, mitä tässä elämänvaiheessa haluan tehdä ja mikä tekee minut onnelliseksi, olen vapaa tekemään niin.
Korona-aika on saanut minut laittamaan tällaisesta unelmoinnin sivuun, sillä viimeiset pari vuotta olen ymmärrettävästi kokenut, että minun ei vain ole olosuhteiden pakosta mahdollista elää niin kuin oikeasti haluan, kun matkustamista ja maahantuloa on rajoitettu niin vahvasti.
Nyt uskallan kuitenkin toivoa jo, että tällaiset ympäristön muutokset hieman pidemmäksi aikaa voivat jo alkaa onnistua ja jo pelkkä ajatus siitä saa minut tuntemaan hyvää oloa.
Lue myös: Nämä kirjat auttavat hyppäämään ulos oravanpyörästä
