Saavuimme toissapäivänä viikon lomalle Madeiralle ja vastassamme oli erittäin iloinen yllätys, kun lentoineen 250 eurolla per lärvi saamamme äkkilähdön hotelli osoittautui loistavaksi.
Neljän tähden hotellissa oli isot, siistit ja tilavat huoneet, hyvä keittonurkkaus ja tilava parveke vuorimaisemalla, joten rahoille tuli todellakin vastinetta.
Saavuimme kohteeseen iltapäivällä, joten ehdimme tutkia ensimmäisen illan lähialuetta, katsoa ruokakaupan hintoja ja löytää edullisen ruokapaikan.
Menimme takaisin hotellille kuitenkin ajoissa, sillä olimme todella väsyneitä ja halusimme aikaisin nukkumaan.
Seuraava päivä uudessa, ihanalta vaikuttavassa kaupungissa olisi loistava hyvin levänneenä.
Lue myös: Äkkilähtönä budjettiloma Madeiralla
Nukuimme kellon ympäri ja heräsimme levänneinä. Söimme edellisenä päivänä hankkimiamme aamiaistarvikkeita ja katselimme parvekkeelta vuorimaisemaa.
Sellaisessa paikassa olisi ihanaa asua ja ehkä juuri Madeira voisi olla mahtava paikka sitten, kun miehen tämänhetkinen produktiokiinnitys loppuisi joskus keväällä.
Yhtäkkiä mies luki kännykästä saamastaan sähköpostista, että produktion viimeinen päivä oli vihdoin selvillä.
Hän soittaa tällä hetkellä Tukholmassa pyörivässä musikaalissa ja näytösten alkaessa on aina hieman suosiosta kiinni, kuinka kauan hommaa jatketaan, joten näytökset olisivat ihan yhtä hyvin voineet loppua joulukuussa, maaliskuussa tai vasta toukokuussa.
Nyt tuli tieto, että ne loppuisivat maaliskuun puolivälissä.
Olin odotellut asian vahvistumista kieli pitkällä.
Olimme aavistelleet, että joskus helmikuun paikkeilla olisi varmasti viimeinen näytös ja sen jälkeen olisimme haaveidemme mukaisesti vapaita lähtemään maailmalle, mutta koska ajankohta oli niin epävarma, emme olleet suunnitelleet asiaa vielä sen tarkemmin.
Mielessä oli vasta käynyt erilaisia kivoja ajatusleikkejä ja päässä oli paljon haaveita, mutta emme olleet silti ihan konkreettisesti miettineet juttua loppuun asti.
Ehtiihän sitä sitten joskus, kun asia on oikeasti ajankohtainen.
Lue myös: Omaisuus reppuun ja kohti Aasiaa
Nyt siitä tuli ajankohtainen.
Olin ajatellut, että tuntuisi mahtavalta kuulla, koska voimme vihdoin lähteä ja reissun suunnitteleminen olisi sitäkin huikeampaa.
Jostain syystä vatsassani alkoi kuitenkin myllertää ja ajatukseni alkoivat laukata, mutta eivät ollenkaan niin positiivisella tavalla kuin mitä olin etukäteen kuvitellut.
Kyse oli enemmän pienestä paniikin tunteesta, sillä tajusin, että nyt ei enää voisi vain heitellä ääneen hauskaa ajatusta, vaan nyt sitä pitäisi lähteä toteuttamaan.
Yritin olla ajattelematta asiaa ja lähdimme kaupungille kävelemään.
Sää oli melko pilvinen ja sadekuuroja oli luvassa, joten vaikka lämpömittari oli lähellä kahtakymmentä astetta, oli päälle silti hyvä laittaa pitkät housut ja ottaa ohut, sateelta suojaava takki sekä sateenvarjo mukaan.
Kiertelimme kaupungilla ja se näytti suloiselta, mutta huomioni oli jo edellisenä päivänä kiinnittynyt siihen, ettei kukaan näyttänyt hymyilevän.
En ollut kertaakaan myöskään kuullut missään naurua.
Yritin parhaani mukaan etsiä katseellani hymyileviä ihmisiä, sillä jos jotain hakee katseellaan, huomaa sen taatusti. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut hymyilevän.
Eivät ohikulkijat, ravintoloiden sisäänheittäjät eikä yksinkertaisesti kukaan.
Se tuntui omituiselta, sillä näin kauniilla saarella ja näin leppoisassa ilmapiirissä tuntui suorastaan itsestäänselvyydeltä, että ihmiset hymyilisivät.
Kun ulkona alkoi sataa lisää, sujahdimme sateelta suojaan torille, jolla myytiin kaloja ja hedelmiä.
Edellisenä päivänä bussissa matkalla lentokentältä hotellille opas oli kehaissut, että paikasta sai mitä eksoottisempia hedelmiä, joten halusin uteliaana nähdä ne ja ehkä vähän maistaakin niitä.
Satuimme kulkemaan hedelmäkaupan ohi ja nuorehko myyjä alkoi jutella meille ja esitellä samalla hedelmiä.
Hän tarjosi maistiaisia, kertoili sujuvasti eri hedelmistä ja mietin häntä kuunnellessa, että olipa hyvä, kun en kerrankin vain minulle ominaiseen tapaan jättänyt tyyppiä täysin huomiotta, vaan juttelin hänen kanssaan ja annoin hänen opastaa minut eksoottisten hedelmien saloihin.
Sain niin paljon tietoa ja pääsin maistelemaan mitä erityisempiä hedelmiä.
Koska myyjä oli niin mukava ajattelin, että voisimme ostaa häneltä pari hedelmää.
Valitsin kaksi pitaijaa ja jatkoin rupattelua myyjän kanssa kassalle mennessä.
Olin jo ojentanut hänelle korttini ja hän oli ehtinyt jo laittaa sen laitteeseen kun tajusin, että hän oli juuri sanonut kahden hedelmän maksavan yhteensä 28 euroa. Oliko hän tosissaan?
Mielessäni kävi se perus ajatusmalli: Sanoiko se oikeasti niin? Ehkä ymmärsin väärin? Ei, kyllä se sanoi niin ja olisipa noloa tässä vaiheessa sanoa, että en otakaan niitä. Apua, mitä minä teen, nuohan ovat ihan kiskurihintaisia!
Sitten muistin, kuinka olin juuri vähän aikaa sitten kuunnellut jotain kirjaa, jossa kuvailtiin vastaava tilanne ja sanottiin, että on ihan okei perääntyä hinnan kuullessaan eikä se ole yhtään noloa.
Jos hinnasta tulee epämukava olo, ei ole mitenkään väärin sanoa, ettei haluakaan tehdä ostosta.
Ikävämpi olo itselleen jää, jos maksaa jostain paljon enemmän kuin mitä siitä olisi oikeasti valmis maksamaan.
Kauhistelin hintaa ääneen ja sanoin, että ei, emme ota hedelmiä.
Myyjä närkästyi, totesi kyseessä tosiaan olevan arvokkaiden, eksoottisten hedelmien, joita olimme juuri maistelleet, kertoi tuhlanneensa meihin 10 minuuttia aikaansa, tuikkasi maksupäätteen käteeni ja lähti paikalta puhisten hyvät joulut äänellä, josta tiesi, että sanat tarkoittivat oikeasti haista paskaa.
Peruin maksutapahtuman, otin korttini ja lähdimme pois.
Minulle jäi hirveä olo ja vaikka kuinka järjellä tiesin, että tapahtumaa olisi typerä vatvoa mielessä, nousi se sinne silti kokoajan.
Lue myös: Taksikuski vei rahat Vietnamissa
Pian alkoi sataa lisää. Nopeat sadekuurot muuttuivat pidemmiksi myräköiksi ja olimme jo melko märkiä. Päätimme lähteä syötyämme ruokakaupan kautta hotellille.
Valitsimme ruokapaikaksi edellisenä päivänä testaamamme ja paljon kehutun ruokakaupan yhteydessä olevan ruokalan, jossa annokset hinnoiteltiin painon mukaan.
Olin edellisenä päivänä syönyt siellä 1,35 eurolla ja mies vain hieman kalliimmalla, joten tiesimme hintojen olevan hyvät.
Otimme samat annokset kuin edellisenä päivänä, mutta tällä kertaa lisäsimme niihin hieman salaattia. Mielestäni näin muidenkin tekevän niin.
Eri kokonaisuuksien hinnoittelu oli vähän epäselvää, mutta tuskin parin salaatinlehden lisääminen annoksiin nyt niin paljon voisi maksaa lisää.
Kassalla annoksia punnitessa selvisi, että kyllä voi – se nimittäin tuplasi annostemme hinnoittelun.
Annokset olivat edelleen edullisia, joten maksoimme ne mukisematta. Opimmehan ainakin läksymme eikä kyse ollut kuin vitosesta, joten turha sitä on vatvoa.
Söimme ja menimme hotellille ajoissa.
Perillä joimme kahvit, otimme lasin viiniä ja aloimme vuoria sivusilmällä katsellen tutkia läppäreiltämme, minne voisimme parin kuukauden kuluttua lähteä elämään.
Vaihtoehtoja riitti, erilaisia reittisuunnitelmia oli loputon määrä ja selvitystyötä olisi paljon.
Löysimme kuitenkin mahtavia kohteita, mikä tuntui hyvältä. Ehkä meillä olisi jo alustava suunnitelma kasassa?
Opin myös netistä, että kohtaamamme hedelmäkaupustelu oli paikallisia turistihuijauksia, josta löytyi netistä monta mainintaa.
Eipä ollut tullut mieleenkään, että hedelmämyyjä voisi huijata saatika sitten, että ruotsalaisen turistiryhmän matkaopas olisi suositellut paikkaa ja jättänyt kertomatta noin olennaisen asian.
Tuntui helpottuneelta, ettei myyjä ollut oikeasti suuttunut meille, vaan homma oli ollut osa teatteria.
Tavallisesti asiakas ei olisi joko huomanneet summaa, kehdanneet kaiken sen vaivan jälkeen olla maksamatta sitä tai ainakin siinä vaiheessa maksanut, kun myyjä muka loukkaantuneena lähtee paikalta ja jättää asiakkaan edelleen seisomaan kädessään maksulaite, jossa tämän kortti edelleen on odottamassa tunnuslukua.
Päivä oli loppujen lopuksi siis oikein hyvä ja menimme iltapesujen jälkeen aikaisin sänkyyn.
Täydeksi yllätyksekseni jouduin kuitenkin yhtäkkiä erittäin yllättävän tunneryöpyn valtaan ja aloin vain parkua.
Aluksi en edes osannut sanoa, miksi ihmeessä parun, sillä en todellakaan koe olevani tavallisesti parkujatyyppiä, mutta nyt tuntui, että koin samaan aikaan tuhat tunnetta ja ne laittoivat mieleni aivan sekaisin.
Olin illan aikana yhtäkkiä tajunnut, että siinä missä ennen olin vain ajatellut, että onpa ihanaa lähteä maailmalle reissaamaan, ei kyse olisikaan kohta vain reissusta, jonne mennään seikkailemaan ja josta palataan sitten mukavien tarinoiden kanssa turvalliseen kotiin.
Olimme suunnittelemassa elämäntavan vaihtoa ja vaikka reissussa kuinka on ihanaa olla kuukausi tai jopa useampi, tullaan sieltä silti lopulta kotiin.
Nyt emme suunnitelleet reissua, vaan uutta elämäntapaa ja koska sen rahoittamiseen kuului olennaisena osana kotimme vuokraaminen, olisi meidän myös tehtävä pitkäaikainen vuokrasopimus emmekä voisi noin vain palata kesken kaiken kotiin.
Suunnittelimme uutta elämäntapaa emmekä enää vain reissua ja se alkoi tuntua pelottavalta.
Jos olisin tehnyt suunnitelmaa kotimme turvassa, olisi tilanne varmasti ollut toinen.
Siellä kyhjöttäessä ajatus maailmalle lähdöstä tuntui aivan erilaiselta, mutta nyt, kahden aiemman päivän kokemuksilla tilanne olikin yhtäkkiä aivan toinen.
Olin ajatellut tulevani ihanalle saarelle, joka siis edelleenkin kyllä oli ihana, mutta jossa minua vastassa olikin yhtäkkiä pelkkiä kivikasvoja, jotka tekivät oloni todella torjutuksi. Ihmisistä tuntui puuttuvan lämpö.
Mitäs, jos kokisin saman tunteen muuallakin?
Mieleeni hiipi myös se turisteja huijaava hedelmäkauppias.
Hitto, sen kerran kun ajattelin, että nyt juttelen jonkun kanssa ja että tämähän menee kivasti, niin sitten koko homma onkin vain huijausta, josta jää kökkö fiilis.
Kun lähtee elämään maailmalla, on arki väkisinkin täynnä uusien ihmisten kohtaamista ja miten voin ikinä uskaltaa luottaa yhtään keneenkään?
Ja hemmetti, se etten ymmärtänyt paikallista kieltä oli saanut ateriani kustantamaan tuplahinnan.
Nyt se ei maksanut onneksi paljon, mutta jossakin tilanteessa se voisi maksaa.
Olinko ollut hullu, kun olin päättänyt irtisanoutua päivätyöstäni lähteekseni maailmalle?
Ehkä koko idea olisi aivan typerä!
Miksi ihmeessä altistaisin itseni kaikille niille hulluuksille, epävarmuudelle ja mahdollisille ikäville ihmisille, kun voisin vain olla kotona mukavassa kuplassani äänikirjoja turvallisesti kuunnellen ja elämästä nauttien?
Mitä vaihtoehtoja minulla sitten oli?
Istua kotona Ruotsissa mukavassa asunnossa lopun elämääni?
Halusinko sitä? No en todellakaan.
Ruotsi oli alkanut pikkuhiljaa tuntua aiempaa mukavammalta, mutta ei silti kuitenkaan siltä, että haluaisin olla siellä lopun elämääni.
Jollakin tasolla ärsyttää edelleen, etten ymmärrä ihan kaikkea tai tiedä viittauksia kaikkiin ihmisiin ja asioihin.
Minun pitäisi tavallaan olla kotona siellä jo viisi vuotta asuneena, mutta silti monet ruotsalaiset käytännöt ja jutut ovat minulle täysin vieraita.
En ole turisti, mutta en silti kotonakaan, vaan jossakin väliin putoavassa tilassa ja se tuntuu vaikealta.
Halusinko sitten takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen?
Siihen maahan, jossa tiesin, kuinka käytännön asiat toimivat tai ainakin minulla oli niitä varten olemassa oikeat sanat, joilla niistä voisi googlettaa, minkä lisäksi mitä tahansa oli helppoa kysyä ja kaikkeen saattoi helposti luottaa.
Ei, siitä kaikesta huolimatta en tuntenut, että olisin kotona Suomessakaan.
En ollut tuntenut sitä aikoihin. En nähnyt itseäni asumassa missään päin Suomea, tekemässä Suomessa mitään töitä tai elämässä arkeani siellä.
Koko ajatus oli jo vuosia tuntunut täysin vieraalta. Sanon Suomea ylpeänä kotimaakseni, jossa on hyvä olla, mutta en silti ole aikoihin kokenut, että minulla olisi siellä itselläni kotoisa olo.
Yhtäkkiä tuntui aivan hullulta.
Minulla oli edessäni kaikki sellainen vapaus, mitä olin aina halunnut ja paperilla lista kohteita, joissa voisimme vuoron perään asua erittäin halvalla, mutta samalla tunsin, että minua pelotti.
Pelotti, kyllä, se on juuri se oikea sana.
Tuleva pelotti, sillä tiedostin, ettei se tosiaan olisi reissu, jolta palataan kotiin, vaan uusi elämäntapa.
Lue myös: Hyppy tuntemattomaan – irtisanouduin työstäni
Uuteen paikkaan meneminen on vatsaa kivasti kutkuttavalla tavalla jännittävää, mutta silti hieman pelottavaa.
Kun ei tiedä, kuinka käytännön asiat hoituvat, on täysin muiden armoilla ja koska tahansa voi sattua siksi jotain yllättävää.
Kotiinkin voi toki kuolla, mutta siellä oleminen ei silti tunnu pelottavalta.
Kirjoitin vähän aikaa sitten ruotsalaista lagomia summanneessa postauksessa, että koti on paikka, jossa on sekä fyysisesti että emotionaalisesti turvallinen olo.
Kun koti on maailmalla, ei tuota turvan tunnetta ole samalla tavalla aina olemassa.
Moni tietää varmasti, että varsinkin ensimmäisen yön vieraassa paikassa nukkuu usein huonosti, kun mieli on hieman valppaana yllätysten varalle.
Siinä menee aina hetki, että uudesta ympäristöstä tulee koti.
Itkin sekavia tuntemuksiani hysteerisesti hetken osaamatta edes kertoa miehelleni, mikä minua vaivasi.
Lopulta olo alkoi kuitenkin helpottua ja mieleeni nousi tuhat kliseistä lausetta matkustamisen ja seikkailemisen iloista.
On normaalia pelätä ison elämänmuutoksen edessä. Se jännittää ymmärrettävästi.
En kuitenkaan halua kuolla miettien, että olisinpa uskaltanut tehdä sen, mistä haaveilin, vaan mielummin kuolen muistellen, millaisen sillä hetkellä hullulta tuntuneen harppauksen olin ottanut ja mitä kaikkea se opetti – sekä hyvässä että pahassa.
Olen ottanut tuollaisia pelottavalta tuntuvia harppauksia ennenkin ja ne ovat aina tuoneet elämääni jotain huikeaa.
Olen muuttanut Tampereelle edes käymättä siellä, lähtenyt kahdestikin Lontooseen asumaan, vaihtanut Lontoossa Tower Bridgen vieressä ihanassa asunnossa asumisen koivukyläläiseen opiskelijasoluun, mukavan ja hyväpalkkaisen laivatyön opiskelijaelämään sekä jopa muuttanut Ruotsiin.
Olin myös uskaltanut irtisanoutua työstäni ja jopa lähteä Bangkokiin asumaan sekä viimeksi yksin kuukaudeksi Pariisiin.
Kaduinko noista mitään? No en todellakaan!
Lähipiirini tietää, että olen iso Cheek-fani ja ihan vain siksi, että monet Cheekin sanoitukset kolahtavat.
Yksi kappale, jonka sanat ovat jo vuosia nousseet säännöllisesti uusissa tilanteissa mieleeni on Äärirajoille, jonka minulle merkityksellisimmät rivit menevät näin:
”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.”
Yksi konkreettinen hetki, jona kuuntelin noita sanoja oli, kun lähdin Ruotsiin selvittämään, tulisiko minusta ja miehestäni jotain suurempaa.
Hitto, että se pelotti, mutta se kannatti tehdä, sillä tässä sitä nyt ollaan, yhdessä ja naimisissa.
Välillä ne isoa rohkeutta vaativat asiat ovat sellaisia, joista muut miettivät, että eihän tuo nyt ole niin iso juttu.
Toiset tekevät asioita epäröimättä ja toiset taas tunnistavat samat pelon tunteet, mutta uskaltavat tehdä asian silti.
Toiset puolestaan päättävät, että sitä muutoksia välttävää, turvallisuutta aina mielellään haluavaa mieltään on parasta kuunnella, koska onhan näinkin ihan hyvä.
Oikeastaan nyt kun ajattelee, niin näinhän on tosi hyvä, mitä minä nyt tuollaisia edes suunnittelen, sanoo mieli pelottavan loikkauksen edessä helposti.
Jälkimmäisen vaihtoehdon valitsemisessa ei ole mitään pahaa ja jokaisen tulee tehdä valintansa itse sen perusteella, mikä itselleen tuntuu oikealta.
Päätin itse, että vaikka uusi elämänvaihe ja elämäntyyli pelottaisi, harmittelisin paljon enemmän sitä, jos jättäisin sen tekemättä kuin sitä, että lähtisin.
Oloni alkoi rauhoittua.
Kyllä, maailma on täynnä pelottavia seikkailuja, mutta loppujen lopuksi useimmat niistä ovat pelottavia vain yöllä, oman mielen laukatessa eivätkä enää päivänvalossa.
Edit. Muutamaa vuotta myöhemmin ymmärsin, että tuo hysteerinen itkukohtaus oli elämäni ensimmäinen lievä paniikkikohtaus.
