Olen jo yli vuosikymmenen haaveillut simppelistä elämästä, johon mahtuu vain hyvin rajallinen määrä tavaroita, mutta haaveilusta huolimatta asia ei ole koskaan edennyt käytännön tasolle. Ei ennen kuin nyt.
Olen viime vuodet vähennellyt tavaroita ja rajoittanut niiden tuloa kotiini monin tavoin, mutta oikeastaan vasta viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet niitä, joina olen mennyt tavoitettani kohti määrätietoisemmin.
Haaveilin ennen kodista vähäisellä tavaramäärällä, mutta en silti jotenkin kokenut sitä realistiseksi itselleni. Uskon, ettei minulla vain ollut tarpeeksi selkeää syytä, miksi edes halusin päästä tuohon haaveeseeni.
Havahtuminen asian mahdolliseen onnistumiseen tapahtui kuitenkin, kun viime vuoden alussa vietimme puoli vuotta Thaimaassa ja huomasin siellä, kuinka vähän tavaroita loppujen lopuksi tarvitsisinkaan.
Lähdin Thaimaahan alunperin melko vähäisillä tavaroilla, mutta koska en ollut vielä sisäistänyt nykyistä suhtautumistani tavaroiden hankkimiseen, shoppailin siellä estoitta sitä minulle niin rakasta kosmetiikkaa. Matkan loppua kohti aloin kuitenkin havahtua pikkuhiljaa senkin suhteen ja hieman ennen kuin palasimme kotiin päätimme yhdessä mieheni kanssa, että tekisimme kotona suursiivouksen. Kaikki turha saisi lähteä.
Meillä ei ollut valtavaa määrää tavaraa lähtökohtaisestikaan, mutta silti ehdottomasti yli omien tarpeidemme. Kävimme läpi kaikki omistamamme tavarat varsin tarkasti ja noin kuukautta myöhemmin saatoin julistaa raivausprojektin päättyneeksi kokien, että kaikki turha oli vihdoin saatu pois kodistamme.
Olin tilanteeseen tyytyväinen enkä ajatellut jäljelle jääneitä tavaroitani liiemmin ennen kuin nelisen kuukautta myöhemmin viime vuoden joululomalla. Aloin huvikseni leikitellä ajatuksella siitä, voisinko vielä löytää kotoani 500 tavaraa, joita en tarvitsisi ja suureksi yllätyksekseni ne löytyivät loppujen lopuksi varsin helpolla.
Monet sellaiset tavarat, jotka olin ajatellut vielä loppukesästä ehdottomasti tarpeellisiksi, olivat lojuneet käyttämättöminä ja tajusin, etten oikeasti tarvinnut niitä. Viidensadan tavaran raivauksen inspiroimana päätin, että aloittaisin vuodenvaihteessa uuden haasteen: raivaisin vuoden 2019 aikana kodistamme pois vielä 1000 tavaraa.
Nuo 1000 tavaraa löytyivät loppujen lopuksi melko helposti ja kun kosmetiikkaa kului luonnollisestikin loppuun, ylittyi tuhannen rajapyykki tämän vuoden aikana helposti. Olin päättänyt etukäteen, etten yrittäisi väkisin keksiä, mistä luopuisin vain saadakseni tavoitetta täyteen, vaan olin lähinnä vain utelias katsomaan, tulisiko se täyteen.
Nyt vuoden lähestyessä loppuaan karsittujen tavaroiden saldo on noin 1750. En ole laskenut ihan jokaista kodista poistunutta tavaraa tai kosmetiikkatuotetta ja välillä olen laskenut yhdeksi joukon toistensa kaltaisia, poistettuja tavaroita (kuten kosmetiikkatuotteita tai tuotenäytteitä).
Tavaroiden laskeminen on ollut hauska tapa raportoida Instagram Stories -klipeissäni projektini etenemistä pitkin vuotta, mutta todellisuudessa numeroilla ei ole ollut muuta merkitystä.
Se, millä sen sijaan on ollut merkitystä on, mitä kulunut vuosi, tavaroiden karsiminen sekä sen seurauksena uudella tavalla löytynyt minimalismi ovat minulle opettaneet.
Jos vähentää tavaroitaan vuoden ajan jatkuvasti, ovat tavarat tietyllä tapaa toki mielessä erityisen paljon, mikä puolestaan on juuri se, mitä minimalismilla halutaan välttää. Sen ideana on, että kun mielestä voidaan vapauttaa tilaa tavaroiden hankkimisesta, huoltamisesta ja järjestelystä, vapautuu tilaa muille, tavaroita tärkeämmille asioille.
Olen kuluneen vuoden aikana kuitenkin tiedostanut tässäkin yhteydessä täysin pätevän ajatuksen siitä, että jos on tavoitteita, pitää niiden saavuttamiseksi tehdä jotain. Jos tahtoo juosta maratonin, laihtua 10 kiloa tai tulla insinööriksi, ei yhtenä aamuna vain herää tavoitteestaan, vaan sen saavuttamiseksi on täytynyt jatkuvasti ottaa askeleita. Jos haluan, ettei kotonani ole turhia tavaroita, eivät ne vain katoa itsestään, vaan niille on tehtävä jotain.
Merkittävintä on tietysti tässä yhteydessä se, että vaikka kyseessä on ollut jatkuva projekti, voi itse valita, millä mielellä siinä etenee. Ongelmalliseksi homma menee, jos päivät ja omat ajatukset ovat täynnä pelkästään pakkomielteistä ajattelua sen suhteen, mistä voi seuraavaksi hankkiutua eroon.
Tällainenkin on kuulemma yksi pakko-oreisen häiriön ilmenemismuoto siinä missä vaikkapa pakonomainen siivoaminen on. Sille tunnuksenomaista on se, että tavaroista halutaan nimenomaan pakonomaisesti eroon ja pyrkimyksenä on nimenomaan karsia ympäriltä tavarat, koska ne ahdistavat. Tämän seurauksena pois voidaan heittää myös tavaroita, joita tietää tarvitsevansa ihan vain siksi, että tavaroista pääsee eroon.
Itselläni on tavaroiden karsimiseen hieman erilainen suhtautuminen, eli en ole kokenut pakonomaista tarvetta vähentää niitä. Sen sijaan olen säännöllisesti havahtunut arvioimaan ympärilläni olevia tavaroita miettien, ovathan ne kaikki edelleen sellaisia, että niille on tarvetta.
Tämän ajatuksen toistaminen ja sen aikaansaaman käytöksen seuraaminen on ollut mielenkiintoista, sillä olen pitkin vuotta saanut huomata, kuinka tavaroiden vähentyessä myös mielipiteeni monien asioiden tarpeellisuudesta muuttuu.
Olen voinut alkuvuodesta olla ehdottomasti sitä mieltä, että jokin asia on täysin tarpeellinen. Nostin esimerkiksi viime talvena olohuoneemme kolmesta viltistä sivuun kaksi, joita emme lähes koskaan käyttäneet ja koko vuoden ajattelin, että niille voisi olla vielä tarvetta. Nyt, lähes vuotta myöhemmin totesin vihdoin itselleni, että ei niille ole. Meillä on yksi ihana iso viltti, jonka alle kääriydymme yksin tai yhdessä ja jos lisävilttiä joskus tarvittaisiin, voisi päiväpeitto tai sänkymme peitto sitten myös ajaa asian.
Toisinaan ajatukseni jotain tavaraa kohtaan saattavat muuttua nopeammin – joskus jopa ihan hetkessä. Olen voinut katsella jotain tavaraa päivittäin ajatellen, että se on kyllä välttämätön pitää, mutta sitten yhtenä päivänä vaan tajuan, ettei se enää olekaan minulle millään tavalla tärkeä.
Juuri tämän vuoksi olen aiemminkin julistanut pitäväni hidasta vähennysprosessia parhaana. Vain harva on samalla hetkellä valmis luopumaan kaikesta ylimääräisestä ja koska muutumme itsekin jatkuvasti ja elämäntilanteemme muuttuu, muuttuu myös jatkuvasti käsitys siitä, mikä meille on tarpeellista tai ylimääräistä.
Minulle ei tule mieleen yhtäkään esinettä, josta olisin viimeisten 1,5 vuoden aikana luopunut ja jonka olisin jälkikäteen toivonut säästäneeni. Itseasiassa mitä enemmän olen tavaroita vähentänyt, sitä vähemmän merkitystä tavaroilla ylipäätään on tuntunut minulle olevan. Olen tajunnut varsin konkreettisesti, etteivät tavarat tuo onnea, vaan että ne ovat usein vain väline loppujen lopuksi ihan muusta tulevaan iloon.
Tavaroiden jatkuva karsinta on myös harjoittanut päätöksentekoa saaden minut jatkuvasti kysymään itseltäni, minkä lisäarvon jokin esine elämääni tuo. Sen seurauksena, että olen käyttänyt tätä jatkuvaa kyselyä tavaroihini, olen alkanut kysyä sitä myös muissa asioissa ja päätynyt sen seurauksena luomaan itselleni elämän, joka vastaa aiempaa paremmin sitä, millaista elämää haluan elää.
Kuluneen vuoden aikana minimalismi sai minut esimerkiksi jättämään päivätyöni. Yksi suurimpia syitä päätökseen oli, etten enää halunnut elää vapaa-aikaani vähentäen tavaroita, mutta samalla saada päivätyökseni rahaa siitä, että yrittäisin saada muut ostamaan mahdollisimman paljon. Se oli täydessä ristiriidassa nykyisten arvojeni kanssa.
Halusin myös vihdoin kokeilla, miltä tuntuu voida valita täysin itse, millä päivänsä täyttää. En halunnut etsiä uutta työtä, vaan halusin mielummin ottaa aikaa itselleni tehdäkseni niitä asioita, joista itse pidin.
Ylipäätään kulunut vuosi on minimalismin vaikutuksesta ollut todellinen matka itseeni. On ollut mielenkiintoista pohtia, kuka minä ihan oikeasti olen, mitä minä haluan tehdä, mistä nautin ja millaisilla asioilla tahdon täyttää oman arkeni tai elämäni ylipäätään.
Kun ympäriltään raivaa turhat, aikaa vievät tavarat, voi oikeasti syventyä selvittämään, kuka on ja mistä nauttii. Kun ei myöskään tarvitse niin paljon rahaa voidakseen olla ostamassa niitä tavaroita, ei töitäkään ole välttämättä pakko tehdä ihan niin paljon ja aikaa voi oikeasti saada vapautettua myös muulle.
Uskon, että ihan jokaiselle tekisi hyvää listata ylös, mitkä ovat ne itselleen tärkeimmät asiat ja mistä nauttii sekä miettiä, minkä verran juuri niitä asioita on omassa arjessa. Jos hokee, että perhe ja ystävät ovat tärkeitä, mutta tosiasiassa ei tule välttämättä koko viikon aikana edes olleeksi liiemmin yhteydessä kumpaankaan on selvää, etteivät ne ehkä oikeasti ole tärkeitä tai etteivät ne ainakaan sillä hetkellä ole omalla prioriteettilistalla. Välillä tekee hyvää katsoa omaa prioriteettilistaansa ja lisätä sille enemmän niitä asioita, joita oikeasti pitää tärkeänä.
Yksi kuluneen vuoden parhaita minimalismikokemuksiani oli kuukauden reissu Pariisiin. Matkustin sinne reppuun mahtuneilla käsimatkatavaroilla ja asuin siellä lähes kylpyhuoneemme kokoisessa ”asunnossa”, mutta silti minusta ei tuntunut, että minulta puuttuisi jotain. Siellä vähäisillä tavaroillani ja keskellä minulle tuntematonta kaupunkia yksin ollessani tajusin, että ilo syntyy minulle aivan muusta kuin tavaroista.
Minimalismi onkin kuluneen vuoden aikana vaikuttanut elämääni myös niin, etten tällä hetkellä koe omistavani yhtäkään sellaista tavaraa, joka olisi minulle erityisen tärkeä muista kuin käytännön syistä.
Niin kamalalta kuin tämä ehkä jonkun mielestä kuulostaakin en usko, että kokisin suuria surun tunteita, jos vaikkapa kotimme palaisi ja menettäisin kaikki tavarat – kunhan ihmishenget säilyisivät. Lähinnä asia ärsyttäisi käytännön juttujen ja järjestelyiden kannalta. Ei todellakaan olisi kätevää olla ilman läppäriä, kännykkää, vaatteita tai ylipäätään majapaikkaa. En kuitenkaan koe, että kodissani on sellaisia tavaroita, joiden menettäminen jäisi kaivelemaan mieltäni.
Tuon asian tajuaminen on tuonut minulle tietynlaisen vapauden tunteen ja mahdollisuuden irtautua tavaroista myös henkisesti. Pidän kotini tavaroista, sillä ne miellyttävän silmääni ja niillä on käytännöllisiä funktioita, mutta niihin ei sisälly suuria tunteita. Ne ovat kaikki korvattavissa. Jos jokin tavara hajoaa, ovat minulla silti muistoni. Säästän esimerkiksi edelleen lapsuuteni rakkainta nallea, mutta jos sille kävisi jotain, olisi kyse vain aineellisesta vahingosta ja kaikki nalleen liittyvät muistoni ja tuntemukseni olisivat edelleen mielessäni tallessa.
Koen siis, että kulunut vuosi on jälleen myllännyt suhtautumistani tavaroihin täysin uusiksi ja pidän paljon siitä, mihin suuntaan elämäni on mennyt. Koen edelleen omistavani ylimääräisiä kosmetiikkatuotteita ja kotoamme löytyy varmasti edelleen tavaroita, joista voin luopua.
Tulevien kuukausien aikana kodistamme vähenee tavaroita siis varmasti entisestään – kosmetiikkaa tuotteiden loppumisen myötä, mutta varmasti myös muita tavaroita ihan vain siksi, etten enää tarvitse niitä.
Mistä olen kuitenkin kaikkein eniten innoissani on se, kuinka kulunut vuosi on saanut minut näkemään, miten paljon enemmän iloa minulle syntyy aineettomista asioista eli tekemisestä ja kokemisesta. En enää käy töissä voidakseni ostaa itselleni uusia tavaroita ja ylipäätään mieleeni tulee yhä harvemmin esineitä, jotka haluaisin hankkia itselleni.
Niiden sijaan keksin jatkuvasti, mitä haluan tehdä ja kokea. Se tuntuu hyvältä, sillä kun kuolen en taatusti mieti, että luojan kiitos kävin töissä saadakseni rahaa ostaa omistettavakseni sen Tarten rajoitetun ajan myynnissä olleen meikkikokoelman, vaan mietin enemminkin, kuinka ihania asioita ja suuria tunteita olen voinut elämässäni kokea.
