Helsingin Sanomissa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli onnellisuudesta ja nimenomaan sen tavoittelusta. Artikkelin otsikkona oli, että ”mittariksi on noussut onnellisuuden esittäminen, mutta tutkijoiden mukaan se saa meidät vain voimaan pahoin”.
Asiaa jatkettiin esittämällä, että pakkomielteinen täydellisyyden kaipuu myrkyttää myönteisyyden ja kysyttiin, onko onnellisuuden tavoittelussa edes järkeä. Artikkelissa puhuttiin onnellisuuden tavoittelun inhimillisyydestä, mutta todettiin silti, että varsinkin alle 40-vuotiaiden Y-sukupolvi on kasvanut haitalliseen täydellisyyden tavoitteluun, joka itseasiassa estää olemasta onnellinen.
”Kun menestykseen kuuluu myös onnellisuuden esittäminen, positiivisuus on muuttunut kannustavasta myrkylliseksi.”
”Jos ihminen ei ole aidosti onnellinen, hänelle tulee sosiaalinen paine esittää sellaista.”
Aihe oli minusta hyvin mielenkiintoinen ja halusin tarttua kirjoittamaan siitä. En ole psykologi tai onnellisuusasiantuntija, mutta olen tyyppi, joka on tehnyt viimeisen vuoden aikana paljon asioita saavuttaakseen onnellisemman elämän ja vasta ihan viimeaikoina havahtunut siihen, ettei onnellisuus olekaan asia, jonka voi saavuttaa sitä tavoittelemalla.
Oma suurin ongelmani oli, että ajattelin tosiaan ennen onnellisuuden olevan jotain sellaista, mikä ”saavutetaan” vasta jonkun jutun myötä.
Kun saan työtilanteen paremmaksi, voin olla onnellisempi. Kun ihmissuhteet ovat hyvin, olen onnellisempi. Kun taloudelliset tavoitteeni toteutuvat, voin olla onnellisempi. Kun asun sellaisessa asunnossa, kun elämäntilanteeni on sellainen ja niin edellen.
Saavutan onnellisuuden sitten, kun asiat ovat paremmin. Sitten kun jokin asia muuttuu. Sitten kun vaihdan ympäristöä ja työtilanteeseen tulee muutoksia. Sitten kun jotain.
Ajattelin ennen, että onnellisuus riippuu ulkoisista asioista. Siitä, mitä minulle tapahtuu, siitä mitä ympärilläni tapahtuu ja että kaikki ikävät minulle tapahtuvat asiat vain vaikeuttavat sitä, että ”pääsisin onnellisuuteen”. Olin niin onnellinen hetken, mutta sitten tapahtui näin.
Jos on taipumuksia perfektionismiin, niin onnellisuutta voi olla vieläkin vaikeampi ”saavuttaa”, koska ainahan asiat voisivat olla paremmin. Aina voi saavuttaa enemmän sekä olla parempi ja jostain syystä tavoitteisiin pääsy ei tunnukaan koskaan siltä, mitä kuvitteli.
Lue myös: Jos haluat hyvän elämän, lue tämä kirja
Tein pitkään asioita saadakseni selville, miltä tuntuu, kun sen on tehnyt. Ei siitä taida olla viikkoakaan kun viimeksi kerroin täällä blogissakin sen olevan syy siihen, miksi teen asioita.
Ajattelin aina, että jonkun asia tekeminen tuntuu varmasti huikealta. Jälkikäteen olen ollut jopa pettynyt, kun asian tekemisen jälkeen ei ole ”tuntunut tarpeeksi onnelliselta” tai oikeastaan edes mitenkään erilaiselta, kuin edellisenä päivänä.
Joskus mietin, että onko minussa vikaa, kun en tuntenutkaan, kuten olin odottanut. Kyllähän nyt pitäisi olla onnellinen. Taidan olla vain kiittämätön kakara, jolle ei mikään riitä, kun en osaa tuntea tämän saavuttamisesta suurempaa onnellisuutta.
Olin esimerkiksi lapsesta asti halunnut julkaista kirjan, mutta kun olin julkaissut sen, ei se tuntunut oikeasti miltään. Tottakai olin iloinen, että se oli julkaistu, mutta olin odottanut jotain niin paljon isompaa ja onnellisempaa tunnetta.
Kun irtisanouduin päivätöistä, tein sen suureksi osaksi siksi, että halusin tietää, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu tietää, ettei huomenna tarvitse mennä töihin ja voi itse täysin valita, kuinka jokaisen vuorokautensa minuutin täyttää.
Ajattelin, että ehkä vain en ole oikein käsittänyt, että olen tehnyt sen, kun vielä viikkoa tai kuukauttakaan myöhemmin se ei tuonut mitään kauhean suurta tunnetta – ehkä korkeintaan helpotusta siitä, että stressi laski ja saatoin muutenkin nukkua paremmin eläessäni itselleni täysin sopivassa rytmissä.
Olin lukenut ennenkin jostakin, kuinka nopeasti positiiviset tuntemukset laantuvat ja esimerkiksi voiton tunne katoaa saavutuksen jälkeen nopeasti. Viime viikonloppuna kuulin sitten ne itselleni tärkeät sanat, kun eräs tyyppi sanoi, että se, miltä susta tuntuu asian saavutettuas on se sama, miltä susta tuntuu nyt.
Se, että saavuttaa jonkun tavoitteensa voi tuoda esimerkiksi iloa ja tyytyväisyyttä, mutta ei se ole koskaan tuonut itselleni mitään sen pysyvämpää onnellisuuden tunnetta. Niin kauan kuin oman onnellisuuden tunteen ripustaa ulkoisten asioiden varaan, ei se taatusti ole kovin kestävä.
Voinpahan siis itse lakata tekemästä asioita vain tietääkseni, miltä niiden jälkeen tuntuu ja keskittyä siihen, miltä nyt tuntuu.
Lue myös: 3 hyvinvointia lisäävää kirjaa, joita suosittelen kaikille
Nykyään koen itse, että onnellisuus on tunne ja se nimenomaan tunnetaan. Usein se, että sitä yrittää sanoittaa esimerkiksi kuvailemalla sen syitä jopa pilaa sitä tunnetta. Niin kauan kuin sen tunteen tuntemisen laittaa riippuvaiseksi jostakin tekijästä, se tulee ja menee – tai sitten harvoin edes tulee.
Tänään sain myös kiinni siitä ajatuksesta, ettei kiitollisuuskaan ole yhtä kuin onnellisuus. Hetken aikaa olin ajatellut, että juuri kiitollisuus on sitä, minkä kautta saavuttaa onnellisuuden. Kun osaa olla kiitollinen siitä, mitä itsellään on (ja varsinkin niistä pienistä asioista), niin silloinhan on pakko olla onnellinen?
Nyt ajattelen, että kiitollisuuden kautta voi lisätä ilon ja joskus jopa onnellisuuden tunnetta, mutta usein kiitollisuudessa vain listataan sanamuotoon puettuna niitä hyvin olevia konkreettisia asioita. Nimetään niitä juttuja, joista “voi olla onnellinen” ja yritetään nähdä kultareunukset kaikessa.
Käytännössä siis listataan niitä asioita, jotka yhteiskunta ympärillämme määrittää hyvän ja onnellisen elämän mittareiksi ja pelataan bingoa sillä, mitkä niistä voi itse rastittaa.
Voisiko kuitenkin olla, että useimmilla meistä on vääränlaisia käsityksiä siitä, mitä onnellisuus itseasiassa on ja uskomme siksi, että onnellisuus tarkoittaa sitä, että asiat ovat hyvin ja olemme tyytyväisiä?
Mitäs jos onnellisuus onkin vain tunne, jota voi sanattomasti tuntea muulloinkin?
Lue myös: 6 kirjaa, jotka muuttivat elämäni
Uskon, että usein onnellisuus ja tyytyväisyys sekoitetaan toisiinsa ja kuvitellaan, että onnellinen voi olla vasta sitten, kun on tyytyväinen ja tyytyväisiähän me olemme vain harvoin, koska asiat voisivat aina olla vähän paremmin – varsinkin, jos vertaa muiden elämään, jonka tähtihetket näkee somessa.
Onnellisuus ei myöskää minusta tarkoita, että aina pitäisi olla positiivinen, sillä välillä negatiivisia asioita tulee vastaan ja ne on pakko käsitellä.
Helsingin Sanomien artikkelissa puhuttiin myös siitä, kuinka onnellisuuden tavoittelu ja sen maksimoinnin yrittäminen voivat onnellisuuden sijaan jopa johtaa onnettomuuteen, kun päätöksiään alkaa puntaroida liikaa ja miettii jatkuvasti, tekikö varmasti oikean valinnan, vai tekisikö jokin toinen vaihtoehto onnellisemmaksi.
Uskon itse, että artikkelissa mainittu pahoinvointi onnellisuuden tavoitteluun liittyen tulee usein siitä, että yritetämme perustella muille sitä onnellisuutta ja kertoa, miksi tunnemme sitä. Sen myötä halutaan, että meillä on konkreettisia asioita, joista voidaan kertoa olevamme onnellisia ja jos niitä ei ole, tuntuvat meistä perustelut muiden silmissä puuttuvan.
Jos ei voi listata sellaisia asioita, jotka yhteiskunnassa yleisesti ajatellaan onnellisuutta tuovina, niin voiko sitten olla onnellinenkaan? Toisaalta jokainen varmasti tietää, että rikas, kaunis ja täydelliseltä vaikuttavan puolison napannut voi olla hyvinkin onneton ja päätyä sen myötä jopa varsin traagisiin ratkaisuihin.
Uskon, että samalla tavalla kuin joku voi tuntea pahaa huonoa oloa ilman, että muut voivat ymmärrätää sen syitä (”sullahan on kaikki hyvin, eihän sulla voi olla paha olla”), onnellisuuttakin voi tuntea ilman muille näkyviä, konkreettisia syitä.
Lue myös: Helpompaa elämää tunnelukkoja avaamalla
Kuuntelin joitakin kuukausia sitten Ilkka Koppelomäen Saa mitä haluat -kirjan ja se resonoi jo silloin niin paljon, että tein siitä postauksen blogiini. Tänään aamulla olin Ilkan pitämässä webinaarissa, jossa puhuttiin jälleen onnellisuudesta ja nyt hieman eri tilanteessa ollessa erilaiset asiat resonoivat.
Webinaarissa tehtiin Ilkan yleisesti käyttämä harjoitus, jossa vain keskityttiin olemaan onnellinen minuutin ajan.
Tämä ei olisi kolahtanut minuun yhtään vielä jonkin aikaa sitten, sillä olin niin fiksautunut siihen ajatukseen, että onnellisuus tulee ulkoisista asioista ja on riippuvainen siitä, kuinka niihin suhtaudun. Joskus jopa ärsytti se, että hoettiin, kuinka asioissa pitää nähdä ne hyvät puolet.
Tee vain niitä kiitollisuusharjoituksia niin kyllä se siitä ja opit näkemään, kuinka hyvin sulla asiat onkaan.
Nyt ajattelen, ettei onnellisuuden tunnetta tarvitse yhdistää konkreettisiin asioihin. Yleensä spontaani reaktio onnellisuutta etsiessä on alkaa listata mielessään asioita, jotka ovat hyvin ja joista on kiitollinen, mutta onnellisuuden tuntemisessa ei tarvitse olla kyse siitä.
Onnellinen voi olla ilman mitään syytä, mutta sen tunteen löytäminen ja kokeminen voi vaatia harjoittelua. Minulla se ainakin vaatii, mutta tuntui jopa helpottavalta tajuta tämä. Tuntui hyvältä vain hetken aikaa hymyillä ilman syytä ja tuijottaa johonkin miettimättä, miksi hymyilen ja olla keksimättä siihen sanamuotoon puettuja syitä.
Tokikaan en voi tietää, onko onnellisuudessa kysymys juuri tästä. Ehkä ensi viikolla kuulen jotain vielä parempaa. Lohdullista on kuitenkin se, ettei onnellisuuden ja tyytyväisyyden tarvitse kulkea jatkossa käsi kädessä, eli voin tuntea onnellisuutta, vaikka en olisi tilanteessa, johon olisin tyytyväinen.
Kun Hesarin artikkelissa yritettiin pureutua onnellisuuden määritelmään kävi selväksi, ettei sitä ihan suoraan löydy ja esimerkiksi onnellisuustutkija Ilona Suojanen sanoi antavansa ihmisten määritellä itse, miten he kokevat oman onnellisuutensa.
En siis lähde väittämään, että omat ajatukseni onnellisuudesta olisivat jotenkin oikeita, mutta halusin silti jakaa ne siltä varalta, että joku muukin saisi kiinni ajatuksesta, ettei onnellisuus välttämättä löydy tiettyjen asioiden saavuttamisesta tai omistamisesta (enkä nyt tarkoita tällä vain materiaa).
Lue myös: Jos haluat onnellisen elämän, kokeile japanilaista ikigaita
