Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä

Minua on muutamia kertoja pyydetty jakamaan ajatuksiani siitä, miltä tuntuu olla parisuhteessa kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Harvinaistahan se ei missään tapauksessa ole, mutta koska jokainen samassa tilanteessa oleva kokee sen varmasti niin erilailla ja joku, jolla ei ole samanlaista tilannetta, voi olla utelias sen suhteen, joten jaan mielelläni omia ajatuksiani toivoen, että myös muilla voisi olla jaettavaa.

Olin ennen aina sitä mieltä, etten voisi kuvitellakaan vakavaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei puhu sujuvaa suomea. Tässä ei ole mitään rasistista, vaan ihan vain kyse jutuista, jotka saavat minut syttymään. Minulta saavat jalat alta tyypit, jotka osaavat leikitellä suomen kielellä, kirjoittaa fiksusti sekä iskeä nokkelia juttuja nopeasti ja oikealla hetkellä. Tarttua sanoihin, vääntää ja kääntää niitä ja keksiä jopa ihan omia uudissanoja. Pidän tyypeistä, joilla leikkaa äkkiä ja joiden sanojen käyttö saa minut nauramaan. Jos siis mietin, millaisen miehen kanssa lopulta päätyisin jopa naimisiin, ajattelin hänen ehdottomasti olevan sujuvasti suomen kielellä leikittelevää tyyppiä.

Kun lähes neljä vuotta sitten tapasin nykyisen ruotsalaisen mieheni koin, että meillä synkkaa hyvin. Ajattelimme asioista samalla tavalla, hänen kanssaan oli hyvä olla ja mielenkiintoista jutella. Mielessäni on aina ollut haave saturomanssista, jossa Sen Oikean kohtaamisen jälkeen ei enää edes harkita muita ja yhdessä ollaan lopun elämää. Vanhempani ovat olleet yhdessä viitisenkymmentä vuotta, joten kyllähän se väkisinkin inspiroi.

Fyysisellä vetovoimalla on merkitystä, mutta jos yhteistä elämää suunnitellaan pitkälle eläkepäiviin asti, täytyy minun parisuhteessani olla myös hyvä henkinen yhteys, johon kuuluvat erinomaiset keskustelut. Haluan tietää, että vanhana kun kroppa ei toimi ja ulkonäkökin on muuttunut, synkkaa meillä vielä ja voimme jutella tunti tolkulla. Vaikka yhdessä voisikin olla ihan hauskaa, en silti henkilökohtaisesti voisi kuvitella meneväni naimisiin, jos emme osaisi kunnolla samaa kieltä ja toisen osapuolen kyky muodostaa englanniksi lauseita olisi ”I go store. I buy milk, yes no?” tai jos joutuisin miettimään, oliko sanomani lause rakenteeltaan liian monimutkainen toiselle ymmärtää. Tässä on kuitenkin kyse vain henkilökohtaisista mieltymyksistä aivan kuten siinä, että joku tykkää blondeista ja toinen tummista.

Mieheni on ruotsalainen eikä puhu suomea. Koska uuteen ihmiseen tutustuessa hyvällä keskusteluyhteydellä on minulle valtava merkitys, koin luontevammaksi puhua hänen kanssaan englantia kuin yrittää sönköttää haparoivalla ruotsillani asioita. Olin ennen tapaamistamme asunut kerran vuoden verran Lontoossa ja käyttänyt englantia töissä laivalla ollessa, joten sen puhuminen kyllä sujui, mutta olin melko epävarma. Mietin paljon, kuinka sanon jonkun jutun ja joskus joku tärkeä sana oli kateissa tai sen ääntäminen ei ollu ihan sujuvaa. Puhuin perushyvää englantia, mutta muistan pitkiä keskustelujamme käydessä ajatelleeni, etten jaksa alkaa selittämään jotain juttua, koska sen selittäminen englanniksi tuntui silloin niin monimutkaiselta.

Olimme tunteneet toisemme vasta parisen kuukauta lähtiessäni syksyllä 2014 vaihtoon Lontooseen. Mies kävi Lontoossa kerran, mutta muuten olimme molemmat koko vaihto-oppilaana viettämäni lukukauden ajan niin kiireisiä, että tutustumisvaiheemme perustui päivittäisiin Skype-keskusteluihin, joissa tutustuimme kunnolla toisiimme hyvinkin syvällisten keskusteluiden kautta. Niiden ja englanniksi opiskelun myötä kielitaitoni vahvistui enkä enää tuon syksyn jälkeen kokenut eteeni tulevan tilanteita, joissa en jaksaisi tai varsinkaan osaisi selittää miehelleni jotain juttua siksi, että se piti selittää kielellä, joka ei ole äidinkieleni.

Meillä tilanteesta on tehnyt helppoa se, että mies puhuu englantia erittäin sujuvasti ja oikeastaan kuin toisena äidinkielenään. Hänellä on erittäin laaja sanavarasto ja hän on myös hyvin pikkutarkka ääntämisen suhteen. Olenkin alusta lähtien sanonut hänelle, että hän saa ja hänen jopa pitääkin korjata minua, sillä en halua, että toistan jatkuvasti jotain virhettä. Näin hän tekeekin, mikä on loistavaa, mutta saattaa toki joissakin tilanteissa joskus ärsyttää minua suunnattomasti. Esimerkiksi kun sanon glass, on geeni usein liian paljon kuin koo ja mies huomauttaa asiasta usein. Jos painotan jossakin sanassa väärää tavua, korjaa hän kyllä asian. Ei hän tietenkään sitä tekisi jos pyytäisin häntä lopettamaan, mutta olen itse sanonut, että hänen täytyy korjata minua aina kun se on tarpeen. Tuntuu hyvältä, että kielitaitoni myös kehittyy kokoajan.

Aina välillä tulee toki tilanteita, joissa ärsyttää, ettemme jaa samaa äidinkieltä. Pidän miestäni fiksuna tyyppinä, joka osaa ajatella asioita monelta kannalta ja kunnioitan hänen mielipiteitään, jotka ovat usein hyvin analyyttisia. Joskus olisikin ihanaa esimerkiksi voida antaa hänelle luettavaksi joku tekstini, jonka kanssa kaipaisin apua tai mielipidettä.

Monissa jutuissa tekstin juju on kuitenkin juuri sen suomenkielisissä sanavalinnoissa, jotka eivät kuulosta yhtä sujuvilta englanniksi käännettynä. Jos tekstin kääntää suoraan, kuulostaa se typerältä ja jos sen taas esittää englanniksi sujuvalla tavalla, ei se ole enää sama teksti. Jos vaikka kerron jossakin kontekstissa jonkin asian kadonneen kuin pierun Saharaan, voi se olla suomeksi hauskaa, mutta englanniksi lähinnä outoa ja jos vain käännän siinä yhteydessä sanonnan merkityksen mukaan jonkin asian kadonneen täysin, ei jutussa olekaan sitten enää mitään hauskaa. En ole ammatiltani kääntäjä ja useissa vastaavissa tilanteissa mietin vaan mielessäni, että hatunnosto niille, jotka ammatikseen hallitsevat tällaiset käännöstilanteet.

Esimerkiksi tämä postaus olisi mukavaa luetuttaa miehellä ja kysyä hänen ajatuksiaan siitä. Jos puhuisimme suomea, pyytäisin häntä vain lukemaan sen, mutta koska emme puhu, en jaksa alkaa kääntää tätä hänelle ja tyydyin vain ennen postauksen kirjoittamista käymään hänen kanssaan aiheesta keskustelua saadakseni mahdollisesti mielenkiintoisia ajatuksia, joita voisin postaukseeni sisällyttää.

Joskus hyvin väsyneenä saattaa myös jopa hieman ärsyttää, ettei voi vaan ruikuttaa ulos väsyneenä suomeksi, miltä sillä hetkellä tuntuu. Vaikka en enää nykyään joudu miettimään etukäteen, miten jonkun asian sanon ja sanat tulevat hyvin luonnostaan, tulee väsyneenä silti aina välillä eteen tilanne, ettei vaan jaksaisi puhua englantia. Niinä hetkinä tuntuu, että jo suomenkin puhuminen on liikaa energiaa vievää.

Noin vuosi sitten meillä oli kotona tilanne, jossa tunsin oloni yhtäkkiä hyvin heikoksi. Sain vinkaistua miehelleni, että ”Honey, please hold me,” ja mies ehti äkkiä rynnätä taakseni, kun minulta meni taju ja valahdin veltoksi hänen käsiinsä. En normaalisti ikinä pyörry (tämä oli toinen kerta elämässäni), joten tilanne oli meille kummallekin hyvin yllättävä ja outo. Virkosin lähes saman tien, mutta pääni oli niin pöpperössä, että en saanut soperrettua ulos kuin suomea. Muistan vieläkin miettineeni samaan aikaan, että hitto kun en vaan saa sanoja englanniksi ulos ja miten hemmetissä sitä kieltä puhuttiinkaan. Mies oli hieman hädissään, sillä mongertelin pienen hetken vain suomea eikä hän tiennyt yhtään, mitä tapahtuu. Kyky puhua englantia palautui tietysti nopeasti takaisin ja kyse oli tosiasiassa varmaan vain paristakymmenestä sekunnista, mutta sellaisissa tilanteissa yhteisen äidinkielen puuttuminen voi olla pelottavaa kummallekin. Voisin myös kuvitella, että uhkaavassa tilanteessa spontaani reaktioni huutaa äkillinen varoitus voisi olla suomeksi.

Uskon kuitenkin toisaalta, että on jopa hyvä juttu, ettei meillä ole yhteistä äidinkieltä ja epäilen, että se on yksi tekijä, jonka vuoksi meillä ei liiemmin tule riitoja. Huomaan monissa tilanteissa miettiväni sen puolikkaan sekunnin pidempään, minkä ansiosta jätän töksäyttämättä jotain sellaista, jonka olisin ehkä jo suomeksi laukaissut ulos ja tajuan sen pienen hetken aikana, että sitä ei kannata sanoa. Jos joku juttu oikein kunnolla ärsyttää, saattaisin suomeksi sanoa helpommin, että vitsin idiootti, mutta englannin arkikieleni on sen verran ”fiinimpää”, ettei minulta luikahda ulos suustani koskaan vastaava englanniksi. Olen vain hiljaa.

”No just joo…” on myös sellainen lausahdus, joka itsessään varsinaisesti tarkoita vielä mitään pahaa, mutta suomeksi sen saattaisi päästää suustaan ulos tilanteessa, jossa toinen osapuoli saattaisi helposti tulkita sen poikkipuoliseksi sanaksi, josta voisi nousta lopulta hyvinkin turha sanaharkka. Englanniksi pyörittelen näissä tilanteissa hiljaa mielessäni silmiäni enkä sano ääneen mitään ja huomaan jälkikäteen, että tilanne on mennyt itsestään ohi ja oli vain hyvä, etten päästänyt ulos mitään typerää. Sanoisin siis, että olen itse mukavampi ihminen englanniksi.

Se, ettei meillä ole yhteistä äidinkieltä on noussut minulle usein esiin, sillä työhöni liittyy paljon kirjoittamista ja sanat ovat minulle todella tärkeitä, oli sitten kyse puhutusta, kirjoitetusta tai jopa lauletusta viestinnästä (kuuntelen esimerkiksi musiikissa aina ensisijaisesti sanoja). Miehelle niillä ei kuitenkaan ole samanlainen merkitys eikä hänellä ole yhtä vahvaa suhdetta äidinkieleensä.

Kun kysyin mieheltäni, onko hänellä vastaavia ajatuksia aiheesta kuin minulla, oli hänen ulosantinsa paljon suppeampi. Hän kokee englannin lähes toiseksi äidinkielekseen ja koska hän ilmaisee itseään sillä niin sujuvasti sekä kirjallisesti että suullisesti, ei hänellä ole asian suhteen koskaan ongelmia. Koska hän myös ymmärtää minua hyvin ja voimme käydä sujuvaa keskustelua, ei hän ollut kuulemma liiemmin edes miettinyt asiaa. Meillä ei onneksi myöskään tule useinkaan vastaan kielestä johtuvia väärinymmärryksiä, jotka voisivat helposti olla yleisiä.

Koska parisuhteemme sujuu niin hyvin englanniksi, en ole ollut halukas vaihtamaan puhekieltä ruotsiin. Minulla ei ole ruotsin kieleen mitään erityistä kiinnostusta ja sen käyttäminen asettaa miehen keskusteluissa niin paljon vahvempaan asemaan, etten koe voivani käydä ruotsiksi vastaavia keskusteluja, joita nyt käymme ja se tekisi parisuhteestamme silmissäni vähemmän kiinnostavan jollakin tapaa.

Nykyään sitä minulle tärkeää sanoilla leikittelyä tapahtuu myös englanniksi. Aluksi olin varma, etten kykenisi siihen koskaan, mutta nyt sitä tapahtuu meillä usein ja nautin siitä. Muistan vieläkin jopa sen hetken, kun ensimmäisen kerran se tapahtui luonnostaan ja mies kommentoi, että katso nyt, kyllä se sujuu vielä myös englanniksi.

Ei siis tunnu, että olen joutunut vieraalla kielellä käytävän parisuhteen myötä luopumaan mistään vaan ennemminkin siltä, että olen parisuhteen myötä saanut myös tilaisuuden kehittää kielitaitoani tasolle, jolla voin myös pitää sen kanssa hauskaa. Suomi on minulle aina kielenä tärkein, mutta tuntuu hyvältä, että parisuhteen bonuksena on tullut parempi kielitaito.