Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä

Minimalistiseen elämään siirtyminen on muokannut ajatuksiani monella tapaa pikkuhiljaa. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, mutta pienet, yksittäiset asiat saavat hiljalleen aikaan ketjureaktion, joka muuttaa ajattelutapojani ja käytöstäni. Yksi suurimmista muutoksistani on liittynyt rahaan.

Vaikka rahasta ei yleensä olekaan soveliasta puhua, niin puhun siitä silti tässä yhteydessä mielelläni. Sanon kuitenkin heti alkuun tiedostavani, että olen siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että olen vakituisessa työsuhteessa, minulla ei ole kannettavanani erityistä taloudellista taakkaa ja olen valinnut elää lapsettomassa taloudessa. Olen lisäksi onnekas, sillä minulla ei myöskään ole terveydellisiä ongelmia, joista huolehtiminen rasittaisi lompakkoani.

Tiedän, että olen onnekas näiden asioiden suhteen, sillä aina on joku, jolla ei ole samanlaisia kortteja, mutta samalla tiedän myös, että on valtava määrä kanssani samassa elämäntilanteessa eläviä ihmisiä, jotka saavat ihan kivasti palkkaa, joilla ei ole palkkaan nähden kohtuuttoman suurta määrää oikeasti pakollisia menoja ja joilta silti lähes loppuvat rahat kesken ennen uutta tilipäivää. Rahat vain katoavat jonnekin jostain syystä.

Vaikka olen aina ollut säästeliäs siinä mielessä, että minulle on tärkeää pitää säästötilillä rahoja pahan päivän varalle, halusin ennen tehdä paljon töitä, jotta tienaisin enemmän ja voisin tehdä ja ostaa rahoillani erilaisia asioita. Himoitsin uutta elektroniikkaa, ihania merkkilaukkuja ja keksin muuten vain kaikkea, mitä ehdottomasti haluaisin rahoillani ostaa.

Luin jostakin lainauksen, jossa sanottiin, että ostamme tavaroita, joita emme tarvitse rahoilla, joita meillä ei ole tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joista emme edes pidä. Se kolahti ainakin jossain määrin.

Minimalismin myötä tajusin, että en oikeasti tarvitse enemmän rahaa ollakseni onnellisempi, vaan minun piti vain haluta vähemmän ollakseni tyytyväisempi. Sen ymmärtäminen toi ihanan vapauden tunteen. En jäisi mistään paitsi, vaikka minulla olisi vain rajallinen määrä tavaroita. Joidenkin juttujen (erityisesti kosmetiikan) kanssa se oli aluksi vaikeaa, mutta homma on helpottanut pikkuhiljaa. Nyt koen edistyneeni ajattelussa jo huomattavasti enkä enää koe, että minun pitää yrittää haluta vähemmän, vaan että ihan oikeasti nykyään haluan vähemmän.

Siinä missä minulla ennen oli mielessäni lista asioita, jotka seuraavaksi haluaisin ostaa, ei minulla enää ole sellaista. Tottakai keksin monta juttua, jotka olisi kiva omistaa tai joihin voisi seuraavaksi laittaa rahaa (kuten vaikka kodin remontointiin), mutta nykyään keskityn mielummin siihen, kuinka vähän voin kuluttaa, jotta voin tehdä vähemmän töitä ansaitakseni vain rahat, jotka riittävät onnelliseen elämiseen. Olen tajunnut, että omalla kohdallani siihen ei loppujen lopuksi tarvita niin paljon rahaa kuin mitä ennen luulin tarvitsevani.

Käytän elämiseeni päivätyöstä saamiani rahoja enkä ole vielä koskaan nostanut blogitöistä palkkaa, vaan sijoittanut sieltä saadut rahat blogiin ja työhön liittyviin asioihin kuten blogipostauksia varten hankkimaani kosmetiikkaan, kameran kaltaisiin apuvälineisiin, Etelä-Korean matkoihini ja kirjani sisäänostoon.

Muuten elän päivätyöstä saamallani hyvin keskivertopalkalla, mutta koska olen jo pitkään tehnyt 60% työviikkoa, ei kuukausittainen nettopalkkani ole tietysti mikään suuri. Silti minusta ei ole vielä koskaan tuntunut, että se olisi liian vähän, sillä tässä elämäntilanteessa ja nykyisillä valinnoillani se riittää erinomaisesti ja saan siitä osan edelleen sukanvarteen tulevia lomamatkoja ja muita menoja ajatellen.

Juuri nyt tavoitteenani on mennä entistä enemmän kohti elämäntyyliä, jossa rahaa kuluu mahdollisimman vähän. Olen esimerkiksi pihi ruokakaupassa kävijä, mutta yleisestä tarkalla budjetilla eläville tehdystä suosituksesta huolimatta en koskaan suunnittele etukäteen kauppalistaa. Sen sijaan menemme mieheni kanssa kauppaan katsomaan, mitä sieltä saa halvalla ja keksimme, millaista ruokaa niistä aineksista saa koottua. Olemme kokeneet tämän huomattavasti halvimmaksi tavaksi, sillä on ihan turhaa päättää etukäteen, että huomenna syödään riisiä hapanimeläkastikkeella, jos kaupassa näkee, että kalakeittoa saa superhalpaan hintaan. Sitten sitä voidaan ostaa vaikka viikon tarpeisiin.

Koska olemme molemmat taloudellisesti samassa elämäntilanteessa eikä esimerkiksi toinen ole vanhempainvapaalla, olemme päätyneet pitämään rahamme erillään. Näin meille ei ole ikinä tullut riitaa rahasta ja pidän siitä, ettei rahasta oikeastaan edes tarvitse keskustella – ainakaan negatiivisessa mielessä. Rahahan on tunnetuksi yksi suurimmista tekijöistä aiheuttamaan kitkaa ja riitoja parisuhteessa.

Kummallakin meistä on oma taloutemme ja jos toinen haluaa käyttää rahojaan johonkin, ei sitä tarvitse koskaan selitellä toiselle millään tavalla. Yleisellä tasolla ajatuksemme talouden hallinnasta menevät kuitenkin hyvin yksiin.

Siirrämme yhteiselle ruokatilillemme kuukausittain kumpikin noin 200 euroa, mutta emme ikinä käytä kaikkia niitä 400 euroa kuukaudessa ruokiin ja muihin yhteisiin menoihimme, joten tilille jää joka vuosi sen verran ylimääräistä säästöön, että sillä saamme vaikka matkustettua ulkomaille ja tehtyä muita yhteisiä hankintoja.

Yhteisenä tavoittenamme on, että asuntomme asuntolaina olisi kokonaisuudessaan maksettu neljän vuoden kuluttua. Sen vuoksi olemme tällä hetkellä tavallista säästeliäämpiä ja mietimme raha-asioita ihan vähän enemmän.

Emme varsinaisesti koe, että luopuisimme tällä hetkellä kuitenkaan mistään ja uskomme muutenkin, että tämän hetkinen harkitsevaisuutemme palkitsee. Kun saamme asuntolainamme maksettua, voimme vuokrata asuntoamme ja lähteä vuokrarahoilla maailmalle – kiitos Tukholman överikalliin vuokra-asuntojen hinnoittelun ja hankalahkon vuokra-asunnon saannin onnistuu se helposti.

En silti halua elää kitkutellen ja kärsien, sillä kuten olen joskus aiemminkin maininnut, ei minulla ole mitään kuolemanpelkoa, mutta tiedostan silti hyvin, että ei ole mikään itsestäänselvyys, että olen neljän vuoden kuluttua elossa. Ihmisiä kuolee jatkuvasti yllättäen tapaturmien ja sairauksien vuoksi, joten vaikka onkin hyvä miettiä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa, ei sitä silti kannata minusta tehdä täysin nykyhetken kustannuksella.

Meillä on mieheni kanssa kuitenkin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Olemme puhuneet pakettiauton muuttamisesta matkailuautoksi ja sillä ympäri Eurooppaa ajelusta. Suunnitelleet muuttoa Wieniin, Espanjaan ja Lontooseen. Haaveilleet uudelleen Aasiassa asumisesta ja jopa Yhdysvaltoihin, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin pidemmäksi aikaa lähtemisestä.

Noista mikään ei ole tuntunut toista poissulkevalta vaihtoehdolta, vaan tavoitteena on voida tehdä nuo kaikki. Mitä vähemmän omistamme, sitä helpommin se onnistuu ja mitä vähemmän haluamme, sitä halvemmaksi elämä tulee.

Odotan eniten sitä hetkeä, kun asuntolainamme on maksettu. Yhtiövastikkeemme on kuussa noin 200 euroa ja siihen muutamat laskut päälle, eli kiinteiden kustannusten summa ei kuukaudessa ole paljon henkeä kohti. Vuokrasimme viimeksi kalustetun asuntomme noin 1350 eurolla/kk, joten kuten jokainen voi päätellä, on asuntolainan maksun jälkeen varsin fiksu valinta laittaa asunto vuokralle ja lähteä nauttimaan elämästä jonnekin, missä tonnilla kuussa elää hyvin ja rahaa voi vielä jäädä säästöönkin.

Vaikka suunnittelemme ulkomailla asumista, haaveilen silti yksinkertaisesta ja helposta elämästä. Haluan elämän, jossa minulla on aikaa tehdä ja kokea asioita. Sellaisen elämän, jossa voin huoletta viettää yhden päivän katsellen telkkarisarjoja, kuunnella loputtomiin äänikirjoja, kävellä samalla pitkin uusia katuja ja ottaa rennosti. Sellaisen elämän, jossa olen niin rentoutunut, että voin antaa itseni uppoutua täysillä asioihin ja innostua uusista jutuista. Tehdä tilaa uuden oppimiselle, käyttää tunteja, päiviä tai vaikka viikkoja uuden taidon treenaamiseen ja silti kokea, ettei minulla ole painetta oppia sitä. Ehkä jopa sellaisen elämän, jossa innostun uppoutumaan johonkin muuhunkin kuin vain kosmetiikkaan tai vaikka työskentelemään jonkun ihan muun jutun parissa.

Kun haaveet ovat selvillä, ei tunnu yhtään vaikealta elää pienellä budjetilla. Yhtäkkiä en edes keksi, miksi joskus haaveilin uudesta merkkilaukusta – minullahan on laukkuja jo ihan tarpeeksi ja vähempikin riittäisi. En ole varma, mitä ne jutut, joihin ennen halusin rahani niin kovasti käyttää edes mahtoivat olla. En myöskään täysin tajua, miksi ihmeessä halusin istua konttorilla 40 tuntia viikossa vain voidakseni ostaa lisää uusia asioita tai varsinkaan, miksi olin valmis olemaan kymmenen päivää vuorokauden ympäri laivalla töissä voidakseni olla sen jälkeen kymmenen päivää vapaalla. Kolmipäiväinen työviikkoa blogityön rinnalla tuntuu paljon paremmalta.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, opin itsestäni ja ajatuksistani minimalismin myötä jatkuvasti uutta ja se tuntuu hyvältä. Se, etten jatkuvasti tarvitse jotain uutta on ollut ehdottomasti parhaita oppejani ja vaikka se kuulostaa aivan älyttömän yksinkertaiselta, ei se silti ole meistä monille mikään itsestäänselvyys – tai minulle se ei sitä ainakaan ollut.