Blogi minimalismista, kosmetiikasta ja onnellisesta elämästä

Kun kiinnostun jostain asiasta, tykkään uppoutua siihen oikein kunnolla. Ahmin tavallisesti aiheesta tietoa, hankin käsiini reilusti materiaalia ja haluan hallita homman. Kilpailuhenkinen mieleni pyrkii myös jatkuvasti olemaan minua kiinnostavissa asioissa ihan vähän aiempaa parempi, minkä vuoksi en aina osaa tehdä kaikkea ihan kohtuudella. Olen rasittavuuteen asti kaikki tai ei mitään -tyyppiä, minkä vuoksi minun tulee usein asettaa itselleni selkeät pelisäännöt ennen puuhaan ryhtymistä ettei homma mene överiksi.

Olen juuri sitä tyyppiä, joka lähtee ensimmäistä kertaa vuosiin lenkille, juoksee väkisin 10 kilometriä, koska se nyt vain kuulostaa coolilta, juoksee sitten siitä innostuneena seuraavalla kerralla veren maku suussa 10.5 kilometriä eikä sitten enää halua lähteä kolmannen kerran juoksemaan kun tietää, ettei kuitenkaan voisi tyytyä vähempään kuin yhteentoista kilometriin. (Tositarina, tapahtunut kolmesti.) Juuri siksi tarvitsen pelisääntöjä, jotka vaikkapa määrittelevät, että lenkin pituus on kolme kilometriä eikä seuraavallakaan kerralla yhtään enempää.

Yksi tällainen pelisääntö liittyy meneillään olevaan tavaroideni vähennykseen.

Kuten olen kertonut, olemme yhdessä mieheni kanssa vähentäneet kotonamme olevien tavaroiden määrän meille sopivaan minimiin. Mies on ollut hommassa innolla mukana, mutta projektin selkeä vetovastuu on ollut minulla. Päätin etukäteen mielessäni, että minimalismiprojektissa on neljä vaihetta, joista kolmannessa olemme tällä hetkellä.

Ensimmäinen vaihe oli omaisuutemme läpikäyminen. Tutkimme yhdessä läpi jokaikisen kotimme esineen aina astioista ja vaatteista yksittäisiin papereihin ja jopa työkalupakin ruuveihin asti päättäen, mitkä tavarat ovat meille iloksi ja hyödyksi ja mitkä puolestaan eivät. Ne tavarat, joista ei ollut iloa tai hyötyä lähtisivät eteenpäin.

Kakkosvaihe oli varsinainen luopumisprosessi. Autottomina ihmisinä vuokrasimme pakettiauton ja ajelimme sillä hyväntekeväisyysjärjestön kauppaan sekä lajitteluasemalle kuljettamaan pois kaikki meille turhat tavarat. Homma sujui hyvin ja tavaroista luopuminen tuntui lähes koukuttavan vapauttavalta. Kotona oli ihanaa olla, kun tavaroilla oli omat paikkansa eikä missään tullut enää vastaan sekalaisen tavaran laatikoita.

Tavaroista luopumisen jälkeen meillä pyörähti käyntiin kolmosvaihe, joka minun oli välttämätöntä määritellä itselleni. Mies ei tätä vaihetta liiemmin tarvitse eikä hän suuremmin elä sitä läpi, mutta minä olen itse tässä vaiheessa. Kutsun tätä kolmatta vaihetta hienosäätövaiheeksi, sillä tässä vaiheessa käymme (tai no, minä käyn) edelleen vielä läpi, voisiko jostain yhä luopua.

Vähennysprosessissa kävin esimerkiksi läpi kaikki valokuvani ja säästin niistä tärkeimmät. Nyt olen siirtänyt valokuvat digimuotoon sen helpoimman kaavan kautta, eli ottamalla niistä kuvia ja laittamalla ne talteen pilvipalveluun. Näin saatoin vielä luopua varsinaisista fyysisistä valokuvista ja vastaava digitalisointiprojekti on vielä edessä muutamille dokumenteille, joiden paperiversioista voin sen jälkeen luopua.

Meillä on kotona myös muutamia laseja, kuppeja ja lautasia sellaisista tuotesarjoista, joita käytämme, mutta joita meille riittäisi pienempikin määrä. Tunnettujen merkkien muutamat vähän käytetyt astiat laitamme myyntiin Facebook-kirppikselle. Näiden kohdalla ajatus tästä on ollut yhteinen tai itseasiassa jo etukäteen nimenomaan miehen ääneen sanoma.

Ongelmahan on, että tällaista pientä hienosäätöä voisi jatkaa loputtomiin. Tavaroiden vähentämisen ideana on, että kun kotoa vähentää turhat tavarat, eivät tavarat vie aikaa eikä niille tarvitse tuhlata turhia ajatuksia. Ei tarvitse käyttää turhaa aikaa siivoukseen ja järjestelyyn eikä tarvitse miettiä, että mitä niille ylimääräisille lehdille tekisi tai koska sen eteisen sotkulaatikon ehtisi siivota. Mielen voi siis vapauttaa turhasta tavaroiden ajattelusta.

Hienosäätöprosessiin on kuulunut mm. vanhojn valokuvien muunto digimuotoon.

Vaarana on kuitenkin, että ajatus tavaroiden vähentämisestä jää päälle ja puolestaan se ottaa vallan mielestä. Minä olen nimittäin juuri sellaista tyyppiä, jolla se voi tehdä niin. Voin miettiä loputtomiin, että mistä tavaroista vielä voisi hankkiutua eroon ja ja olisiko kotona sittenkin vielä jotain, mitä ei tarvita. Tykkään tällaisista vähennysprojekteista ja rakastan pyöritellä tuollaisia ajatuksia mielessäni, mutta pidemmän päälle ne voivat muuttua kuluttaviksi ja viedä vähennysprojektista ilon. Jos minimalismin tarkoituksena kerran on vapauttaa mieli tavaroista, menee koko homma hukkaan, joka ajatukset keskittyvät tavaroihin yhä edelleen, mutta vain toisesta vinkkelistä katsottuna.

Tämä on itseasiassa myös syy siihen, miksi tavaroiden vähennys kannattaa minusta ottaa tietyn määräajan sisällä tehtävänä projektina eikä jättää päälle jatkuvaksi, pikkuhiljaa tapahtuvaksi jutuksi, jossa tavaroita vähennetään silloin tällöin hylly tai laatikko kerrallaan. Silloin on helposti vaarana se, että tavaroiden ajattelu nimenomaan täyttää ajatukset, vaikka tavaroiden vähentämisen tarkoituksena on nimenomaan tyhjentää ajatuksia ja keventää mieltä.

Päätin, että annan itselleni tietyn ajan, jonka voin käyttää tähän hienosäätöprosessiin. Tuona aikana saan aktiivisesti miettiä juuri niin paljon kuin haluan, että mistä vielä voi luopua, mutta tavaroista luopuminen on myös tehtävä tuon jakson aikana. Kun se jakso sitten kuluu loppuun, on aiheen märehtimisen loputtava.

Annoin itselleni tähän projektiin aikaa vähän alle kolme viikkoa ja nyt teen tosiaan tätä hienosäätöä. Ihan kauhesti tätä hienosäädettävää ei ole, mutta on mukavaa antaa itselleen siihen lupa ja tehdä sitä sen verran kuin itsestään tuntuu.

Parin viikon kuluttua alkaa sitten se minimalismiprojektin itseasiassa tärkein vaihe eli neljäs ja viimeisin vaihe. Uskon jo etukäteen, että itseasiassa tämä vaihe saattaa olla se koko projektin kaikkein haastavin vaihe minulle.

Neljännessä vaiheessa lopetan nimittäin tavaroiden vähentämisen ajattelun ja keskityn nauttimaan siitä, mitä minulla on. Lakkaan harmittelemasta, että kotona on edelleen liikaa kosmetiikkaa (jotka jätin suureksi osaksi vähennysprojektin ulkopuolelle) ja nautin täällä yhä olevista tuotteista. En tuskaile, että että lukemista odottaa vielä kymmenen kirjaa, joista aion luopua saatuani vihdoin aikaiseksi kahlata ne läpi, vaan nautin niistä kirja kerrallaan ja luovun sitten, kun kirja on luettu. Käytän niitä juttuja, joita minulla on ja yritän laittaa jatkuvasti laukkaavan mieleni kuriin enkä vain mieti, mitä voisin kotoani seuraavaksi vähentää. Kyllä ne loput tavarat sitten vähenevät sieltä ihan itsestään ajan kanssa.

Neljänteen vaiheeseen kuuluu ratkaisevana osana myös se, ettei kotiin ala haalia lisää tavaraa. Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että minulle voisi enää herätä hamstrausmaniaa, mutta mistä sitä ikinä tietää. Nyt, kun olen kuitenkin päässyt tavaroiden vähentämisen kanssa siihen varsin rauhalliselta tuntuvaan olotilaan, jossa mieltäni eivät enää täytä kotona turhaan pyörivät roinat, mietin hyvin tarkasti, mitä kotiini haluan. En siis usko, että tänne kovin helpolla tulee mitään sellaista, mikä ei päätyisi päivittäiseen käyttöön.

Onkin itseasiassa jopa aika jännittävää miettiä, minkä verran tavaroita kotonamme on esimerkiksi ensi keväänä. Huomaan leikkiväni mielessäni jatkuvasti ajatusleikkiä, jossa pakkaan jokaisen huoneen irtaimistoa matkalaukkuihin tai muuttolaatikoihin: keittiötarvikkeet mahtuvat yhteen pahvilaatikkoon, vaatehuoneen tavarat vievät puoli matkalaukullista… Käyn mielessäni pientä taistelua, kun vuoron perään olen pakkaamassa tavaroitani ja miettimässä, voisiko vielä jotain vähentää ja vuoron perään taas yritän rauhoittaa mieleni ajattelemaan, ettei mitään tarvitse ihan oikeasti enää vähentää, sillä täällä ei enää oikeastaan ole mitään liikaa. Nyt parin viikon ajan tämä leikittely on vielä ihan oikei, mutta toivon kovasti, että osaan kuun puolivälissä vihdoin lopettaa sen ja keskittyä nauttimaan. Katsotaan, mitä siitä tulee ja lupaan raportoida sen sujumisesta täällä.