Saavuin eilen Pariisiin, jonne olin varannut Airbnb-majoituksen itselleni kuukaudeksi. En ole koskaan ennen käyttänyt Airbnb-majoitusta, mutta tulin siihen tulokseen, että tämä on hyvä hetki alkaa harjoitella sitä. Suunnitelmissamme oli nimittäin, että kun tulevana vuonna lähdemme mieheni kanssa maailmalle, tulisimme suosimaan sitä paljon. Nyt oli siis hyvä hetki poistaa se ensikertalaisen jännitys ja selvittää, kuinka homma toimii.

Olin löytänyt itselleni kompaktin majoituspaikan mielestäni varsin hyvältä sijainnilta Saint-Germainin alueelta Mabillonin ja Saint-Sulpicen metropysäkkien väliltä. Kompakti on majapaikkaani täydellisesti kuvaava sana,  sillä kyseessä on kerrostalon kerrosten välissä oleva huone, johon mahtuu sänky, keittiön taso, kokoon taittuva pöytä ja pieni käsisuihkulla ja wc-pöntöllä varustettu kylpytilakoroke, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Tila on varmasti ollut varastona, kunnes joku on keksinyt ostaa sen ja alkaa tienata sillä.

Airbnb-neitsyenä en ilmeisesti tajunnut katsoa kovin tarkasti yksityiskohtia majoitysta varatessani, sillä paikan päällä tajusin, että minulla oli huoneessani onneksi sentään pieni jääkaappi, mutta ei mikroa tai keittolevyä. Asunnossa ollut pieni vedenkeitin oli nähnyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten, enkä todellakaan halunnut koskea siihen, joten mahdollisuus ruuanlaittoon olisi olematon.

Toinen asia, jonka saavuttuani tajusin oli, ettei asunnossa ollut saatavilla langatonta nettiä. Toki kännykkäliittymäni mahdollistaa netin käytön ilman lisämaksuja EU:ssa, mutta täytyy sanoa, etten ole varma, kuinka paljon tuo 15 Gt rajoitus ihan konkreettisesti tarkoittaa. Majapaikan tiedoissa oli myös merkintä siitä, että siellä olisi läppärityöskentelyyn sopiva pöytä ja tuoli, mutta pieni huojuva metallipenkki ja vino klaffipöytä eivät olleet siihen oikeasti kovin optimaalisia.

Olin silti tyytyväinen majoituspaikkaani, mutta se tosiaankin olisi vain paikka, jossa nukkuisin yöni, säilyttäisin tavarani ja kävisin suihkussa. Muuten kaikki elämäni tulisi tapahtumaan muualla.

Luin jo joitakin vuosia sitten japanilaisen Fumio Sasakin kirjan Goodbye Things, joka käsittelee melko äärimmäisyyksiin vietyä kodin minimalismia ja viehätyin sen myötä ajatuksesta, jossa omaa elämää ei eletä tiiviisti neljän seinän sisällä, vaan kaupunki ajatellaan omaksi olohuoneeksi. Käytännössä tällä tarkoitetaan sitä, ettei kotona tarvitse olla tilan ja varusteiden puolesta mahdollisuutta tehdä kaikkea, vaan asioita tehdään yhä enemmän oman kodin seinien ulkopuolella.

Tämä Pariisin reissu on minulle täydellinen tilaisuus kokeilla sitä – varsinkin, kun syksyisessä Pariisissa pitäisi olla varsin hyvät ja sallivat ilman sen toteutukseen. Olen tavallisesti todellinen kotihiiri ja voin olla vaikka viikon kotona neljän seinän sisällä ilman, että minulle tulee tunne siitä, että seinät kaatuvat päälle ja kotoa on pakko päästä pois, joten minulle tällainen toimintamalli oli aivan uusi juttu.

Ruotsissa asumme Nackassa, josta menee bussilla noin vartti Tukholman ydinkeskustan kupeessa olevalle Slussenille. Sijainti on luonnonläheinen ja kätevä, mutta silti sen verran sivussa, etten voi vain astua ovesta ulos yhtä kätevästi tehdäkseni asioita verrattuna siihen, jos asuisimme Tukholman keskustassa. Pariisissa tällainen kokeilu onnistuu nyt kuitenkin täydellisesti.

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta istuen rennossa tuolissa Eiffel-tornin edustalla olevassa puistossa, jatkoin kirjoittamista pienellä penkillä ja viimeistelen nyt tekstiä istuessa erään ostoskeskuksen pieneksi puutarhaksi tehdyllä sisäpihalla, jonne jokainen voi tulla hetkeksi rauhoittumaan – ja nauttimaan nopeasta langattomasta verkosta.

Keskitän ajatuksiani kirjoittamiseen ja välillä huomaan niiden harhautuneen katselemaan ohikulkijoita tai kuuntelemaan ilmassa soljuvaa ranskaa, jota en osaa perustervehdyksiä enempää. Ranskan kuuleminen ei siis varsinaisesti sotke ajatuksiani, sillä en osaa pysähtyä kuuntelemaan puheen merkitystä, vaan kuulen vain kielen kauneuden.

Juon kahvia ja mietin, haluaisinko oikeasti aina tehdä töitä näin. Blogin kirjoittamisessa oman kodin rauhassa on kuitenkin etunsa. Takuuvarmasti toimiva internet-yhteys on äärimmäisen tärkeä, sillä jatkuvasti katkeileva tai hidas netti ovat todella turhauttavia työkaluja. Myös mahdollisuus pitää vessatauko aina tarvittaessa ja muutenkin se tietynlainen rentous ja yksityisyys, jonka kodin seinät tarjoavat ovat olleet minulle tärkeitä juttuja. Ajatusten keskittäminenkin on usein helpointa oman kodin hiljaisuudessa.

Töiden tekeminen kahvilasta tai kapungilta on kuitenkin kieltämättä paljon inspiroivampaa ja ajatuksena erityisen viehättävä. Toki käytännön seikat sanelevat paljon: Joskus voi olla hankaa löytää kahvilaa (tai muuta tilaa), jossa on varmasti toimiva internet-yhteys ja muistan, kuinka Bangkokissa minua suorastaan ärsytti, kun luulin löytäneeni sellaisen, tilannut kahvini ja istunut läppärini ääreen ihan vain tajutakseni, ettei internet jostain syystä vain toiminut. Haaveissani harrastin kahvilahyppelyä ja kokeilin eri kahviloita, mutta käytännön vuoksi päädyin jatkuvasti samoihin paikkoihin, joista saatoin olla varma, että niiden internet-toimi ongelmitta.

Sitten on tietysti aina myös se vessaongelma, eli kun kesken kirjoittamisen haluaisi poistua vessaan, mutta ei viitsisi jättää tavaroitaan levälleen varastettavaksi, mutta jos paikalleen ei jätä jotain oman reviirin merkkaavaa, voi paikkansa menettää. Ongelmana on usein myös se, ettei ole ihan varma, kuinka kauan kahvilassa on soveliasta istua. Salliiko yhden kahvin ostaminen tunnin vai jopa kahden tunnin hengailun, vai onko sillä ylipäätään kenellekään mitään väliä, jos kyse ei ole erittäin ruuhkaisesta kahvilasta?

Haaveenani on, että Aasiaan lähtiessämme osaisin ajatella kaupungin ja ylipäätään koko maailman olohuoneenani. Väsyn helposti, jos olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja kaipaan paljon omaa rauhaa, mutta toisaalta uskon, että harjoittelu voi auttaa tähän. Aionkin tällä Pariisin matkallani harjoitella, miltä tuntuu, kun elämää ei elä niin tiiviisti neljän seinän sisällä, mihin itse olen tottunut.

Käytännössä se tarkoittaa paitsi töiden tekemistä kaupungilta, mutta myös niitä pieniä arjen hetkiä, jotka ovat ehkä jollain tapaa harvinaista luksusta, mutta jotka yritän muuttaa osaksi arkea. Eväiden syöminen Eiffel-tornin juurella nurmikolla auringossa kuulostaa bucket list -jutulta, joka täytyy tehdä joskus, mutta nyt voin halutessani syödä siellä aamiaisen, lounaan, välipalan tai illallisen ihan niin usein kuin vain haluan.

Tällä matkalla aion siis harjoitella ajatusta siitä, että kaupunki on olohuoneeni ja kotini jatke.

Kuinka tärkeä asia kodin oma rauha on teille?

Lue myös: Mitä eroa on minimalismilla ja KonMarilla?