Menin eräänä päivänä ostamaan Marks & Spenceriltä hieman keittiötarvikkeita. Ostin muutaman juomalasin, lusikoita sekä ruokailuveitsiä ja maksoin ostokseni Electron-kortillani PIN-koodia vaativalla maksupäätteellä.
”Voisitko näyttää henkkarisi?” pyysi myyjä minulta.
Miksi ihmeessä? Ostoksieni loppusumma ei ollut paljon eikä sitäpaitsi PIN-koodilla tunnistautuessa loppusummalla pitäisi olla mitään väliäkään. Myyjä ei myöskään ollut nähnyt nimeäni kortissanikaan, joten tässä ei voisi myöskään ollut voinut käydä kuten Puolassa, missä myyjä oli sitä mieltä, ettei korttini voinut olla omani, sillä nimeni oli e-loppuinen (feminiiniset naisten nimet kun loppuvat yleensä a-kirjaimeen) ja kuulosti siksi miehen nimeltä saaden hänet vaatimaan nähdä henkilöllisyystodistukseni osoittaakseni, että maksan omalla kortillani.
Katsoin ilmeisen kummeksuen, sillä myyjä kiirehti selittämään, että se johtuu näistä veitsistä.
Tässä vaiheessa näytin varmasti vieläkin kummeksuvammalta, mutta en osannut kuin naurua pidätellen ojentaa suomalaisen ajokorttini. Ikää 25-vuotta, ok, saan ostaa ruokailuveitsiä.
Mielessäni en voinut kuin nauraa. Onko tässä maassa ihan oikeasti joku ikäraja sille, minkä ikäinen ihminen saa marssia kauppaan ja ostaa tavallisia tylsiä ruokailuveitsiä? Ja ennen kaikkea, näytänkö minä olevan mahdollisesti alle sen rajan???
Jollain tapaa olisin asian ymmärtänyt, mikäli kyseessä olisi ollut kasa teräviä keittiöveitsiä, mutta nämä tylsät ruokailuveitset… No, olisinhan minä tietysti voinut olla alaikäinen ja mennä näiden kanssa ulos Oxfordstreetille ja puukottaa jonkun. Tai ainakin yrittää sitä.
Ei täällä onneksi aina noin vakavaa ole kuin edellä. Menin eräänä päivänä Stratfordin Tigerille ostamaan sisustustarvikkeita ja metron lähestyessä päätepysäkkiään Stratfordia, kuului kovaäänisistä kuulutus (tiivistettynä ja vapaasti suomennettuna):
”Hyvät matkustajat, lähestymme pikkuhiljaa Stratfordia, joka on jälleen yllätys, yllätys, tämän metron päätepysäkki. Viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä lähdette junasta poistuttuanne kuitenkin kävelemään oikeaan suuntaan. Kerätkää siis kimpsunne ja kampsunne älkääkä jättäkö vaunuun jälkeenne mitään muuta kuin RAHAAAA…”
Tuon kuuleminen ei voinut kuin laittaa hymyilemään!
Miksi rakastan Lontoota? Se yllättää minut (positiivisesti tai negatiivisesti) joka päivä!