Kerroin viikko sitten, että päätin toistaiseksi luopua meikkaamisesta. Vaikka olen ennenkin ollut arjessa toistuvasti ilman meikkiä pidempiäkin ajanjaksoja, tuntui kuitenkin aivan erilaiselta, kun oli päättänyt, että lähitulevaisuudessa en tulisi epävarman olon hetkellä turvautumaan meikkiin, vaan hakisin ratkaisuja omien ajatusteni ääreltä niitä syvemmin käsittelemällä.
Päätös meikkaamisen lopettamisesta sai siis päässäni aikaan paljon enemmän ajatuksia kuin ne tavalliset päivät, joina olen valinnut olla meikkaamatta, koska meikkaaminen ei juuri sillä hetkellä ole tuntunut tärkeältä tai olen vain unohtanut meikata. Uskon, että moni muukin voi käydä läpi vastaavia pohdintoja, joten aloin kirjata niitä ylös.
Olin päättänyt, että en toistaiseksi ainakaan haluaisi meikkaamisen tuntuvan enää missään vaiheessa tärkeältä asialta tehdä, sillä en meikannut meditatiivisen meikkihetken tai taiteellisen itseilmaisun vuoksi, kuten toiset kertoivat tekevänsä.
Olin meikannut siksi, että pitäisin peilistä minua katsovasta lopputuloksesta enemmän ja kokisin sen meikillä luomani version näyttävän enemmän minulta – eli siis siltä, millaisena haluaisin muiden minut näkevän.
Kyllästyin kuitenkin tarjoilemaan ihmisille ”parempaa” ja ”huonompaa” versiota itsestäni, mutta ennen kaikkea kyllästyin koko ajatukseen siitä, että minusta olisi sellaisia versioita. Tottakai näytin meikattuna erilaiselta ja noh, paremmalta, mutta halusin päästä yli ajatuksestani, että meikattu versio olisi mielestäni parempi, vaikka se miellyttäisikin esteettistä silmääni enemmän.
Minulle meikkaamisen jättämiselle oli siis selkeä syy: meikattuna minulla oli hyvä ja itsevarma olo, joten tiesin, miltä sellainen tuntuu ja halusin löytää sen saman tunteen tilanteesta riippumatta myös silloin, kun kasvoillani ei ollut meikkiä, jonka kokisin kaunistavan minua.
Halusin päästä eroon siitä tunteesta, että sillä, miltä naamani arjessani näyttää on ylipäätään mitään merkitystä minulle itselleni. Kyllästyin siis ajatukseen, että annoin meikille niin suuren voiman määrittää, milloin voin tuntea itseni varmaksi ja hyväksi, sillä kysehän oli tosiaan vain tunteesta.
Tiedostin, että voin tuntea oloni hyvin varmaksi silloin, kun minulla on kasvoilla hyvä meikki ja päällä mukavat vaatteet. Halusin saada tuon tunteen myös silloin, kuin kasvoillani ei ole meikkiä, sillä tiedän, miltä se tunne tuntuu.
Se, että meikkaamisen jättämisellä väliin säästäisi joissakin tilanteissa aikaa oli lähinnä vain plussapuoli, vaikka ennen meikkaamisen lopettamista ajattelinkin, että olisi varmasti hyödyllisempää, jos käyttäisin aikani tosin.
Päätös kokeilla elää ilman meikkiä syntyi oikeastaan aika spontaanisti. En ollut edellisenä päivänä miettinyt, että huomenna aloitan meikittömän elämän, vaan se vain nousi mieleeni tuona päivänä. Itseasiassa olin tuona päivänä sattunut meikkaamaan itseni vain kulmakynää käyttäen, minkä vuoksi ajattelin, että ehkä haluaisin pitää kiinni kulmakynästä. Tuon päivän jälkeen en ole kuitenkaan enää tarttunut siihen vielä toistaiseksi ainakaan.
Ihan tuulesta temmattu ajatus meikkaamisen lopettaminen ei ollut, sillä olin kevään aikana useampaan kertaan huomannut tuntevani pientä ärsytystä siitä, että meikkasin itseäni, koska koin, että minun tarvitsi meikata, tai muuten en tuntisi oloani yhtä hyväksi tuloillaan olevassa tilanteessa kuten vaikka naapurin luo iltaa istumaan lähtiessä. Minua ärsytti, että meikillä oli sellainen valta omaan mieleeni.
Meikkaamattoman elämän aloittaminen oli todella helppoa siinä mielessä, ettei minulla ollut päivittäisiä velvoitteita, joissa kohtaisin ihmisiä. Koska olen testieläkkeellä, ei minun myöskään tarvinnut yhtäkkiä alkaa mennä töihin tuttujen ihmisten keskelle ja miettiä, mitä he mahtavat ajatella.
Yksi vaikeimpia asioita meikkaamisen lopettamisessa onkin epäilemättä se, kuinka muut siihen reagoivat. Niin moni on tottunut näkemään minutkin aina meikattuna, että jos olisin vaikkapa ilmestynyt päivätyössäni joskus konttorille ilman meikkiä, olisin taatusti saanut kuulla kysymyksiä siitä, voinko hyvin ja onko kaikki kunnossa.
Jos meikkaa aina, voi yhtäkkiä meikitön naama viestiä muille siitä, että tuo arjen rutiini piti jättää sinä päivänä väliin jonkin poikkeuksellisen syyn vuoksi ja tottakai muita kiinnostaa, mikä se syy on ollut.
Koska en kuitenkaan käy enää nykyään päivätyössä, saatoin rauhassa alkaa totutella omaan meikittömään naamaani ensin itse. Toisaalta en voinut sanoa, ettenkö olisi tottunut siihen jossain määrin jo aiemmin, sillä olin päivätyön lopetettuani usein ollut ilman meikkiä kotona, kaupassa ja kaupungilla, mutta en kuitenkaan töissä, tapaamisissa tai illanvietoissa.
Tajusin, että olin periaatteessa melko sinut sen kanssa, miltä näytin ilman meikkiä, mutta mietin enemmän, mitä muut ajattelisivat, jos alkaisin olla ilman meikkiä. Minua kuitenkin kiehtoi ajatus siitä, että jatkossa uudet ihmiset tutustuisivat nimenomaan meikittömään minääni ja se olisi heille se normaali minä.
Käytinkö siis meikkiä vain muiden takia? En, sillä saatoinhan meikata myös silloin, kun olin koko päivän yksin kotona. Kutsuin tätä ”omaksi ilokseni meikkaamiseksi”, mutta tosiasiassa meikkaaminen itsessään ei tuonut minulle minkäänlaista iloa. Tein sen vain lopputuloksen vuoksi, jotta peiliin katsoessa tuntisin oman oloni paremmaksi, kun näkisin siellä sen tyypin, jollaiselta halusin mielummin näyttää.
Halusin kuitenkin tottua meikittömään naamaani kaikissa tilanteissa. Halusin, että siitä tulisi minulle normaali juttu eikä niin, että joutuisin joissakin tilanteissa häpeilemään luonnollista ulkomuotoani ja selitellä itselleni tai muille, miksi en ole meikannut ja näyttänyt muunlaiselta.
Koen, että meikit ovat koukuttavia, sillä onhan se houkuttavaa kun tietää, että kätensä ulottuvilla on tuotteita, joilla itsestään voi tehdä paremman näköisen koska tahansa. Ihan kuin käsissä olisi hyvän haltiakummin taikasauva, jolla itsensä voisi loihtia prinsessaksi – ainakin keskiyöhön saakka, kun on aika mennä kasvopesulle. Olisihan sellainen mahdollisuus suorastaan hullua jättää käyttämättä!
Uuden päätökseni huumassa päädyin katsomaan aiheeseen liittyviä YouTube-videoita ja törmäsin videoon, jolla vieraat argumentoivat amerikkalaisessa TV-ohjelmassa meikkaamisen puolesta ja vastaan. Keskustelussa mietittiin, voiko nainen olla menestyvä, jos hän ei käytä meikkiä ja meikkaamisen puolesta puhunut (naispuolinen) studiovieras totesi, ettei hän ikinä palkkaisi naista, joka ei meikkaisi, sillä hänestä se kertoi paljon ihmisestä ja tapaamisiin vain kuului mennä meikattuna.
Wow, eipä tullut mieleenkään, että meikki tai meikittömyys voisi jonkun silmissä määritää ihmistä noin paljon! En itse kokenut, etteikö joku voisi näyttää huolitellulta ilman meikkiä, vaikka meikki toki onkin helppo apukeino näyttää vielä paremmalta ja huolitellummalta.
Ennemminkin voisin ajatella, että tyypin, jolla on nyky-yhteiskunnassa niin vahva itseluottamus, että hän kokee voivansa mennä palavereihinkin ilman meikkiä täytyy olla todellakin asiansa osaava ja tietää, että hän on siellä osaamisensa eikä ulkonäkönsä vuoksi.
Vaikka ulkonäkö voikin määritellä paljon, haluan ainakin mielessäni elää sellaisessa maailmassa, jossa se ei ole tärkein asia. Aasian maissa ulkonäkö on todella suuressa roolissa, mutta haluaisin uskoa, ettei asia ole meillä samalla tavalla enkä ainakaan halua olla luomassa maailmaa, jossa mennään siihen suuntaan.
Jos minua ei ole palkattu työhöni näyttämään hyvältä, on minusta ratkaisevinta se, mitä osaan tehdä ja toivon myös tulevani katsottuna osaamiseni ja ammattitaitoni kautta. En jäänyt märehtimään näkemääni videota, mutta oli pysäyttävää kuulla, että joku oikeasti suhtautuu meikkaamiseen noin.
Jäin kuitenkin miettimään, kestäisinkö sen, kun voisin arvella jonkun uuden tuttavuuden miettivän, enkö kaikesta kosmetiikka-alan taustastani huolimatta oikeasti muka tiennyt, kuinka helppoa olisi näyttää paremmalta? Sitten mietin, mitä kestämistä siinä olisi ja mihin minä nyt siitä muka hajoaisin, vaikka joku noin miettisikin?
Yleisin syy sille, miksi itse elämässäni teen uusia asioita on se, että haluan selvittää, miltä minusta tuntuu kun olen tehnyt jotain.
Halusin tietää, miltä tuntuu, kun ei tarvitse herätä aamuisin päivätöihin ja voi olla oman arkensa herra. Halusin tietää, miltä tuntuu olla kuukausi yksin Pariisissa. On niin monta asiaa, joihin olen ryhtynyt ihan vain tietääkseni, miltä tuntuu, kun on tehnyt sen ja tämä on yksi niistä asioista.
Haluan tietää, miltä tuntuu kun voi olla täysin sinut itsensä kanssa ilman, että meikittä ollessa miettii, että olisipa minulla nyt meikkiä.
Katselin myös meikkaamisen lopettaneiden ihmisten videoita YouTubessa ja mietin, kuinka jokaisen iho näytti niissä niin hyvältä. Odotinko itsekin, että tapahtuisi jokin ihme, jonka ansiosta ihoni alkaisi meikkaamisen lopetettuani näyttää erilaiselta? Koska se ihme tapahtuisi? Mitäs jos sitä ihmettä ei tapahtuisikaan ja minun olisi vain hyväksyttävä ihoni tällaisena?
Voisinko oppia hyväksymään sen ja siirtyä silti elämään meikitöntä elämää? Oliko edelleen vain ihan yhtä ulkonäkökeskeistä kuin ennenkin jahdata sitä kauniimpaa hipiää, mutta tällä kertaa toivoa, että se tulisi itsestään eikä kyse olisi siitä, että vain tottuisin katsomaan itseni kulahtaneempaa versiota peilistä?
Miksi ylipäätään kirjoitin, että itseni kulahtaneempaa versiota? Eihän se ole mikään versio minusta, vaan nimenomaan minä aidoimmillani. Se, millaiseksi meikkaan itseni on se, jollaisena haluaisin muiden näkevän itseni ja jollaiseksi miellän itseni, vaikka en sellainen oikeasti olekaan.
Kumpaa odotin: ihmettä, että ihoni alkaisi näyttää ja tuntua paremmalta ja minun olisi sen myötä helpompaa hyväksyä meikittömät kasvoni vai sitä, että yhtenä päivänä vain tajuaisin olevani okei kirjavine kasvoineni ja epätäydellisine kulmakarvoineni?
Hankin 1,5 vuotta sitten silmälasit, mutta en ole koskaan päässyt sinuiksi niiden kanssa. Ne eivät kuulu arkeeni, joten ette ole siksi nähneet niitä blogissakaan. Lähinäköni on hyvä, mutta kaukonäkö tuottaa ongelmia.
Vedin silmälasini silmille ensimmäisenä meikittömänä päivänä ja kun katsoin itseäni peilistä en osannut kuin miettiä, että tuo en ole minä, en minä näytä tuolta.
Kyllä minä näytin, mutta en vain halunnut näyttää siltä. Se tyyppi näytti jotenkin homssuiselta. Vähän kiiltelevä ja punoittava iho, epätasainen ihonsävy sekä hailakat, eripariset kulmakarvat ja pallonaama. Nenän päällä oli sitten silmälasit, jotka tekivät lopputuloksesta täysin vieraan.
Meikattuna tunsin oloni sen verran hyväksi, ettei minun tarvinnut useinkaan miettiä ulkonäköäni – ellen sitten sattunut katsomaan peiliin huonolla hetkellä tai turhan karussa valaistuksessa. Kun olin meikannut, minun oli helppoa ajatella mielessäni, että nyt näytän tietynlaiselta ja se antoi minulle varmuuden olla tietynlainen.
Nyt meikkaamattomana näytin myös tosiaan tietynlaiselta, mutta en ollenkaan sellaiselta, mistä olisin pitänyt. On sellaisia ihmisiä, joita katsoessa joutuu miettimään, että onkohan sillä meikkiä. Sitten on kaltaisiani ihmisiä, joista todellakin näkee heti, koska minulla on meikkiä ja koska taas ei.
Mietin, että hemmetti, olisinko sittenkään valmis tähän ja katsoin jälleen muutamat YouTube-videot, jotka kertoivat siitä, kuinka näyttää hyvältä ilman meikkiä.
Niistä ei todellakaan tullut hyvä olo. Yhden videon tekijä osoittautui malliksi, joka näytti meikittömänäkin freshiltä ja hänen ilmeensä todellakin virkistyi entisestään, kun hän harjasi kulmakarvansa ylöspäin ja taivutti ripset, joihin hän sitten sipaisi vaseliinia, joka liimasi muutamia ripsiä hieman yhteen saaden tuuheat ripset sen ansiosta kuin ihmeen kaupalla näyttämään siltä, kuin hänellä olisi hieman katsetta korostavaa ripsiväriä.
Omien eriparisten kulmakarvojeni kasvusuunta on luonnostaan monissa karvoissa viistosti alaspäin eikä niitä todellakaan voi vain harjata ylöspäin. Ne pysyvät siinä asennossa yhtä hyvin kuin ylämäkeen ilman käsijarrua parkkeerattu auto pysyy paikoillaan.
Ripseni eivät pysy taivutettuina edes minuuttia eikä niissä kaikessa hentoudessaan todellakaan ole volyymia yhteen klimpattuinakaan – eihän niissä edes ole liiemmin väriä.
Pitäisi alkaa söhläämään kestoväreillä, mutta jos pointtina olisi oppia olemaan sinut itsensä kanssa, niin kannattiko hommaa sitoa värjättyjen ripsien varaan?
YouTubessa malli kertoi käyttävänsä meikittömänä ollessaan isoja korvarenkaita, koska koki niiden viimeistelevän lookin ja saavan hänet näyttämään ”put together”, ikäänkuin viestinä, että meikittömyys ei valinnut häntä, vaan hän valitsi meikittömyyden ja juuri se on siksi hänen lookkinsa tänään. Hänen siis kuuluikin näyttää siltä. Hyvä idea! Pitäisikö nyt hankkia isot korvarenkaat?
Laitoin Pinterestin hakuun no makeup, mutta haun lopputulokset eivät olleet sitä, mitä toivoin. Missä olivat ne suomalaisen näköiset meikittömät ihmiset? Miksi saan näkyviin vain tummapiirteisiä kaunottaria, joiden ripsiraja oli niin tumma, että todellakin kyseenalaistin sen meikittömyyden?
Vai eivätkö tavallisemman näköiset edes tee asiasta numeroa, koska ovat niin sinut asian kanssa? Olenko siis auttamattoman epäcool, kun teen meikittömyydestäni niin suuren numeron, vaikka se on useille ihmisille ihan tavallista arkea?
Miksi haulla no makeup tuli sitäpaitsi niin paljon ”meikittömiä lookkeja”, jotka oli tehty kovalla työllä kasvot meikaten?
Käännyin Instagramin puoleen, josta löysin useilla eri aihetunnisteilla tavallisten ihmisten meikittömiä kasvoja. Laitoin nuo tunnisteet seurantaan, jotta Instagram-feedini täyttyisi jatkossa sellaisesta meikittömästä sisällöstä, joka minua juuri nyt kiinnosti ja inspiroi.
Heräsin toisen meikittömän päivän aamuna yllättäen kahdeksalta alle kuuden tunnin unien jälkeen, eli huomattavasti tavallista aikaisemmin. Tunsin itseni jopa hieman levottomaksi ja toisin kuin yleensä, en saanut uudelleen unta.
Tavallisesti olisin käyttänyt tämän harvinaislaatuisen tilaisuuden hyödyksi ja noussut ylös, mutta nyt mietin, että jos näytän väsyneeltä, en voi kätkeä sitä, joten minun on PAKKO nukkua hyvin. Ei siis painetta, mutta nyt on pakko nukahtaa vielä.
Tavallisesti se ei olisi ollut mikään ongelma, sillä nukun öisin kahdeksasta kymmeneen tuntia (ja kyllä, silmänalusillani on silti tummuutta). Nyt en kuitenkaan saanut enää unta ja leponi jäi omalla nykyisellä mittapuullani vähäiseksi.
Päätin tuona päivänä lähteä keskustaan, jossa olin lukuisia kertoja viettänyt aikaa meikittä. Homssuisena liikkuminen ei ollut aiemmin tuntunut ongelmalta, koska olin voinut ajatella, että no minä nyt näytän tänään tällaiselta ja se on valintani, jonka voisin helposti meikillä muuttaa, jos olisin halunnut, mutta en vain halua.
Nyt tilanne kuitenkin tuntui hieman erilaiselta, sillä vaikka olisin halunnutkin, en voinut mitään sille, miltä näytin. Kävelin kuitenkin kohti kaupunkia hyvällä ja varmalla fiiliksellä. Tuntui itseasiassa erityisen hyvältä olla kaupungilla meikittä!
Sitten näin kasvoni ohimennen jostakin peilaavasta pinnasta. Olisi liioiteltua sanoa, että se olisi huonontanut fiilistäni tai tehnyt olostani epävarmemman, sillä koen voivani kävellä kaupungilla minkä näköisenä tahansa eikä ketään kiinnosta. Sanotaanko kuitenkin, että se heijastus palautti mieleeni realiteetit varsin vahvasti. Näytin väsyneeltä enkä voinut tehdä sille mitään.
Kuluneen viikon aikana päässäni on siis pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia meikittömyyteen liittyen. Osa niistä on ollut ihan fiksuja, osa taas naurattanut jo välittömästi niiden juolahdettua mieleeni. Uskon, että kaikkien niiden käsittely on kuitenkin ollut tärkeää ja että tulevina viikkoina päähäni tulee taatusti pälkähtämään vaikka miten hulluja pohdintoja.
Viikon hassuimpiin ajatuksiin kuului mm. ajatus siitä, että joku miettisi, että luuleeko toi olevansa muka niin kaunis, ettei tarttis meikkiä. Ehdin myös miettiä, kyseenalaistaisiko joku ammatillisen osaamiseni kun näkisi, että myös minulla on iho-ongelmia. En ole kokenut peitelleeni niitä blogissa koskaan ja olen puhunut niistä avoimesti, mutta en minä toisaalta ole kasvot kirjavina usein blogissakaan edustanut.
Tajusin myös, että yksi syy, jonka vuoksi olen meikannut on ollut, että olen kokenut, että koska olen omistanut meikkejä, minun täytyy käyttää niitä, jotta ne kuluvat loppuun eivätkä vanhene. En ole halunnut haaskata kosmetiikkaa, jota ei ole voinut enää antaa eteenpäin.
Yksi viikon tärkeimmistä jutuista oli kuitenkin se, että huomasin jossakin vaiheessa olevani niin innoissani tuloillaan olevasta varmuudesta, että jo se sai minut tuntemaan itseni heti oloni varmemmaksi. Tämä oli hassu ja samalla myös hauska ajatus, sillä uskoin jotenkin niin vahvasti, että meikittömyyttä on pakko seurata jossain vaiheessa se varma olo, jota lähdinkin sillä tavoittelemaan.
En toki ole viettänyt viikkoa vain miettien meikitöntä naamaani ja on jopa ollut yllättävää huomata, kuinka vähän asia lopulta on ollut mielessä. Kun elämäänsä on kuitenkin rauhoittanut ja itselleen antaa tilaa vain olla kiireettömästi omien ajatustensa kanssa, tulee näköjään pohdittua paljonkin kaikenlaista.
Toisaalta kyseessä on kuitenkin varmasti vastaava prosessi kuin tavaroidenkin karsiminen on ollut: aluksi niitä on pakko miettiä enemmän, jotta asiat tulee käsiteltyä ja niitä tulee pohdittua kunnolla. Nyt kun kodista on karsittu oikeastaan kaikki ylimääräinen on tuntunut hyvältä, ettei tavaroita yksinkertaisesti tarvitse enää liiemmin miettiä. Veikkaan, että tässäkin yhteydessä ajatusprosessi tulee menemään jotakuinkin niin.
