Olen introvertti. Minut tuntevat tietävät sen, mutta minut ensimmäistä kertaa tapaavat tai minut huonommin tuntevat eivät ainakaan heti yleensä näe sitä. En ole hiljainen tyyppi ja tykkään esiintyä ja hauskuutan mielelläni muita, jos siihen on mahdollisuus, sillä minusta huumori tekee tilanteista rennompia.
Joissakin tilanteissa olen kuitenkin sivustaseuraaja. Jos vaikkapa kaikki muut paikalla olevat tuntevat toisensa tai olen tilaisuudessa mukana vain kaverini tai kumppanini seurana, olen usein melko hiljaa. En heittäydy helposti mukaan ekstroverttien hullutteluun, mutta hassuttelen kyllä, jos aistin olevani muiden introverttien seurassa ja tilanne vaatii kevennystä, jottei tunnelma ole kiusaantuneen hiljainen.
Minusta on ihanaa tavata kiinnostavia ihmisiä ja hyvät keskustelut ovat parasta mitä tiedän, mutta tyhjänpäiväinen small talk on minulle painajaista. Miksi puhua, jos ei ole kunnon puheenaihetta tai jos on, keskustellaan siitä niin kepeästi, ettei kukaan hyödy keskustelusta? En myöskään ole luonnostaan se, joka menisi reippaasti esittäytymään ihmisille, mutta tulen kyllä mielelläni heidän kanssaan tutuiksi.
Introverttiuteen ja ekstroverttiuteen liittyy monia piirteitä ja olemassa on vaikka mitä testejä, joilla voi määrittää, kumpi itse on enemmän vai seikkaileeko niiden maastossa ambiverttina tilanteesta riippuen. Pääpiirteittäin erona on, että introvertti voi kyllä olla muiden seurassa, mutta se vie häneltä lopulta kaiken energian ja hän tarvitsee sen jälkeen omaa rauhaa latautuakseen.
Ekstrovertille puolestaan käy toisin, eli hän voi jopa ahdistua yksinolosta ja nimenomaan saa virtaa siitä, että on muiden kanssa. Toki näihin liittyy myös muita piirteitä, mutta itse koen tämän olennaisimmaksi eroksi. Ambivertti voi sitten esimerkiksi nauttia muiden seurassa olosta, mutta tarvita omaa rauhaa oltuaan muiden seurassa paljon – tai vaihtoehtoisesti kokea lähes pakottavaa tarvetta päästä muiden seuraan oltuaan liian monta päivää yksin.
Olen ollut vuosia jossain määrin kaappi-introvertti. Lähipiirilleni ja someseuraajilleni olen paljastanut introvertin piirteitäni, mutta en silti ole uskaltanut olla asiasta aina täysin avoin. Jotenkin se on tuntunut nololta, sillä introvertius on tyypillisesti piirre, johon liittyviä käytösmalleja pidetään ekstrovertin käytösmalleja huonompina.
Monien introverteille tunnuksenomaisten ajatusten ääneen sanominen tuntuu jopa nololta, koska 70% ihmisistä ei voi käsittää niitä ja 20% ei kerro ääneen, että käsittää ne, mutta samaistuu niihin. Tai tältä minusta ainakin tuntuu.
(Kuulemma arviota 30% väestöstä on introvertteja ja joidenkin arvioiden mukaan jopa vielä suurempi osuus.)
Introverteille sanotaan, että kyllä sinun kannattaisi mennä enemmän mukaan juttuihin ja jutella ihmisten kanssa, mutta kukaan ei sano ekstroverteille, että koita nyt herranjestas välillä edes pysyä kotona ja pitää turpasi kiinni.
Monen introvertin toki varmasti tekisi mieli ärsyyntyessään sanoa näin, mutta yhteiskunnallisesti on hyväksyttävämpää työntää introvertteja pois mukavuusalueeltaan ja antaa ekstroverttien pysyä omallaan. Tosiasiassa molemmille tyypeille tekee tasapuolisesti yhtä hyvää välillä astua epämukavuusalueelle ja löytää sen vaikutuksesta mahdollisesti uusia juttuja tai ainakin itsestään uusia tuntemuksia.
Yhteiskuntamme ihailee yleisesti ekstrovertteja, sillä sosiaalisuushan on loistava juttu. Yhteiskunta työpaikan avokonttoreineen ja ryhmäkeskeisine koulukursseineen on rakennettu introverteille. Istuin itse töissä avokonttorilla usein kuulokkeet korvillani, vaikka niistä ei edes kuulunut musiikkia ihan vain siksi, että halusin olla rauhassa. Joskus nolotti kun jälkikäteen tajusin, että unohdin piilottaa kassiini johdon pään, jota ei oltu edes kytketty mihinkään ja olin silti esittänyt, että en kuule.
(Olen itseasiassa hyvin harjaantunut esittämään etten kuule, jos joku vaikkapa bussissa alkaa puhua minulle. Olen lahjakas jättämään muut täysin huomiotta, sillä heidän huomioiminenhan voisi tarkoittaa, että joutuisin vaikkapa koko bussimatkan ajan keskustelemaan joutavia ja kuluttamaan energiani täysin loppuun.)
Tosiasiassa introvertti, ekstrovertti tai ambivertti ei kukaan ole toistaan parempi, vaan jokainen näistä tyypeistä on hyvä omalla tavallaan. Jokaiselle näistä on myös paikkansa työelämässä, vaikka usein tuntuukin, että ekstrovertit menestyvät parhaiten. Tärkeintä on vain tunnistaa omat käytösmallinsa, jotta voi paremmin elää niiden mukaista hyvää elämää. Itseään voi olla hyvä toki välillä tökkiä hieman ulos mukavuusalueeltaan, mutta sen ulkopuolella ei tarvitse hengata jatkuvasti.
Kun myös tietää, mitä etuja omasta käytösmallistaan on, ei työhaastattelussakaan introvertin tarvitse välttämättä esittää ekstroverttia vain saadakseen työpaikan, vaan voi kyetä käyttämään introvertin piirteitä juuri omina vahvuuksinaan.
Olen viimepäivinä puhunut Instagram Stories -tarinoissani introverttiudestani ja saanut sen ansiosta kuulla, kuinka moni muukin on introvertti, mutta aivan kuten minä, häpeillyt monissa tilanteissa myöntää sitä. Läheisimmät ymmärtävät, mutta kavereiden kesken ja töissä introverttius saa joskus tuntemaan itsensä vääränlaiseksi ja aikaan jopa alemmuudentunnetta, jotka molemmat tunnistan itse täysin.
Introverttiuskin voi olla vahvuus, mutta loppujen lopuksi on aivan sama mikä on vahvuutta ja mikä heikkoutta – kunhan vain elää niin, että itsellään on hyvä olla. Kun itsellään on hyvä olla itsensä kanssa, välittyy se kyllä muille. Jokainen muille sanottu ruma sana kielii vain ja ainoastaan omasta (tietoisesta tai tiedostomattomasta) pahasta olosta. Kun on hyvä olla itsensä kanssa, haluaa myös muille pelkkää hyvää.
Olen itse totaalisen kyllästynyt olemaan kaappi-introvertti, joka kyllä välillä avaa kaappin ovea rohkeasti ja uskaltaa tulla sieltä uloskin, mutta joka ei silti kehtaa myöntää, että introverttikaapissa on varsin ihanaa kaikin tavoin. Nyt päätin kuitenkin, että en halua enää häpeillä intrvoverttina oloa, vaan olla ihan avoimesti introvertti.
Haluan auttaa muita introvertteja tietämään, että meitä samalla tavalla ajattelevia on vaikka kuinka eikä meidän ajatuksissamme ole mitään vikaa tai väärää. Haluan myös selventää ekstroverteille, kuinka introvertit ajattelevat, jotta ekstrovertit voivat oppia ymmärtämään meitä paremmin ja lakata säälimästä ja jopa raasuttelemasta meitä.
Hei, olen Virve ja olen introvetti. Seurassasi ei ole mitään vikaa, mutta tarvitsen silti aikaa toipua siitä.
Kun olin lukiossa, saatoin joskus väittää kotona meneväni ulos kavereiden kanssa, koska en kehdannut sanoa, että oikeasti minulla ei ollut kauhesti kavereita ja viihdyin aika hyvin yksin. Nolotti jotenkin, että perheeni ajattelisi minussa olevan jotain vikaa.
Olen aina vihannut, kun joku ekstrovertti kysyy minulta, mitä aion tehdä viikonloppuna. Viikonlopuissahan on juuri parasta se, ettei tarvitse olla suunnitelmia! Kun joku kertoo menevänsä perjantai-iltana kaverin synttäreille, lauantaina perheen kanssa syömään ja sunnuntaina ”ottavansa rennosti”, eli menevänsä vain kahville ja leffaan kaverien kanssa, tekee mieleni alkaa itkeä jo pelkästä ahdistuksesta. Kuolisin, jos joutuisin tekemään tuon kaiken yhdessä viikonlopussa!
Päivätyössäni sain viikosta toiseen ennen viikonloppua kuulla kysymyksen, mitä aion tehdä viikonloppuna. Minulla ei ollut siihen useinkaan vastausta, sillä en halunnut siihen olevan. Sen toistuva kysyminen sai vastauksen puuttumisen kuitenkin tuntumaan jopa hieman nöyryyttävältä. Oli helppoa vain kuitata se naurahtamalla, että noh, teen töitä, hehheh, olen tällainen työnarkomaani jolla ei ole elämää. Oikeasti vähän hävetti, ettei koskaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa muille.
Miksi sitä edes piti kysyä joka kerta, kun vastaukseni oli aina sama? Oikeasti kyse oli toiselle osapuolelle tietysti vain small talkista eikä hän välttämättä edes ajatellut, että vastasin aina samaa. Todellisuudessa teki mieli vastata, että en mitään ja jos tekisinkin, ei minua kiinnosta jakaa sitä kenenkään kanssa. Kerron sitten maanantaina, jos jotain jakamisen arvoista tapahtui.
Olen jopa valehdellut maanantaisin koulukavereille tai työkavereille tehneeni viikonloppuna jotain, jotta en kuulostaisi heidän korvissaan niin säälittävältä viikosta toiseen. Jostain syystä kaikkien, joilla menee elämässä hyvin odotetaan tekevän viikonloppuna jotain mainitsemisen arvoista tai vähintään ainakin näkevän ystäviä tai perhettä, sillä muutenhan on totaalinen luuseri, jolla ei edes ole läheisiä.
Läheiseni ovat minulle rakkaita, mutta oma aika on usein vielä rakkaampaa. Viihdyn omassa seurassani loistavasti eikä kodissanikaan ole mitään vikaa, joten minun ei ole tarve päästä sieltä pois. Minulla ei ole koskaan tylsää ja minusta tuntuu hyvältä. Minusta oli ihanaa viettää joulu miehen kanssa kaksin kotona ja uusivuosi yksin kotona, kun mies oli juhlissa.
Hitto, minusta oli itseasiassa niin ihanaa olla kotona, että kun palasimme tänne Madeiralta, vietin kaksi viikkoa kotona käyden välillä vain kaupassa. En nähnyt muita ihmisiä kuin mieheni enkä missään vaiheessa kokenut sitä ongelmaksi.
En tietenkään makaa koomassa sängyssä koko viikonloppua (tai nykyään koko viikkoa…), vaan teen kyllä kaikenlaista. Opiskelen, luen, kirjoitan, laitan ruokaa, syön, käyn kävelyllä, teen töitä… mitä nyt milloinkin. Kyllähän puuhaa nyt on aina, ennemminkin pitäisi osata paremmin olla tekemättä jotain.
Introverttiuden vuoksi minua on pidetty ylimielisenä, kun en ole jutellut ihmisille tilaisuuksissa tai työpaikalla. Oikeasti en vain tiedä, mitä sanoa ja voin olla aivan hemmetin ujo, kun muut näyttävät tuntevan toisensa ja heillä juttu lentää. Eräs entinen (erittäin ekstrovertti) työkaverini luuli minun aluksi jopa inhoavan häntä, sillä en puhunut hänelle. En vain tiennyt, miten lähestyä tuota (todella mukavaa!) sosiaalista hölösuuta, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu kokoajan niin paljon.
Olen jopa kerran pitänyt kodistani valot pois ja vältellyt ikkunoiden lähelle menoa yhden sunnuntain ajan välttääkseni talonyhtiön talkoot (sen jälkeen, kun olin kerran niihin osallistuttuani todennut, että oli aivan kamalaa).
Hitto, olen jopa aloittanut koreankielen oppinnot joitakin vuosia sitten oikeasti ihan vain siksi, että ne sattuivat olemaan ainoa vähänkään kiinnostava tapahtuma sinä lauantaina ja tarvitsin jonkun tekosyyn sille, etten voisi mennä mieheni mukaan talonyhtiön talkoisiin!
Jos totta puhutaan, olen myös lopettanut ne samaisen opinnot siksi, että joka viikko tunsin jo maanantaina alkavaa, viikonloppua kohti kasvavaa suoranaista ahdistusta ajatellessani, etten voisi olla koko tulevaa viikonloppua rauhassa, vaan joutuisin menemään lauantai-iltapäivänä pariksi tunniksi korean kielen kurssille, jolla tehtiin jatkuvasti pari- ja ryhmätöitä.
Olen ajoittanut (ja jopa buukannut!) ulkomaanmatkoja välttääkseni joutumasta tilaisuuksiin. Olen jättänyt väliin verkkokurssien henkilökohtaisia ja ryhmissä tapahtuvia valmennuksia, sillä ne tuntuvat ajatuksena epämukavilta. Olen myös jättänyt väliin vaikka mitä tapahtumia samasta syystä. Joskus olen myös mennyt tilaisuuksiin haastaakseni itseni, mutta tuntenut koko tapahtuman ajan vain haluavani pois sieltä. Menen niihin silti aina toisinaan, sillä vaikka ne ovatkin kuluttavia, saa niistä välillä todella paljon irti, mikä on sen monen päivän toipumisen arvoista.
Olen väittänyt jonkun lähestyessä minua, etten puhu ruotsia tai englantia – joskus jopa ihan pokkana, etten puhu edes suomea. Kyllä.
Intrvoerttiuteni on jopa loukannut ihmisiä, sillä jotkut ekstrovertit ottavat sen henkilökohtaisesti ajatellen, että se liittyy juuri heihin. En jätä väliin jonkun synttärijuhlia siksi, etten haluaisi juhlistaa hänen synttäreitään. Menisin mielelläni hänen kanssaan vaikka kahville kahdestaan synttärien kunniaksi. Jätän juhlat väliin, koska en vain kestä sitä ihmispaljoutta, jossa olen pakotettu sosiaalisuuteen. Joskus yritän sitä ja voin suoriutua siitä ihan hyvin, mutta yleensä sanon vain ei suosiolla – siitäkin huolimatta, että tiedän menettäväni mahdollisesti hyvät juhlat.
Jep, en aina vastaa viesteihin, koska juuri sillä hetkellä haluan vain olla omassa rauhassa. Joskus sitten käy niin, että unohdan lopulta koko viestin. Puhelut ovat tietysti aivan omaa välttelyluokkaansa, mutta joskus sähköpostitkin voivat suorastaan ärsyttää. Saatan miettiä useita päiviä (okei, jopa viikkoja!), että jonkun hyvinkin yksinkertaiseen mitä kuuluu -viestiin pitäisi vastata, mutta jo pelkkä ajatus siitä vie kaikki energiat.
Ehkä vähän hassua, mutta introverttiudesta huolimatta luennoin ja esiinnyn mielelläni. Jos joku kysyy, voiko haastatella minua johonkin puhelimessa, Skypessä tai jopa kahvilassa sanon aina kyllä, sillä nautin siitä kokemuksesta. Toki olen sen jälkeen aivan puhki ja tarvitsen omaa rauhaa latautuakseni ja olen saattanut ahdistua siitä viikon tai pari etukäteen, mutta silti pidän itse kokemuksesta sen verran, että se on kaiken tuon arvoista.
Samoin käy, jos käyn syömässä tai kahvilla jonkun kanssa tai muuten vain vietän aikaa. Minulla voi olla todella mahtavaa aikaa ja pidän siitä täysillä, mutta sen jälkeen tarvitsen omaa aikaa palautuakseni. Vika ei ole toisen tyypin seurassa, josta täytyisi hänen vuokseen toipua, vaan kyse on vain minusta.
Voin viettää nautinnollista aikaa jonkun tai useamman ihmisen seurassa rupatellen, mutta yhtäkkiä voi myös tulla tunne, että en enää jaksa. Se iskee aivan yllättäen ja osaan kyllä kätkeä sitä, mutta se voi olla hyvinkin vahva.
Välillä ekstrovertimpien ihmisten on vaikeaa käsittää tätä. Moni voi jopa ottaa henkilökohtaisesti sen, että väsyn seurassa, joka on saattanut olla juuri heidän seuraansa. Yritän tottakai peitellä tätä parhaani mukaan, sillä sen paljastaminen olisi epäkohteliasta. Tosiasiassa seuralla ei edes ole mitään väliä, sillä introverttina väsyn kaikkeen seuraan lopulta. Mieheni onkin saanut minulta ultimaattisen introvertin rakkaudentunnustuksen: sinun seuraasi kestän parhaiten.
Suhteemme salaisuus? Se, että mieheni jättää minut rauhaan sopivasti.
Introverttius ei kuitenkaan ole koko ihmisen persoonallisuus, eli vaikka intovertti nauttiikin tyypillisesti asioiden tekemisestä itse ja on helposti hiljainen ja harkitseva, eivät kaikki introvertit ole sellaisia. En ole itse hiljainen, mutta jossakin seurassa voin sitä kyllä olla. En myöskään ole kovin rauhallinen ja harkitseva, vaan päinvastoin. Tykkään kuitenkin tehdä äkkipikaiset ja harkitsemattomat juttuni omassa rauhassa.
Olen asunut ulkomailla useaan otteeseen: Tukholmassa, Bangkokissa ja Lontoossa parikin kertaa. Jokaisella näistä kerroista olen aina saanut hieman muuttoni jälkeen ihmisiltä kyselyjä siitä, joko olen saanut ystäviä. Monien on suorastaan vaikeaa ymmärtää, että minusta yksi parhaista asioista ulkomaille muutossa on, että saa nimenomaan olla suurimman osan ajasta rauhassa.
Rehellisesti sanottuna en ole koskaan edes kokeillut erityisemmin kaverien hankintaa. Välillä on toki tullut hyviä tilaisuuksia kahvitella jonkun kanssa ja voin minä itsekin pyytää ihmisiä jonnekin, mutta en ole koskaan liittynyt mihinkään muiden seuraa etsivien puuhapiireihin. Kyse ei ole siitä, että kokisin niissä olevan jotain vikaa ja niissä tapaa varmasti todella mukavia tyyppejä, mutta minulla on vain ollut niin mukavaa omassa rauhassani, etten siksi ole liiemmin kaivannut seuraa. Tiedän kyllä, että se tekee minulle aina välillä hyvää, joten välillä huhuilen sitä itselleni.
Tottakai minulla on mielessäni pieni fantasia siitä, että ympärilläni olisi kuin taikaiskusta kanssani samalla tavalla ajattelevien ja minua inspiroivien ihmisten muodostama kaveriporukka, jonka kanssa voisimme vaikka kerran kuussa (okei, joka toinen kuukausi…) viettää yhdessä iltaa. Samalla kuitenkin väsyn jo kun vain mietinkin, mitä kaikkea sellaisen porukan rakentaminen vaatikaan: kaikki se säännöllinen yhteydenpito, viestittely… Ei, en usko, että pystyisin siihen.
Kun olemme suunnitelleet tulevan kevään ulkomaille lähtöä, olen aina välillä kokenut tuskaisia tunteita. Kaikki hokevat, että matkustaessa parasta on muiden ihmisten kohtaaminen, mutta en ole ikinä kokenut niin. Kirjoitin vähän aikaa sitten Madeiran matkaamme liittyneessä postauksessani, että tapasimme kiinnostavia ihmisiä, mutta heidän kiinnostavuudestaan huolimatta mietin rehellisesti sanottuna silti mielessäni jokaisen keskustelun jälkeen, että huh, nyt se on ohi.
Itseasiassa paluulennolla kotiin katselin jopa hieman ihaillen erästä naista, joka seisoi lähes koko lennon ajan parin penkkirivin päässä juttelemassa ympärillään olevien useiden ihmisten kanssa. Mietin, että olisipa kivaa olla noin sosiaalinen. Kun tuo sama nainen sitten sattumalta tuli seisomaan kanssamme lennon jälkeen bussipysäkille ja alkoi jutella kanssamme, en kokenut oloani yhtään mukavaksi. Bussin tullessa kuiskasin miehelleni, että viivytellään matkalaukun kanssa niin, että nainen ehtii istua alas ja mennään sitten ihan toiselle puolelle bussia. Welcome to my life.
Kun olen puhunut avoimesti introverttina olemisesta ja kertonut, että nautin siitä, olen saanut muilta introverteilta paljon hiljaista myötäilyä. Me introvertit emme nimittäin useinkaan kärsi millään tavalla introverttiudestamme – ellei joku ekstrovertti sitten saa meitä tuntemaan, että meidän pitäisi olla enemmän hänen kaltaisiaan, jotta meidät voidaan hyväksyä.
Introverttina oleminen on asia, josta olen viimeaikoina lukenut parikin kirjaa (Susan Cainin Quiet ja Quiet Power) ja lukulistallani on aiheeseen liittyen vielä monta muuta teosta. Haluan olla jatkossa blogissa, somessa ja oikeassakin elämässä avoimesti introvertti, näyttää että se on okei ja kannustaa muitakin kaappi-introvertteja olemaan sinut asian kanssa – sekä saada ennen kaikkea ekstrovertit ymmärtämään meitä paremmin, jotta voimme olla juuri sellaisia kuin olemme. Tulen siis varmasti postailemaan introverttielämästäni jatkossa avoimemmin.
