Huhhuh, nyt täytyy kyllä sanoa, että takana on melkoinen viikko, joka veti voimat aika tappiin, mutta nyt olo on jälleen mainio, akut ovat ladatut, olo on rento ja fiilis on aivan katossa.

Oma rankka puristukseni alkoi viime viikolla, kun saavuin ensin tiistain vastaisena yönä Soulista kotiin. Loma oli rentouttava, mutta viimeiseen viikkoon sisältyi yksi koko päivän matkoineen aikaa vienyt yritystapaaminen ja loppuviikolle sijoittuivat vielä nelipäiväiset K-Beauty Expo -messut, jotka osoittautuivat kaikkine kohtaamisineen erittäin antoisiksi, mutta myös hyvin kuluttaviksi.  Yritin tiistaina nukkua univelkoja pois ja valmistautua tulevan viikonlopun I Love Me messuhulinaan vähän jäsentelemällä kokoon messuilla pitämiäni presentaatioita, mutta ennen kaikkea ajastamalla viikoksi eteenpäin blogipostauksia.

Kollegani olivat suunnitelleet messut täysin, joten minun tarvitsi lähinnä vain ilmestyä paikalle höpöttämään pisteellämme järjestettäviin kangasnaamiodemoihin, K-Beauty Master Class -hetkiin sekä messulavalla pidettäviin esityksiin. Ei nyt kuitenkaan voi sanoa, että messuosallistumiseni olisi ollut ihan täysin vain siinä, sillä jotenkinhan sen messupisteen pitää myös paikalle ilmestyä ja muutaman mutkan kautta kuljetusvastuu hommasta lankesi lopulta minulle.

En ole ajanut autoa vuosiin ja ajokokemukseni rajoittuvat muutenkin vain satunnaiseen henkilöautolla ajeluun. Messukalusteiden ja messuilla myytävien kangasnaamioiden kuljetus vaati kuitenkin henkilöautoa kookkaampaa ajoneuvoa, joten minun tehtäväkseni tuli vuokrata meille niin iso auto kuin vain saan B-ajokortillani ajaa ja saamme laivaan mahtumaan sekä tietysti myös ajaa messukuorma Ruotsista Suomeen messukeskukseen ja sitten vielä palauttaa kalusteet takaisin.

Voin kertoa, että suoraan sanottuna olin aika kusi sukassa, kun lähdin keskiviikkoaamuna hakemaan pakettiautoa. Luojan kiitos mieheni oli vapaalla ja vaikka hänelläkään ei olekaan kummempaa ajokokemusta henkilöautoa suuremmista autoista, oli hän sentään juuri pari kuukautta sitten vastannut kotimme tyhjennysprojektin yhteydessä vuokraamamme pakettiauton ajamisesta ja oppinut ymmärtämään autoa jotenkin. Otin siis miehen mukaan Ruotsin päähän istumaan pelkääjän paikalle, sillä hänen rauhallinen olemuksensa auttaa minua rauhoittumaan – plus tiesin, että jos mokaan niin henki ei lähde vain minulta vaan myös häneltä, mikä teki minusta ekstra skarpin.

En ole ajanut Tukholman keskustassa ikinä, joten isolla autolla kurvailu oli varsin jännittävää. Kaistoja siellä, kaistoja täällä ja matkalla konttorille piti vielä käydä hakemassa messupisteellämme ollut valokuvausboksi, joten sain kiertää kaupunkia kunnolla. Siitä sitten ajo ihan Tukholman ytimeen ja koko konttorin porukkamme avustuksella leikimme Tetristä ja lastasimme pakettiauton niin täyteen tavaraa kuin vain mahdollista. Joka puolella oli kangasnaamioita pursuavia laatikoita ja jokainen auton tavaratilan sentti tuntui olevan käytössä. Pelkäsin jopa kovasti, että autossa on liian raskas kuorma ja siitä tulee ongelmia. Erityisen jännityksen aiheutti se, että auton noudettuani tajusin, että näköni on heikentynyt viimeaikoina melkoisesti ja monet liikennemerkit olivat pelkkää puuroa…

Kun suunnittelimme messuja ja mietimme, millaisen määrän otamme sinne niitä kuuluisiksi jo tulleita euron kangasnaamioita, jotka saivat aikaan messupisteellämme melkoisen hulinan, teimme tarkkoja laskelmia. Pohdimme, kuinka monta kangasnaamiota yksi asiakas keskimäärin ostaa, kuinka monta maksupäätettä meillä on ja kuinka monta kangasnaamiota meidän on niiden kautta ylipäätään messutuntien aikana mahdollista edes saada ulos.

Mietimme ensin kolmeatuhatta, mutta laskimme sen olevan aivan liian pieni määrä. Nostimme panokset seitsemääntuhanteen ja sitten päätimme, että vaikka mikä olisi, niin saamme kyllä ahdettua autoon 10 000 kangasnaamiota.  Minimoimme muita turhia juttuja, jotta ne mahtuvat autoon varmasti, tivistimme naamiot kompaktisiti ja ajattelimme, että kyllä niiden on pakko riittää. Ruotsalaiset kollegamme pyörittelivät meille silmiään julistaen meidät hulluiksi koko suunnitelmamme kanssa, sillä 10 000 kangasnaamiota oli kuulemma ihan järjetön määrä.

Mies ei tullut mukaan Suomeen, joten ajoin jännittäen auton yksin laivaan, vietin yön laivassa ja kaasuttelin sen torstaiaamuna messukeskukselle. Auton ajaminen ja peruuttaminen keskellä messukeskuksen käytäviä oli hyytävän jännittävää, mutta siitäkin selvisi. Kokosimme IKEAn huonekaluja, järjestelimme pistettä ja raadoimme iltakymmeneen asti täysillä. Kun sitten väsyneinä olimme raahautumassa kollegani autolla hotellille nukkumaan, hajosi auto tietysti keskellä yötä ja saimme kurvattua sillä huoltoasemalle, josta hinausauto kävi sen hakemassa. Siitä sitten taksilla hotellille, pari tuntia unta kalloon ja aamulla aikaisin messukeskukselle viimeistelemään hommia ja messuilemaan.

Myönnän, että olin jännittänyt aika paljon varsinkin messulavalla pidettäviä esityksiäni. Perjantaina ensimmäisen esityksen alussa vähän hermostutti, mutta esityksen myötä muistin, että tässähän puhutaan minulle mitä rakkaimmasta ja tutuimmasta aiheesta eli korealaisesta kosmetiikasta, joten sen jälkeen kaikki presentaatiot sujuivat hyvin ja stressi katosi niiden suhteen. Olin myös lupautunut mukaan ammattipuolella järjestettyyn paneelikeskusteluun kosmetiikan mikromuoveista ja sekin vähän hermostutti, sillä en ole alan asiantuntija, mutta olen silti mielelläni mukana keskustelussa. Viimeistään siinä vaiheessa kun paneelikeskustelu meni hyvin ja niin antoisasti, että hermoilun sijaan suorastaan nautin siitä tuntui, että kyllä tästä nyt selvitään. Viimeisenä messupäivänä lavalle noustessa olo olikin sitten jo varsin rento ja kotoisa ja messupisteellä halusin välillä jopa huvikseen vaan tarttua mikkiin ja höpötellä, kun se oli niin mukavaa puuhaa.

Mikä messuilla kuitenkin oli kaikkein antoisinta olivat ne aivan uskomattoman ihanat kohtaamiset teidän kanssanne. Voisin parkua liikutuksesta kun mietin niitä kaikkia ihania hetkiä, kun joku tuli moikkaamaan, halaamaan, tsemppaamaan ja juttelemaan tai kyselemään vinkkejä. Ne kaikki kohtaamiset tuntuivat aivan uskomattoman hyviltä ja saivat minut ihan oikeasti ensimmäistä kertaa tajuamaan kunnolla, että siellä ruudun takana on oikeita ihmisiä eikä kaikki ole vain virtuaalitodellisuutta. Olen aivan uskomattoman kiitollinen jokaiselle, joka viitsi tulla tervehtimään tai laittoi tervehdyksen blogin tai Instagramin kautta kun ei päässyt nappaamaan hihasta. Te olette aivan huikeita tyyppejä ja vaikka aina sanonkin, etten ole kovin sosiaalinen ihminen, niin teidän kanssanne oli niin hyvä olla, että unohdin koko ajatuksen epäsosiaalisuudestani!

Kuten moni varmasti näki, kuuli tai ehkä jopa itse kokikin, oli messupiteellämme melkoista hulinaa. Ne 10 000 kangasnaamiota olivat aivan naurettavan vähän, sillä naamioiden suosio ylitti odotukset samoin kuin myös kassateknologian nopeus ja ihmisten jonotusvalmius. Perjantaina messupiste oli yhtä kaaosta ihmistungoksesta ja jouduimme tekemään päätöksen, että emme hae autosta enempää naamioita vaan säästämme osan kangasnaamioista lauantaille, vaikka ne kaikki olisivat menneet kaupaksi jo perjantaina. Mielummin niin kuin että kaksi tulevaa messupäivää eioota.

Lauantaina opimme järjestämään jonon oikein, jotta pisteellä mahtuu tutkimaan naamioita, mikä oli hyvä, sillä se kiemurteli pitkälle naapuripisteiden ohitse ja jopa kulman taakse kauas näkökentästämme. Vaikka kenestäkään ei ole kivaa tietenkään jonottaa täytyy silti sanoa, että tuo jono sai minut muistamaan, miksi suomalaiset ovat niin huikeita tyyppejä. Ensinnäkin jo se meidän sinnikkyys jonottaa on jotain aivan uskomatonta, mutta hauskinta oli jopa se, että useat jonoon naamioiden kanssa menneet kyselivät meiltä jonottaessaan, että mitä he edes ovat ostamassa!

Ihan kaikkein huikein juttu oli kuitenkin taas nähdä se, että suomalaiset hyvin rehtiä kansaa. Kuka tahansa olisi vain voinut ottaa naamiot hyllystä ja mennä kohti jonon häntää, mutta oikeasti sujauttaa naamiot kassiin ja lähteä maksamatta, mutta silti kaikki menivät jonon hännille näkökenttämme ulkopuolelle ja maksoivat kiltisti naamionsa. Aivan uskomatonta ja kiittipä joku vielä hyvästä jonostakin. Tämä on niitä only in Finland -juttuja, joka sai kuulumisiamme etänä kyselleet ruotsalaiset kollegamme aivan hämilleen.

Naamiot loppuivat tietysti lauantaina, mutta saimme onneksi viimehetkellä järjestettyä pisteelle vajaan tuhannen naamion erän vielä sunnuntaille, mutta nekin loppuivat tietysti nopeasti. Viimehetken yllätysjärjestelyn onnistumisessa oli harmillista tietysti, että lauantaina olimme jo kertoneet naamioiden loppuneen täysin, mikä saattoi harmittaa joitakin, mutta mielummin silti otimme myyntiin lisää naamioita. Jos siis jäitte ilman naamioita, niin pahoittelen. Myynti ylitti villeimmätkin odotuksemme ja maksulaitteiden nopeus oli paljon parempi kuin mitä olisimme uskoneet, plus että minä en vain yksinkertaisesti saanut ajaa autoa, johon olisi mahtunut yhtään enempää naamioita. Keltanokkien tiimimme oppi tästäkin siis paljon, eli ensivuonna sitten messuilemaan isommin. Jostakin on kuitenkin hyvä aloittaa ja tämä aloitus sujui erinomaisesti.

Messuautolla ajo, esitykset sekä kaikki muu pisteellä tapahtuva hulina, pitkät messupäivät sekä juuri messuviikonlopulle ajoittunut kirjani käsikirjoituksen viimeisten yksityiskohtien hiominen ennen taittoon lähetystä olivat melkoisen stressaava pala kakkua. Kun maanantaina sain pitkäksi venyneiden yöunien jälkeen ajettua messuautollamme kollegani autokorjaamolle hakemaan omaa autoaan, haettua toisen kollegani mukaani laivamatkalle ja kurvattua laivaan olin jo melko poikki. Tiistaina sitten autolla konttorille palauttamaan kalusteet ja vielä ajo yksin palauttamaan messuautoa.

Saavuin kotiin kaikkeni antaneena, väsyneenä ja silti niin onnellisena. Olin saanut ihan vähän lisää armonaikaa kirjani kanssa, joten yritin koota vielä ajatukseni, hoitaa korjaukset loppuun ja ottaa hetken iisisti. Sähköpostiini oli ennättänyt tulla toimitusjohtajaltamme yllätyspyyntö pitää keskiviikkona vartin presentaatio yrityksemme Suomen toiminnasta kahdellesadalle ruotsalaiselle maahantuojien edustajalle ja siinä vaiheessa minulla oli niin turta olo, ettei yksi haaste lisää tuntunut enää missään. Jos olin hitto vie selvinnyt siitä messuauton ajamisesta niin selviän mistä tahansa. Käytän tätä varmaan lopun elämääni muistutuksena itselleni, sillä niin jännä juttu se minulle henkilökohtaisesti oikeasti oli.

Keskiviikkona aloitin aamun yhdellä korealaiseen kosmetiikkaan liittyneellä lehtihaastattelulla, kävin kääntymässä konttorin kautta ja kurvasin sitten kollegoideni kanssa taksilla tapahtumapaikalle, jonne oli järjestetty Elevenin ja NordicFeelin maahantuojille tarkoitettu tiedotustapahtuma. Siellä vastassa oli iso lava ja tapahtuman alkua odotellessani, lehtisiä parillesadalle penkille asetellessa tuli tajunneeksi, että 200 alan ihmistä on aika iso porukka vakuuttaa. Samalla minulla oli kuitenkin rennompi olo kuin aikoihin ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, oli nimenomaan juuri se autolla ajo saanut minulle sellaisen olon, että selviän mistä vaan.

Kollegani valitteli minulle hermostuneisuuttaan, sillä hänen presentaatioosuutensa jännitti häntä kovasti. Pari muuta kollegaa kyseli, että miten voin näyttää niin rennolta ja eikö tapahtuma jännitä minua. Mietin mielessäni, kuulostanko itsevarman ylimieliseltä, mutta ihan oikeasti edellisen viikon puristuksen jälkeen mikään ei enää tuntunut oikeastaan stressaavalta. Tuntui, että alan olla sen verran poikki, etten jaksaisi edes pahoittaa mieltäni, vaikka mokaisin lavalla, kompastusin, sanat takeltelisivat tai jäätyisin. Eiköhän siitäkin selviäisi kun kaikesta muustakin on jo selvitty.

Ajattelin, että jännitys saattaisi iskeä kun nousen lavalle puhumaan, sillä en rehellisesti sanottuna ollut ehtinyt kunnolla edes käydä mielessäni läpi, mitä kaikkea englanniksi höpöttelisin ja olin vain nähnyt presentaatiodian, jonka joku muu oli minulle koonnut. Jostain kumman syystä se jännitys ei koskaan kuitenkaan noussut. Ehkä se johtui väsymyksestä, autolla ajon ja messujen aikaansaamasta tsempistä tai siitä, etten kirkkaiden valojen ja huonoksi yhtäkkiä osoittautuneen näköni vuoksi edes nähnyt muuta yleisöä kunnolla kuin eturivin hahmojen ääriviivat, mutta minulla oli rennompi olo kuin aikoihin.

Parasta oli tietysti se, että sain vihdoin kerrottua kaikille ruotsalaisille tavantoimittajille Suomen tiimistämme, jonka olemassaolosta monetkaan eivät olleet edes tienneet. Kahvitauolla koin ensimmäistä kertaa Ruotsissa asuessani hetken, että ihmiset suorastaan jonottivat puhumaan minulle ja tapasin aivan mielettömän kiinnostavia tyyppejä ja sain jopa mahtavaa palautetta puheenvuorostani. Päivä tuntui menevän kaiken kaikkiaan putkeen ja olin sen päätteeksi aivan uskomattoman onnellinen.

Elisenn vapaapäivän vietin sitten vihdoin melko rennosti kotisohvalla löhöillen. Sain antaa yhden kiva lehtihaastattelun Ilta-Sanomille minimalismia koskien sekä jännittää juuri myyntiin tulleen joulukalenterimme myyntejä, mutta muuten tuntuu, että pääni on tyhjempi kuin koskaan. En edes muistanut, miltä tuntuu, kun stressipanta otetaan päästä pois ja pipon kiristely loppuu, mutta tämä tunne on kyllä niin huikea, etten halua päästää tästä koskaan irti.

Tämän loppurutistuksen myötä päätin, että stressi-sana on nyt kielletty ylikulutuksen vuoksi sanavarastostani ja tulossa on seesteisempi kausi. Nyt keskityn vain nauttimaan siitä, miten hyvin kaikki asiat ovat, mitä kaikkea ihanaa ympärillä tapahtuu ja miten huikeita ihmisiä elämässäni on sekä iloitsemaan tietysti kosmetiikasta.

Toivottavasti teillä on ollut yhtä antoisa viikko!

 

Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!