Kerroin edellisessä postauksessani viehättyneeni ajatuksesta, että kaupunki olisi olohuoneeni ja pyrkisin parhaani mukaan tekemään asioita mahdollismman paljon kodin ulkopuolella. Kotona pienessä Ruotsin Nackassa se ei noin vain onnistuisi, mutta Pariisin kaltainen suurkaupunki vaikutti paikalta, joka sopisi täydellisesti tähän kokeiluun.
Olen nyt kolmen päivän ajan lähestynyt Pariisia tällä ajatuksella ja saatoin heti huomata, ettei lähestymistapani ollut millään tavalla uniikki tai harvinaislaatuinen. Koko Pariisi tuntuu nimittäin olevan täynnä ihmisiä, jotka pitävät tätä syksyisen aurinkoista (ja välillä vähän myös pilvistä, mutta silti melko lämmintä) kaupunkia olohuoneenaan. Sään ei edes tarvitse olla lämmin ja aurinkoinen, jotta ihmiset heittäytyvät nauttimaan elämästä.
Minusta onkin alkanut tuntua, että pariisilaisilla on aivan omanlainen taitonsa elää hetkessä ja pysähtyä nauttimaan arjesta.
Tuntuu, että minne tahansa katseeni kohdistankin, näen jonkun loikoilemassa siellä kuin kotonaan – ei nyt ihan jatkuvasti tietenkään aivan kirjaimellisesti, mutta aivan eri tavalla kuin vaikkapa Helsingissä tai Tukholmassa. Usein kuitenkin myös ihan kirjaimellisesti loikoilemassa.
Toki Pariisin vielä melko lämmin syyssää sallii sen myös hieman Pohjoismaita paremmin, mutta täytyy silti sanoa, etten edes kesällä ole nähnyt skandien käyttäytyvän näin tässä mittakaavassa. Suomessa tai Ruotsissa tällainen sinne tänne rennosti heittäytyminen tuntuisi täysin vieraalta, mutta täällä se näyttää olevan hyvinkin luontevaa.
Kaupungin voi siis ajatella omaksi olohuoneekseen ilman, että siinä on mitään outoa. Olen vain sattunut itse elämään väärissä kaupungeissa.
Pariisissa on ensinnäkin paljon puistoja ja viheralueita, joista paikalliset näyttävät ottavan ilon irti. Niihin ei mennä vain etukäteen suunnitellulle viikonloppupiknikille, vaan niiden nurmikoille ja penkeille näytetään hyvinkin spontaanisti istuttavan ihan vain hengähtämään tai jopa torkahtamaan.
Pitkin Pariisia näkyy ylipäätään olevan minusta jopa yllättävän paljon penkkejä, jotka kutsuvat istumaan, kuuntelemaan omaa oloaan ja tarkkailemaan ympäristöä. Tuntuu, että niitä on sellaisillakin paikoilla tien vieressä, etten edes osaisi olettaa jonkun haluavan istahtaa siihen.
Pariisin puistoissa on lisäksi runsaasti tuoleja, joille voi spontaanisti istua hengähtämään yksin tai yhdessä muiden kanssa tai sitten ihan suunnitellusti kirjan ja eväiden varustamana.
Paitsi että ihmisten istuvat penkeillä ja makailevat puistojen nurmikoilla, tuntuvat monet tekevät näitä samoja juttuja ympäri kaupunkia monissa muissakin paikoissa. Seine-joen rantaa reunustavilla kivetyksillä istuu ja makaa ihmisiä kuin heillä ei olisi elämässään huolen häivää.
Miksi en ollut koskaan tajunnut, että ranskalaiset osaavat olla näin huolettomia? Vai onko monilla ihmisillä sittenkin nimenomaan niin paljon huolia, että niitä on välttämätöntä pysähtyä pohtimaan milloin missäkin?
Puistoissa näkee salaattia, leivoksia tai patonkia eväspalaksi nauttivia ranskalaisia, jotka näyttävät viettävän ruokahetken juuri sillä paikalla juuri siksi, että he haluavat nauttia kaupungista eivätkä vain siksi, että heillä on niin kiire, että heidän on vain äkkiä haukattava jotain lennosta.
Pariisissa ei myöskään näe paikasta toiseen ryntäileviä take away -kahvin juojia samalla tavalla kuin vaikkapa Soulissa vilkkuu kaikkialla. Ranskalaiset eivät nimittäin juoksentele erilaisten makusiirappikahvien ja lattejen täyttämien korkeiden pahvimukien kanssa ympäri kaupunkia, vaan nauttivat kahvinsa mustana ja vahvana espressona pikkuriikkisistä kupeista, jotka siemaillaan kadunvarsien lukuisissa kahviloissa.
Jo pelkkä ajatus pahvista miniatyyrikuppia ympäriinsä kantavasta ranskalaisesta naurattaisi hieman.
Tajusinkin, että täällä on jopa hieman hankalaa ajatella tekevänsä töitä kahvilasta, jonka pöydän voisi varata itselleen tarvitsemakseen ajaksi ihan vain siemailemalla valtavaa kahvikupillista hitaasti. Täältä ei nimittäin näytä saavan valtavia kahvikupillisia muualta kuin Starbucksin kaltaisista kansainvälisistä ketjukahviloista.
Ylipäätään tässä suuressa kaupungissa ei päällisin puolin näytä ihmisillä olevan ollenkaan sellainen kiire, etteivätkö he ehtisi aina pysähtyä kahville. Se tuntuu jollakin tavalla hyvin piristävältä, mutta saa minut silti epäilemään, onko kyse vain ulkopuolisen näkemästä illuusiosta. En kuitenkaan tunne yhtäkään ranskalaista, jolta voisin vahvistaa tämän olettamukseni, joka perustuu vain kaupungilla kävellessäni tekemiini havaintoihini.
Voiko eurooppalaisessa miljoonakaupungissa oikeasti olla näin rentoa elämää?
Olen itse ollut ehkä niin tottunut kiireiseen elämäntyyliin, että tällainen tapa elää rennosti, mutta silti valloittavan suurkaupungin sykkeestä nauttien kiehtoo minua jotenkin. Tämä on juuri sellainen elämäntapa, josta itse kaupunki-ihmisenä, mutta nykyään käsijarrua elämän vauhdissa yhä enemmän päälle kiskovana nautin. Onhan sitä paitsi Champs-Élysées’n Sephorakin auki joka päivä puolille öin!
Olenkin täällä ollessani joutunut jopa tajuamaan, kuinka vaikeaa minun on osata ottaa todella rennosti. Olen vuorotellen yrittänyt pakottaa itseäni olemaan rento ja huoleton ja sitten jälleen taas huomauttanut itselleni, etten voi pakottaa itseäni rentouteen, sillä rentous tulee juuri siitä, että vain on eikä pakota itseään mihinkään.
[Kuva]
Olen käynyt meditointia ja mielen tutkimista rakastavan mieheni kanssa useita keskusteluja tästä aiheesta. Hän kertoo minulle usein nautinnollisista hetkistään, joina hän ei ajattele mitään ja kuinka hyvältä sellaiset hetket tuntuvat minun yrittäessäni käsittää, että mitä siellä mielessä sitten muka liikkuu, kun en ajattele mitään.
Hänellä tuntuu olevan korvien välissä joku ihan erityinen salaisuus ja onnelliseksi tekemä lähestymistapa, jota en vain osaa itse vielä kaikessa kärsimättömyydessäni löytää.
Minua tällainen rento, hetkeen heittäytyvä elämä tuntuu jollain tapaa kiehtovan, mutta samalla myös ahdistavan. Olen armoton suorittaja, jolla on oltava kokoajan menossa joku projekti ja nyt yritän iskostaa päähäni ajatuksen siitä, että voisin yrittää olla tämän kuukauden ilman mitään mielen valtaavaa projektia ja yrittää vain nauttia olemisesta. Ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Se tuntuu samaan aikaan sekä hyvältä että kamalalta. Rentoutuminen on tehtävänä ahdistava, sillä siinä onnistumista ei voi mitata numeroilla.
Samasta syystä esimerkiksi joogaaminen on minulle hankalaa. Jos teen jotain, haluan voida mitata onnistumistani ja tuntea tulevani siinä paremmaksi. Kun joogatessa sitten kuulen jonkun hokevan, että liikkeitä tehdään vain omaa hyvinvointia ajatellen ja kehon tuntemuksia sillä hetkellä kuunnellen eikä kyse ole kilpailusta kenenkään (ei edes itsensä) kanssa, tuntuu koko homma välittömästi äärettömän turhauttavalta ja jopa turhalta. Tottakai minun on oltava parempi ja notkeampi kuin eilen, juuri siksihän minä joogaan!
(Sanomattakin lienee selvää, että en joogaa.)
Olen siis naurettavuuteen asti pakonomainen suorittaja ja juuri noista piirteistä tahtoisin päästä eroon. Uskon, että elämä tuntuisi paljon helpommalta ja jopa paremmalta, kun kaikki ei olisi kilpailua itsensä kanssa eikä kaikessa olisi kyse suorittamisesta.
Olen yrittänyt täällä Pariisissa ollessani ohjelmoida mieltäni rentouteen vaihtamalla esimerkiksi nappikuulokkeisiini kuunneltavaksi pelkkää hömppää. 16 tunnin kuuntelurupeama Ökyrikkaita aasialaisia äänikirjana samalla kun kuljeskelen pitkin Pariisin katuja on tuntunut kivalta vaihtelulta sille, että kuulokkeista kuuluisi jatkuvasti joku uusia taitoja ja ajattelumalleja opettava podcast tai tositapahtumiin perustuva, hieman jopa karu äänikirja.
On ollut ihanaa kulkea pitkin kaupungin katuja ja istua sitten alas kirjoittamaan silloin, kun siltä tuntuu. Tänään olen ehtinyt istua kauniilla Pont de Arts -sillalla, Louvren edustan penkeillä, Jardin des Tuleries -puiston suihkulähteitä ympäröivillä tuoleilla sekä Musée de l’Orangerie -museon edustan penkeillä, jotka katselevat kohti Fontaines de la Concorde -suihkulähdettä ja Eiffel-tornia.
Nyt viimeistelen postausta istuen keskellä kaupunkia yhtäkkiä eteeni avautuneen city-Ikean, kahvilassa, jossa nautin ranskalaisten vähän liian rapeaksi paahtamaa ruotsalaista kanelipullaa ja kahvia. Vietän siis täydellistä ruotsalaista fika-hetkeä keskellä sykkivää Pariisia.
Teoriassa päiväni on ollut ihanan rento, mutta en silti ole päässyt eroon alitajuntaani nakertavasta kysymyksestä: Mitä olet saavuttanut tänään?
