Kävelin juuri viimeistä kertaa kotiini ja pidättelin koko matkan ajan kyyneleitä.
Kotiin päästyäni purskahdin sitten jo itkuun.
Minun tulee niin ikävä tätä asuntoani!
Minun tulee myös niin ikävä tätä Kallion tunnelmaa!
Kaikki on aivan lähellä, mutta silti olen niin turvassa kaikelta omassa pienessä asunnossani. Tai olin.
Vietin asunnossani tähänastisen elämäni parhaan ajan ja tuntuu aivan uskomattoman haikealta luopua tuosta pienestä kodista. Tajuta, etten enää koskaan palaa tähän asuntoon enkä voi sanoa tätä kodikseni.
On myös hassu ajatus, että kun joku jatkossa kysyy, missä asun, ei minulla ole tähän kysymykseen suoraa vastausta ennen syksyä. Minulla ei ole kotia.
On pelottavaa ja jännittävää mennä elämässä eteenpäin. Haluan sitä hirveästi ja odotan kaikkea tulevaa suuresti, mutta silti se luonnollisestikin mietityttää paljon.
On pelottavaa ottaa elämässä riskejä ja yrittää uskaltaa tehdä asioita. Ja on vielä pelottavampaa tajuta, että on tehnyt päätöksiä ja yhtäkkiä on vaan aika elää niiden mukaan. Se hetki, kun jään asunnottomaksi ei ole sitten joskus tulevaisuudessa vaan todellista heti huomenna.
Vanhempani hakevat minut ja viimeiset tavarani huomenna asunnoltani ja sen jälkeen suuntaan heille muutamaksi yöksi ennen kun lähden taas töihin kymmeneksi päiväksi.
Seuraavalle vapaajaksolleni minulla onkin sitten jo ohjelmaa suunnitteilla ja itseasiassa varsin jännää (ja minun mittapuullani jopa repäisevää) sellaista.
Jännittää ja pelottaa, mutta silti on maailman paras tunne tajuta, että on uskaltanut tehdä rohkeita päätöksiä ja otta riskejä.
Maailma on mun kun vaan uskallaan.