Minun siis tosiaankin piti ihan päättää tämä, sillä koin jonkun aikaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanutkaan lähteä bussilla kohti Haniaa, kuten olin aiemmin suunnitellut tekeväni. Yritin toteutta edes yhden päivän ajan sitä, mistä lomassa varsinaisesti kuulemma on kyse: ei suorittamista, vaan pelkkää rennosti ottamista ilman, että mitääntekemättömyydestä tulisi huono omatunto.
Onnistuin melko hyvin.
Suunnittelin aluksi viettäväni päivää uima-altaalla, mutta puolen tunnin altaalla makaamisen jälkeen olin jo tottaalisen kyllästynyt. Minulla oli kuuma, makaaminen oli tylsää ja tunsin itseni yksinkertaisesti vaan pitkästyneeksi.
Palasin hotellihuoneelleni ja olin vaan. Surfasin netissä, kävin suihkussa, kuuntelin musiikkia… otin vaan rennosti. Juuri niin kuin tekisin kotona, jos minulla tällä hetkellä olisi sellainen.
Aikani tätä rentoilua harrastettuani päätin lähteä rantakadulle syömään.
Valitsin jälleen mukavanoloisen, hiljaisen ravintolan ja istahdin sen penkille pelaten tällä kertaa varmanpäälle: ravintolan ruokalista oli myös kuvallisena versiona eikä kreikkalaisen salaatin kanssa voisi mennä pieleen.
Kuten ei mennytkään. Ihana, runsas salaatti, tuoretta leipää ja valkosipuli- ja oliivilevitettä päälle avecina kylmä cola.
Jalkiruuaksi kävin hakemassa yhdestä rantakadun kymmenistä pikkumarketeista jäätelön ja istahdin sen kanssa rannan kävelykadun penkille katselemaan myöhäisiltapäivän ranta-auringosta nauttivia.
Hiekassa leikkiviä lapsia oli ihanaa katsoa heidän huolettomuutensa vuoksi: vettä siellä, hiekkaa täällä, ei väliä. He nauttivat hetkestä. Siinä minulla olisi itsellänikin vielä opeteltavaa.
Myöhemmin palasin hotellille laittamaan matkatavaroitani kasaan. Lähtö olisi seuraavana aamuna eikä minulla taatusti olisi aamu-unisena ihmisenä yhtään ylimääräistä aikaa.
Auringon laskiessa palasin vielä rannalle kävelemään ja nauttimaan auringonlaskusta.
Kahlasin merivedessä, katselin maisemia ja pohdin elämää.
Minulla oli ollut onnistunut loma. Yksin.