Kuten postauksen nimestä voi päätellä, on kyseessä hyvin henkilökohtainen teksti. Toisaalta ajattelin, että en ole velvollinen selittelemään asiaa verkossa mitenkään, mutta sitten toisaalta aikani asiaa pohdittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan avata sitä hieman, sillä onhan se kieltämättä hieman kuin elefantti huoneessa.

Tutustuin ruotsalaiseen puolisooni vuonna 2014 laivalla työskennellessäni ja muutin hänen luokseen Ruotsiin 2015, jonne aloin rakentaa omaa elämääni. Hän kosi minua Tokion matkallamme 2016 ja menimme naimisiin 2017.

Asuimme aluksi hänen ostamassaan asunnossa ja vuonna 2021 muutimme sieltä minun ostamaani pikkutaloon, johon muutosta olen postannut blogissani aiemmin.

Kävin aluksi Ruotsissa päivätöissä ja toimin yrittäjänä, joista jälkimmäiseen keskityin sitten lopulta täysin. Vaikka elämä Ruotsissa oli mukavaa, en silti ihan oikeasti tuntenut olevani siellä täysin kotonani.

Minulla ei ollut sellainen olo, että onpas ihanaa olla täällä ja jos voin valita kaikista maailman paikoista, haluan valita olla nimenomaan täällä. Päin vastoin tunsin, että olin Ruotsissa lähinnä olosuhteiden pakosta (lue: puolisoni ja hänen työnsä vuoksi) ja yritin rakentaa sen vuoksi elämäni sellaiseksi, että se tuntuisi mahdollisimman hyvältä niissä olosuhteissa.

Kun sitten vuonna 2023 olimme puolisoni kanssa yhtäaikaa siinä tilanteessa, että meidän oli mahdollista luopua omaisuudestamme Ruotsissa ja halusimme kummatkin lähteä reput selässä maailmalle, olin todella innoissani. Minulla oli loputtomasti ideoita ja ajatuksia siitä, missä voisimme kokeilla elämää ja puolisoni oli innokas lähtemään ehdottamiini paikkoihin, mutta häntä itseään ei kiinnostanut samalla tavalla etsiä kohteita ja suunnitella asumisiamme kuin minua.

Olinkin tilanteeseen aluksi varsin tyytyväinen ja koin, että elän unelmaelämääni: saan tutkia potentiaalisia asumispaikkoja, briiffata ehdotukseni puolisolleni ja hän oli aina innokas lähtemään kanssani ehdottamiini paikkoihin.

Välillä hän sai hyviä kiertue- ja keikkatarjouksia, jotka saivat hänet haluamaan palata hetkeksi Ruotsiin, mutta koska minulla ei ollut siellä mitään eikä meillä ollut siellä enää kotia ja Tukholman vuokratilanne on muutenkin todella mahdoton, oli itsestäänselvää, että minä pysyisin Kaakkois-Aasiassa, hän kävisi tekemässä kiertueensa ja palaisi sitten luokseni jatkamaan suunnitelmiemme mukaista elämää.

Yhdessä aina – vai ei sittenkään?

Olin todella tyytyväinen suhteeseemme ja olin tietysti mennyt naimisiin sillä ajatuksella, että vietän tämän ihmisen kanssa lopun elämääni. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun tunsin niin vahvaa halua sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäkseni eikä minulle tullut missään vaiheessa edes mieleenkään, ettemme olisi yhdessä lopun elämäämme.

Meillä meni hyvin, vietimme paljon aikaa yhdessä, koin meillä olevan hyvän yhteyden ja samanlaisen ajatusmaailman. Hän tuki minua kaikessa ja kohteli minua hyvin – aivan kuten koen itsekin tukeneeni ja kohdelleeni häntä.

Kaikki oli siis hyvin eikä missään voinut sanoa olevan mitään vikaa. Hän oli paras ystäväni ja ainoa ihminen, jolle jaoin lähes kaiken.

Mikä muuttui?

Olimme olleet maailmalla noin kaksi vuotta kun hän palasi reiluksi kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin kiertueelle ja minä jäin siksi aikaa Kaakkois-Aasiaan. Asuin tuon ajan pääosin Vietnamissa ja nautin elämästäni siellä valtavasti.

Kun tulin sinne, en tuntenut sieltä ketään eikä minulla ollut pysyvää majoitusta, mutta pikkuhiljaa rakensin sinne oman elämän: Löysin majoituksen, jossa halusin pysyä, sain ensimmäistä kertaa hyviä ystäviä ja sosiaalisen elämän sekä löysin jopa harrastuksia, joista nautin paikallisten kanssa.

Elämä tuntui hyvältä ja vapaalta ja yhtäkkiä havahduin miettimään, että olin onnellisempi kuin koskaan. Olin kokenut samaa onnellisuuden ja vapauden tunnetta myös joitakin vuosia aiemmin kun olin ollut yksin Espanjassa puolisen vuotta ja aloin pohtia, mistä tunne syntyy.

Aluksi en olisi edes uskaltanut ajatella, että voisin olla onnellisempi yksin kuin yhdessä puolisoni kanssa, sillä eihän missään ollut varsinaisesti mitään vikaa. Hän oli hyvä ihminen, mutta pikkuhiljaa mieleeni alkoi hiipiä yhä enemmän ajatuksia siitä, onko hän hyvyydestään huolimatta silti se oikea ihminen minulle ja voisiko olla, että vaikka yhteiselomme on hyvää, voisi minulle olla tässä elämässä tarjolla jotain vieläkin parempaa jos vain uskaltaisin lähteä ottamaan selvää.

Romanttisesta rakkaudesta ystävyydeksi

Olin jo Vietnamiin yksin lähtiessäni tiedostanut, että se rakkaus, jota tunsin puolisoani kohtaan tuntui nykyään enemmän ystävyydeltä kuin romanttiselta rakkaudelta. Olimme olleet yhdessä 11 vuotta ja ymmärrän, ettei intohimo voikaan pysyä samanlaisena kuin mitä se oli aluksi, joten yritin aluksi miettiä, mitä voin itse tehdä, jotta tuntemukseni voisivat jälleen muuttua romanttiseksi rakkaudeksi. Ajattelin, että luen aiheesta muutamia kirjoja, ne auttavat muokkaamaan ajatuksiani ja sitten teemme yhdessä hieman töitä ja sen myötä tilanne korjaantuu.

Vähitellen minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, etten enää uskonut voivani korjata tilannetta. Välitin toisesta ihmisestä valtavasti ja hän oli minulle rakas, mutta vaikka kuinka yritin, olin liukunut mielessäni täysin ystävyysalueelle enkä kokenut, että sieltä oli enää paluuta romanttiselle vyöhykkeelle.

Tämän tajuaminen tuntui hirveältä ja eropäätöksen tekeminen oli ehdottomasti vaikein koskaan tekemäni päätös, sillä koin pettäväni toisen täydellisesti. Naimisiin mennään, jotta voidaan olla yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä ja tässä minä nyt olin toteamassa, että kohdalla olisi ”vastoinkäyminen”, jossa en voisikaan pysyä yhdessä.

Kuinka paljon on kohtuullista vaatia?

Mietin paljon sitä, olinko vaatimuksissani täysin kohtuuton kun edes kehtasin ajatella, että elämällä voisi olla tarjota minulle jotain vieläkin parempaa.

Eropäätös olisi ollut helppoa tehdä, jos olisimme riidelleet paljon tai toisessa olisi ollut joku perustavanlaatuinen ”vika” alkoholismista väkivaltaisuuteen tai persoonallisuushäiriöön, joka olisi vaikeuttanut parisuhdetta ja satuttanut minua, mutta näin ei todellakaan ollut.

Minä en vain enää rakastanut toista niin kuin haluaisin puolisoani rakastaa tai tuntenut, kuten olisin halunnut puolisoani kohtaan tuntea ja päätin lopulta, että siitä huolimatta, että päätökseni on itsekäs, olin yksin ollessani tajunnut olevani onnellisempi yksin kuin yhdessä puolisoni kanssa, joten eropäätös olisi oikea ratkaisu siitäkin huolimatta, että se olisi todella rankka meille kummallekin.

Eroon ei siis liittynyt mitään draamaa tai kolmansia osapuolia.

Todellista rakkautta on hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on

Mietin tottakai paljon syitä siihen, miksi en enää tuntenut toista kohtaan romanttista rakkautta. Joskus tilannetta voi korjata sillä, että tunnistaa, mitä toinen voisi tehdä toisin ja kun asiasta puhuu toisen kanssa voi toinen tajuta, että kyseessä on käytökseen liittyvä muutos, jonka hän on valmis tekemään ja se korjaa tilanteen.

Tällaisia asioita voisivat olla vaikkapa avoimemmin tunteista puhuminen, yhteisen ajan tai läheisyyden lisääminen yms. melko helposti toteutettavissa oleva asia.

Itse tajusin kuitenkin, ettei ongelma ollut siinä, vaan olimme vain kliseisesti sanottuna kasvaneet erillemme. Olin vuosien varrella muuttunut ihmiseksi, joka kaipasi nykyään kumppaniltaan erilaisia asioita ja se mitä kaipasin, oli niin ristiriidassa puolisoni luontaisten taipumusten kanssa, että olisi ollut kohtuutonta vaatia häneltä niin suurta, hänelle luonnotonta muutosta.

Se olisi sama kuin hän olisi yhtenä päivänä tullut kotiin ja todennut, että muru, en enää pidä siitä, kuinka introvertti olet, jatkossa sinun täytyy olla ekstrovertimpi. Ei sellaista persoonallisuuden muutosta ole kohtuullista vaatia tai ainakaan se ei mielestäni olisi enää rakkautta ja minä todellakin rakastin tuota ihmistä, mutta en vain enää siinä mielessä, että olisin halunnut jatkaa hänen kanssaan parisuhteessa.

Se mikä muuttui olin minä itse

Kun olimme lähteneet maailmalle olin innoissani siitä, että puolisoni oli niin mukautuvainen ja halusi, että minä teen taustatyön kohteidemme suhteen. Olin itseasiassa koko suhteemme ajan se, joka sai idean jokaikiseen matkaan, teki kaiken selvitystyön niihin liittyen, varasi matkat, majoitukset ja selvitti kaiken mahdollisen paikallisesta liikenteestä sim-kortteihin, nähtävyyksiin ja aivan kaikkeen mahdolliseen.

Tuntui mahtavalta, että hän toivoikin minun selvittävän asiat ja sitten teimme yleensä juuri kuten halusin eikä toisella ollut koskaan mitään sitä vastaan – päin vastoin.

Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin, että tämä alkoi käydä minulle raskaaksi. Koska puolisoni oli niin sopeutuvainen ja tyytyväinen kaikkeen, päädyin ylipäätään lähes kaikessa tekemään päätöksiä puolestamme ja olemaan se aktiivinen toimija, mikä alkoi lopulta tuntua siltä, että toinen oli liian passiivinen.

Yritin välillä saada tähän muutosta pyytäen, että esimerkiksi jossakin kohteessa ollessamme toinen keksisi edes kerran edes jonkun paikan, johon voisimme mennä (tai jopa ehdottaisi, mihin maahan ja minne siellä menisimme seuraavaksi), mutta vastaus oli aina, ettei hänellä ollut oikein mielipidettä ja että tein suunnittelun niin hyvin ja olin siinä niin paljon parempi, että olisi parempi, että tekisin sen jatkossakin.

Vähitellen minusta alkoi siis alitajuisesti tuntua, että toinen on enemmän perässä vedettävä ystävä kuin puoliso, jonka kanssa teen matkaa yhdessä ja se konkretisoitui kun olin yksin ja vastasin vain itsestäni kokien valtavaa vapauden ja keveyden tunnetta sekä niiden tuomaa onnellisuutta.

Vietnamissa ollessa juttelin myös paljon miespuolisten ystävieni kanssa ja tajusin sen myötä monia asioita, joiden en ollut ennen tajunnut olevan ongelma parisuhteessani, mutta joita miettiessä aloin nyt kokea, että en haluaisi elää lopun elämääni ilman niitä.

Haluan korostaa, että en missään tapauksessa syytä puolisoani mistään ja että hän oli todella hyvä, aina tukenani ollut kumppani kunnes tajusin itse, että en voisi olla täysin onnellinen sellaisessa parisuhteessa, joka meillä oli.

Aloin kaivata sitä, että joku edes kerran järjestäisi minulle jotain tai yllättäisi arjessa jollakin tavalla. En voi syyttää toista siitä, että en koskaan vaikkapa saanut kukkia tai että olimme jo vuosia sitten lakanneet ostamasta toisillemme lahjoja merkkipäivinä, sillä olin itse sanonut, että en täysin ymmärrä kukkiin tuhlaamista ja että voisimme lakata vaihtamasta lahjoja, koska hän koki sen aina todella vaikeaksi.

Tajusin, että pohjimmiltani kaipasin todella paljon sitä, että joku välillä huomioisi minua yllätyksillä (joiden ei tarvitse olla isoja kalliita, se että tuo kaupasta yllättäen toisen lempparisuklaata olisi ollut riittävä juttu) ja haluaisi ottaa vastuuta päätöksistä, jotta voisin välillä itse kokea voivani laittaa aivot narikkaan ja olemaan vastaamatta aivan kaikesta.

Tällaiset asiat liittyvät kuitenkin enemmän ihmisen perusluonteeseen eivätkä ole varsinaisesti sellaisia helposti korjattavia asioita. Olisi helppoa pyytää toiselta, että voisitko aina välillä ostaa minulle kukkia ja tuoda suklaata, mutta tajusin, että en halua olla suhteessa, jossa se ei tule toiselta luonnostaan ja jossa joudun pyytämään huomiointia.

Jos toiselle on myös niin mahdottoman vaikeaa ottaa vastuuta arjen asioiden järjestelystä, niin en enää haluaisi jatkaa suhdetta, jossa tunsin enemmän olevani äiti kuin rakastaja.

En voi missään tapauksessa sanoa, että toisessa ihmisessä olisi ollut näiden asioiden vuoksi mitään vikaa, sillä hän oli ehdottomasti aina aivan loistava aviopuoliso, mutta kuten sanoin, tajusin vain itse, että olen nykyään ihminen, joka tarvitsee erilaisia asioita kuin ennen voidakseen olla täysin onnellinen kumppani. Hän olisi varmasti loistava kumppani jollekin, joka kaipaisi erilaisia asioita – kuten minä ennen.

Kun aloin miettiä, haluanko pysyä lopun elämääni tutussa ja turvallisessa parisuhteessa luotettavan kumppanin kanssa, mutta samalla kuitenkin syvällä sisimmässäni kokea, että kaipaisin jotain enemmän, päädyin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen ja ilmoittamaan puolisolleni, että haluan avioeron.

En vain voinut olla ihminen, joka tyytyy riittävän hyvään siksi, ettei uskalla katsoa, olisiko elämällä antaa jotain vieläkin enemmän.

Kuinka Ruotsissa saa avioeron?

En halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, joten kun kohtasimme jälleen Kaakkois-Aasiassa, ajattelin ensin antaa parisuhteellemme mahdollisuuden. Tajusin kuitenkin hyvin nopeasti, etteivät romanttiset tunteeni häntä kohtaan enää heränneet ja otin asian esiin.

Päädyimme asumaan yhdessä Malesiassa avioeron aikaan vielä kaksi kuukautta, jonka aikana puhuimme, puhuimme ja puhuimme – ja toki välillä myös riitelimme, vaikka toki täytyy sanoa, että mielestäni hoidimme avioeron erittäin kypsästi ja aikuismaisesti siitä huolimatta, että hänen oli todella vaikea ymmärtää päätöstäni ja tunsin jatkuvasti olevani todella paha ja ikävä ihminen, koska valitsin tuottaa toiselle niin suurta tuskaa.

Vaikka avioeron läpikäyminen olikin todella rankkaa, koen sen olleen yksi minua eniten kasvattaneista kokemuksista, joka viimeistään muutti minua hyvin perustavanlaatuisesti. Vaatii nykyään todella paljon, että minut saisi suuttumaan ja kykyni keskustella vaikeista asioista kehittyi valtavasti.

Itse avioeroprosessi oli Ruotsissa varsin helppo, sillä meillä ei ollut yhteistä omaisuutta. Toisin kuin Suomessa, ei Ruotsissa avioerossa ole edes puolen vuoden odotusaikaa, vaan jos kumpikin osapuoli hyväksyy eron, tulee ero voimaan lähes välittömästi.

Käytännössä ero tapahtui niin, että kirjauduin itse Ruotsalaiselle verkkosivustolle, jolla ilmoitin hakevani puolisostani avioeroa ja hän sai sähköpostiinsa linkin, jossa oli ilmoitus tästä. Minun piti myös maksaa 900 kruunun eli reilun 80 euron suuruinen hakemusmaksu.

Hän kirjautui linkin kautta sisään, hyväksyi asian ja hakemuksen jälkeen taisi mennä vain yksi kokonainen arkipäivä, jonka jälkeisenä aamuna sähköposteissamme oli ilmoitukset siitä, että meidät on tuomittu avioeroon.

En muista, että edes naimisiin mennessämme parisuhdettamme olisi rekisteröity läheskään yhtä nopeasti kuin mitä avioero tuli voimaan! Toisaalta tämä ruotsalainen avioeroprosessin nopeus on kätevää, mutta myönnän, että onhan se vähän surullista, että avioeron saa tosiaan vain muutamaa nappia painamalla ja niin nopeasti.

Avioeromme tuli siis voimaan tammikuussa 2026 ja hieman sen jälkeen lähdin pois Malesian kodistamme ja matkustin hetkeksi yksin Thaimaahan.

Vääriä olettamuksia

Monilla ihmisillä oli olettamuksena, että avioeron syynä olisi ollut, että haluan itse huidella yksin maailmalla ja että se olisi ajanut meidät erilleen, koska olisin ollut jotenkin sietämätön kumppani itsekkyyteni vuoksi. Vaikka en olekaan mitään selitystä velkaa kenellekään, haluan kuitenkin sanoa, että tämä ei pidä paikkaansa.

En ole koskaan varsinaisesti halunnut matkustella yksin, vaan olen päätynyt Kaakkois-Aasiassa ollessa siihen olosuhteiden vuoksi. Päätimme lähteä puolisoni kanssa yhdessä maailmalle, mutta hän sai sen jälkeen ensin yhden ja sitten useamman työtarjouksen, josta hän ei halunnnut kieltäytyä ja minulle oli tärkeää, että puolisoni voi seurata unelmiaan ja ottaa kaikki tilaisuudet, joihin hän haluaa tarttua.

Koen olleeni aina puolisoani tukeva kumppani, joka on halunnut kannustaa toista toteuttamaan omia unelmiaan ja olen ollut sen vuoksi valmis jopa mukautumaan moniin asioihin, jotka eivät olleet omia ensisijaisia valintojani (kuten Ruotsissa asuminen).

Kyse ei siis ollut siitä, että hän olisi sallinut minun lähteä maailmalle, vaan ennemminkin siitä, että hän kysyi minulta, onhan minulle okei, että hän lähtee välillä kiertueelle.

Koska meillä ei tosiaan ollut Ruotsissa enää asuntoa eikä minulla ollut siellä muutenkaan elämää, pysyin itse mieluummin alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti Kaakkois-Aasiassa sen sijaan, että olisin maksanut edestakaiset lennot ja kalliin Airbnb-majoituksen Tukholmassa (jossa on toooodella hankala saada tilapäistäkään vuokra-asuntoa, varsinkaan kalustettuna) vain jotta voisin olla puolisoni kanssa samassa kaupungissa – varsinkaan, kun hän oli aina osan viikosta kiertueella muualla ja halusi muutenkin keskittyä nimenomaan työhönsä todella intensiivisesti ja rehellisuuden nimissä nautti siitä, että voi elää vain omat tarpeet huomioiden ja satsata täysillä uraan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Vaikka avioeron läpikäyminen oli rankkaa ja mietin prosessin aikana moneen kertaan, mistä saan rohkeutta kaiken uudelleen järjestämiseen, olen tyytyväinen, että tein päätökseni.

En ole katunut sitä kertaakaan ja ainoa asia, josta olen pahoillani on se, että eropäätökseni satutti niin paljon minulle rakasta ihmistä, jota en olisi koskaan halunnut satuttaa. Tämä oli kuitenkin tilanne, jossa minun oli pakko laittaa oma onnellisuuteni etusijalle, sillä jos en olisi parisuhteessamme täysin onnellinen, ei parisuhdekaan voisi kukoistaa ja samalla veisin toiselta mahdollisuuden löytää jotain vieläkin upeampaa ja elää onnellisena suhteessa, jossa häntä arvostettaisiin juuri sellaisena kuin hän on.

Emme eronneet huonoissa väleissä, mutta päätimme, että ellei ole mitään painavaa syytä, ei meidän ainakaan heti kannata olla yhteydessä toisiimme, vaan olisi parempi antaa ajan kulua.

Tuntui surulliselta menettää paitsi aviopuoliso, mutta samalla myös paras ystävä, joka oli ollut käytännössä ainoa ihminen, joka oli edellisen reilun vuosikymmenen aikana tuntenut minut täysin.

Avioeron itsekin läpi käynyt ystäväni lohdutti minua kuitenkin sanomalla, että kun aikaa kuluu saatan hyvinkin huomata, että se mitä meillä oli oli kaunista, mutta suhteen loputtua en enää tarvitsekaan entisen puolisoni ystävyyttä kuten ennen ja uskon, että tämä voi hyvinkin pitää paikkansa.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain jakaa nämä vuodet niin hyvän puolison kanssa, kasvaa paljolti juuri hänen ansiostaan ihmiseksi, joka olen nykyään sekä kokea kaikki ne elämänkokemukset, jotka yhdessä koimme.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja että hänen elämänsä on täynnä onnellisuutta, ihania ihmisiä sekä ennen kaikkea rakkautta – oli se sitten ystävyyttä tai romantiikkaa.

Välimme jäivät hyviksi, mutta meillä ei ole enää ollut kuitenkaan liiemmin tarvetta olla yhteydessä toisimme. Kirjoittaisin hänestä kuitenkin koska tahansa suosituskirjeen kumppanina.