Olen saanut (en voi uskoa, että ihan oikeasti käytän tätä sanamuotoa tässä yheydessä…) tutustua Lontoossa opiskellessani minulle aivan uuteen opetustapaan, josta olen teille muutamaan kertaan viimeaikojen postauksissani ohimennen maininnut.

Olen kertonut, että minulla on eräs erittäin tiukka ja vaativa opettaja, jonka kanssa alkutaival tuntui aluksi hieman hankalalta, mutta joka sitten syksyn progress tutorial -keskustelun jälkeen alkoikin olla huomattavasti inhimillisemmän oloinen tyyppi.

Tämä opettaja on aivan mielettomän vaativa. Hän todellakin tahtoo, että täällä tehdään toitä, mistä itse oikeastaan pidän, mutta mikä aiheuttaa minulle samalla stressiä ja jopa tunteen, etten vaan ole riittävän hyvä.

  

Kerroin teille, kuinka kamalalta tämä lukukauden puoliväliviikko minusta tuntui ja kuinka kauhuissani olin sen kamalan tiistain suhteen. Nyt en jälleen jälkikäteen katsottuna tiedä, pitäisiko minun itkeä vai nauraa sille.

Kauhutiistain aamun pakkausteknologian tunti alkoi sillä, että saimme takaisin edellisen viikon testimme. Opettaja piti puheen siitä, kuinka pettynyt hän oli tuloksiimme, sillä moni ei näyttänyt edes yrittäneen. Hän oli kuulemma tyytyväinen vain parin kolmen oppilaan saavuttamiin tuloksiin. Hymyilin mielessäni, sillä olin juuri saanut takaisin testipaperin, jonka kaikki vastaukset olivat oikein lukuunottamatta sitä yhtä kysymystä, jonka olin ymmätänyt kieliongelmien vuoksi väärin. Siinä sinulle metallipakkauksien valmistusta in your face, hemmetti!

  

Tätä seurasi testi paperinvalmistuksesta ja olin senkin jälkeen vielä hyvin tyytyväinen. Kerrankin osasin vastata kaikkiin kysymyksiin haluamallani tavalla ja aika ei loppunut kesken kuten se usein tuntui loppuvan. Ehdin jopa lukea vastauksiani uudelleen läpi ja jäin siihen tunteeseen, että vain yhden kysymyksen kanssa oli ongelmia sillä en ollut ihan varma, mitä hän kysymyksellään haki.

Pilvilinnani ja hymyni romahtivat kuitenkin melko nopeasti, kuten täällä aina päivittäin asiaan kuuluu. Olen oppinut nauttimaan niistä varttitunneista, joina tunnen oloni onnistuneeksi, sillä ne ovat täällä välillä melko harvassa.

Oppitunti jatkui nimittäin kemian polymeerien läpikäynnillä alkaessamme keskustelemaan muoveista. Osasin perusteet, mutta nyt mentiin syvälliseksi… Ei minulla ollut vastauksia hänen ääneen kuulustelemiinsa viime vuoden luentoihin perustuviin ”kertauskysymyksiin”, olin vasta opiskeluvaiheessa ja toivonut, että tämä tunti antaisi minulle suunnan sille, mitä tietäisin seuraavalla viikolla opiskella.

Opettajamme oli käskenyt meitä lukemaan etukäteen eräästä kirjasta kappaleen, joka käsitteli eri muovityyppejä, niiden ominaisuuksia ja rakenteita ja kysyi meitä hetken opetettuaan, kuinka moni oli lukenut tuon kappaleen. Vain minä ja se aiemmassakin postauksessa esillä ollut Neiti Goodgrade viittasimme. Kun hän jatkoi kysymällä, kuinka moni ymmärsi kappaleen, jouduin puistelemaan päätäni: en todellakaan ymmätänyt lukemastani yhtään mitään ja toivoin, että oppisin sen tuolla luennolla.

Opettajan reaktio siihen, ettei 90 prosenttia oppilaista ollut lukenut hänen määräämänsä materiaalia oli hämmentävä ja oikeastaan sellainen, etten ole ennen edes nähnyt moista. Tai siis vieläkin oikeammin sellainen, etten edes tiennyt, että niin voisi reagoida. En voisi sanoa sitä huudoksi, sillä sitä se ei missään tapauksessa ollut, mutta sanotaanko, että se oli hyvin kiihkeäluonteisesti ja vahvalla äänenpainolla ilmaistu monologi siitä, kuinka hän ei nähnyt mitään pointtia pitää koko luentoa ja opettaa meille yhtään mitään, mikäli emme tehneet kotona asioita, joita hän on meitä pyytänyt tekemään. ”Menkää lukemaan se kirjan kappale ja tulkaa takaisin sitten kun olette lukeneet sen!”

Ööh, okei? Avasin e-kirjan iPadillani ja aloin lukea uudelleen. En edelleenkään ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta minua hymyilytti. Moni luokkakaverini pyöritteli silmiään ja painui kirjaston koneelle etsimään kirjaa. Jotkut kaivoivat kännykkänsä esiin lukeakseen samaa versiota, jota itsekin tavasin ja jotkut vain skippasivat koko homman ja leikkivät puhelimillaan muuten vaan. Minua hymyilytti, sillä vaikka opettaja oli mielestäni aivan hullu asettamiensa vaatimusten kanssa ja todellakin venytti minua äärirajoilleni pidin samaan aikaan ihan suunnattomasti siitä, että joku pakotti minut venymään ja piiskasi oppimaan. Kieroa…

Kun luento sitten vihdoin alkoi, olin pihalla kuin lumiukko. Tiedostin sen aikana jatkuvasti, mitä minun on luettava ja opiskeltava, jotta voisin ymmärtää kaiken ja tunsin hirveitä turhautumisen ja itkupotkuparun hetkiä miettiessäni, etten ikinä oppisi ymmärtämään kaikkea, mutta samalla hykertelin mielessäni masokistisesti sille, miten mahtavat kiksit saisin siitä, kun opiskelisin asiat ja lopulta ensiviikolla voisin todeta ymmärtäväni tämän tällä hetkellä minulle ylitsepääsemättömän vaikean asian. Alan varmasti tulla hulluksi täällä ihan oikeasti!

  

Tunnin lopussa kykenin jo ymmärtämään hieman, mistä puhuimme ja mitä minun oletettiin ymmärtävän. Lopputuloksena oli ohjeistus ryhätyöhön siinä samassa ryhmässä, jonka ihanuudesta kerroinkin teille jo aiemmin. PowePoint -esityksen tulisi olla valmiina ensiviikolla. Katsotaan, olenko seonnut siihen mennessä itseaiheutetusti, opettajan painostuksesta vai ryhmäni ansiosta!

Entäs miten se tiistainen ihonhoidon välitentti puolestaan meni tämän samaisen opettajan kanssa?

”Tässä on teille 16 avointa kysymystä ja teillä on 30 minuuttia aikaa vastata niihin. Be specific with your answers!” Hemmetti, että ihan oikaasti jollain sairaan kierolla tavalla pidän tuosta opettajasta. Kyllä alle kaksi minuuttia per kysymys ja vastaus on aivan tarpeeksi!

Haluatteko vielä kuulla, miten sen lainsäädännön tentin kanssa eilen meni?

Opiskelimme vaihtarikaverini kanssa keskiviikkona kuusi tuntia nostamatta takapuolta penkistä muuten kuin vessassa käydäksemme ja kävimme läpi termi termiltä ja lause lauseelta kaiken niin, että molemmat ymmärsivä varmasti, mistä oli kyse ja miten se selitetään englanniksi. Minä valvoin yöllä kolmeen asti yrittäen painaa mieleeni tiettyjä määritelmiä ja asiakokonaisuuksia ja vaihtarikaverini heräsi aamulla viideltä tekemään samaa. Olimme ihan pirun valmiita tenttiin!

…jota ei sitten ollutkaan. ”Anteeksi, sanoinko minä viimeksi, että se on tällä viikolla? Tarkoitin kyllä seuraavaa. Mutta tosi kiva, että olette nyt sitten jo varautuneet!”

Hullujenhuone kiittää ja toivottaa hyvää viikonloppua!